Puolitoista kuukautta olen asunut yhdessä rakkaimman ihmisen kanssa.
Ajattelin, että äidin ongelma olisi vain "haamu", mikä hälvenisi sumun lailla täällä. Etäällä entisestä kotipaikkakunnastani.
Niin, eihän se mene niin.
Olen avokilleni kironnut sitä, että kun soitti koska tahansa äidille asiasta, niin ei voida olla selvinpäin. Pitäisi saada selvitettyä autoasia. Jätin oman autoni vanhemmilleni huoltoon sielläkäydessäni yksi viikonloppu. Päätin, että laitan sen auton seisontaan tai käsken viedä romuttamolle. En tarvitse täällä sitä niin paljoa, ettenkö ilman pärjäisi.
Lauantaina äiti soitti isän kanssa alkuillasta humalassa, että auton laturin remmi on poikki (?), ja että isä voi ottaa auton nimiinsä. Olin itse avopuolison kanssa juhlimassa kaverin synttäreitä, ja sanoin että on huono hetki ja soitellaan paremmalla ajalla, moikka.
Soitin maanantaina äidille. Liian myöhään sinä päivänä. Sain selittää samat asiat kuin lauantaina ja äiti ei muistanut enää koko asiaa mitä lauantaina puhuttiin.
Tokaisin, että saan puhua samat asiat nyt toisen kerran ja luultavasti vielä kolmannenkin, mutta en halua maksaa vakuutusta autosta jota en tarvitse, että päättäköön nyt pian asiasta. Äiti sanoi puolustellen, että tässä on nyt vähän kaikkea muutakin ollut. (Sitä kun kerkiää kahdessa päivässä tapahtua sohvalla maaten tooodella paljon...)
En kiellä isää ottamasta autoa omiin nimiinsä, uhkana vain on ylimääräinen kuluerä ja tällä viikolla ratkeaa jatkuuko isällä työt joulun jälkeen.
Tähän viisaammat toteavat, että anna niiden elää kuten elävät ja se ei ole sun ongelma miten ovat.
Niin. Niin, Niinhän se pitäisi ollakin. Mutta kun...niin.
Nyt pitäisi soittaa taas, ehkä paremmalla menestyksellä.
Napanuora venyy ja paukkuu.....muttei katkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti