Tavallista elämää, lasisesta lapsuudesta huolimatta.
#alkoholisti #äiti #sijaiskärsijä #tytär

perjantai 10. helmikuuta 2017

Pelot

Ymmärsin pari päivää sitten, että en osaa sanoa ääneen, jos asiat pelottavat.
Tai ainakin se on todella vaikea myöntää ääneen jollekin.

Lapsena mulla ei ollut ketään läheistä aikuista, jolle olisin voinut kertoa pelkääväni ihan hullujakin asioita.
Pelkäsin asteroideja, että meteoriitti tuhoaisi maapallon.
Pelkäsin joskus, että vettä sataa niin paljon, että tulee tulva ja ovea tai ikkunoita ei voi avata. Pelkäsin, että yöllä kotiin murtaudutaan ja meidät tapetaan.
Pelkäsin, että vanhemmat eroavat.
Pelkäsin, että he eivät eroakaan.
Pelkäsin isän lyövän hulluusviinapäissään äitiä.
Pelkäsin, että äiti kuolee saunaan juotuaan liikaa.

Pelkään kuollakseni käärmeitä.
Pelkään, että äiti ajaa joskus kännissä onnettomuudeksi asti.
Pelkään, ettei mulla ole äitiä enää 5 vuoden päästä.
Pelkään, että isä ei saa elämäänsä enää järjestykseen.
Pelkään toistavani tarkoittamattani niitä huonoja tapoja vanhemmilta, joita en halua viljellä.

Nykyisin tiedän, että voin kertoa peloistani. Mutta ei se siltikään ole helppoa, se kun ei ole koskaan kuulunut tapoihini.
Välillä havahdun painajaisesta hereille, kun toinen herää rauhoittamaan mun kiihtynyttä ja ahdistunutta hengitystä. Yleensä kyse on unesta, jossa äiti on tuhannen päissään tai käärme hyökkää agressiivisesti joko lemmikkien tai itseni päälle.

torstai 9. helmikuuta 2017

Saaresta metsään

Tässä tuli vuosi ensitapaamisesta avomiehen kanssa. Päivä oli itselleni todella merkityksellinen, sillä tämä ihminen laittoi elämässäni liikkelle uuden suunnan. Aiemmin tuntui, että olen saarella, tuuliajolla, ilman mitään tarkkaa suuntaa, päämäärää tai oikein mitään muutakaan. Tiesin vain, että olen töissä paikassa, josta saan rahaa ja opin käsittelemään erilaisten ihmisten kanssa vaikeita asioita. 

Kun tutustuin mieheen, tunsin kuin olisin päässyt satamaan. Sellaista henkistä tyventä ja yhteyttä en ollut kokenut ennen. Uskaltauiduin huomaamattani astua veneeseen ja purjehdin rauhalliseen paikkaan, jossa kallioiset aallonmurtajat tyynnyttävät suurimmat myrskyt.
Satamasta pääsin metsään, jossa saan olla yhdessä tai yksin. 

Välillä oma olo on kuin olisi ihan metsässä, yksin. Ihmisiä on ympärillä ja rakas on kotona, mutta silti jokin kummallinen levottomuus vaivaa välillä. Tuntuu, kuin samoilisi vain metsässä. 
Teen pääsääntöisenä työnä keikkatyötä yhdelle työnantajalle. Pidän siitä, vaikka työ on välillä väsyttävää reissaamista. En tiedä mitä teen vuoden pästä työkseni, sillä näillä töillä en pysty elämään niin kuin haluaisin -tai osallistumaan yhteisiin kuluihin niin suurelta osin kuin haluaisin.

Tiedän tilanteen taloudessa olevan vain tilapäistä, mutta silti. Yritän kestää eptietoisuutta omassa tilanteessa, mutta ihmiselle, joka on asunut ja elänyt tiettyjen kiintopisteiden avulla, se on pelottavaa.
Aina on ollut jokin määränpää, jokin asia mitä kohti mennä, jotta elämää ei ole tarvinnut pysähtyä miettimään. 
Samoilen mielelläni yksin ja yhdessä metsässä, saareen en enää halua. maaperä tuntuu varmemmalta.