Pelot

Ymmärsin pari päivää sitten, että en osaa sanoa ääneen, jos asiat pelottavat.
Tai ainakin se on todella vaikea myöntää ääneen jollekin.

Lapsena mulla ei ollut ketään läheistä aikuista, jolle olisin voinut kertoa pelkääväni ihan hullujakin asioita.
Pelkäsin asteroideja, että meteoriitti tuhoaisi maapallon.
Pelkäsin joskus, että vettä sataa niin paljon, että tulee tulva ja ovea tai ikkunoita ei voi avata. Pelkäsin, että yöllä kotiin murtaudutaan ja meidät tapetaan.
Pelkäsin, että vanhemmat eroavat.
Pelkäsin, että he eivät eroakaan.
Pelkäsin isän lyövän hulluusviinapäissään äitiä.
Pelkäsin, että äiti kuolee saunaan juotuaan liikaa.

Pelkään kuollakseni käärmeitä.
Pelkään, että äiti ajaa joskus kännissä onnettomuudeksi asti.
Pelkään, ettei mulla ole äitiä enää 5 vuoden päästä.
Pelkään, että isä ei saa elämäänsä enää järjestykseen.
Pelkään toistavani tarkoittamattani niitä huonoja tapoja vanhemmilta, joita en halua viljellä.

Nykyisin tiedän, että voin kertoa peloistani. Mutta ei se siltikään ole helppoa, se kun ei ole koskaan kuulunut tapoihini.
Välillä havahdun painajaisesta hereille, kun toinen herää rauhoittamaan mun kiihtynyttä ja ahdistunutta hengitystä. Yleensä kyse on unesta, jossa äiti on tuhannen päissään tai käärme hyökkää agressiivisesti joko lemmikkien tai itseni päälle.

Puhelin soi 4:30 ja lukuisat kauhuskenaariot

Heräsin sunnuntai aamuyönä 4:30 puhelimen tärinään. Niin havahtui myös kumppanini.
Puhelimen näytössä oli luki "iskä", vastasin, mutta mitään ei kuulunut. Puhelu oli mitä ilmeisemmin haamupuhelu. Isä herää aikaisin, ja oli aiemmin lauantaina soittanu minulle. Näin saatoin olla pikavalinnassa ensimmäisenä. Tätähän sattui paljon etenkin näppäinpuhelin aikaan, kun näpäinlukitus on jäänyt laittamatta päälle. Isälläni on vielä peruspuhelin näppäimillä.
Vaikka selitys on ilmeinen, niin silti väsyneet aivoni jäivät puimaan kauhuskenaarioita.
Mitään en ole pelännyt joskus niin kuin sitä, että jompi kumpi vanhempi soittaa, ja kertoo jotain tapahtuneen.

Esimerkkejä siitä, mitä olen pyöritellyt elämäni aikana päässä;
Äiti on lyönyt päänsä pahasti.
Koira on kuollut (koiralla epilepsia).
Äiti on kuollut.
Äiti on loukannut itsensä muuten kaatuessaan.
Talo palaa.
Takan luukut on huonosti kiinni ja häkämyrkytys.

Niin, kaikki vain  teoreettisia vaihtoehtoja, mutta silti näitä on pohtinut päässään. Pahimpana nuo kuolemat, koska totuushan  on, että vielä joku päivä se puhelu tulee jotakin kautta.
Tämä haamupuhelu kummitteli mielessäni jonkin aikaa, ennen kuin  sain uudestaan unta, ja se muotoutui painajaiseksi ja ahdistukseksi uneen.
Siinä kylläkin kumppani muuttui raivotautiseksi hulluksi, mitä en usko koskaan tapahtuvan.

Alitajunta on mielenkiintoinen asia ja ihmismieli keskellä yötä myös.
Nyt nauttimaan ihanasta syyspäivästä! :)

Tämä hetki ja menneet ahdistukset

Elämäni rakkaani, mitä kaikkea oletkaan antanut.
Se tunne, kun olet pienenä yksin sängyssä ja kuuntelet miten keittiössä soi musiikki ja kaksi humalaista ihmistä juttelee.
Tai se kun äiti tuttu kertoo sinulle kännissä, että kuinka kaunis ja ihminen sinä olet nuorena naisena.
Tai se kun mietit lyökö isä äitiä heidän riidellessään humalassa.

Mietin, että voi kunpa joku olisi reilu 10-vuotta sitten nähnyt asioita perheemme sisältä, niin että vanhemmat olisivat saaneet apua. Olen nähnyt vain kerran, kun äiti sai läpsäytyksen poskelle ja muistan isän hullun juopon ilmeen varmasti aina. Isä ei ole väkivaltainen persoona, äitini ystävä ei ollut pedofiili. Alkoholi vain sen teki. Nämä kaksi tapausta ovat erillisiä, eivätkä liity toisiinsa. Ja ahdistelu ei koskaan mennyt liian pitkälle, mutta ahdistavaa se oli sanallisellakin tasolla.

Äitini, joka on musertanut minut niin monta kertaa, on vetänyt minut ylös. Ihan kuin kaksi ihmistä yhdistyisi, se joka on kiusaaja ja se, joka on auttaja. Aivan kuin äiti olisi ajatellut olevansa pelastaja niissä ohdissa, kun minulla oli huono päivä.
Mutta ahdistustani kumpikaan näistä ei nähnyt. Sitä ahdistusta, mikä valtasi minut aina kun olin yksin, kun huoneeni ovi oli kiinni ja minä tuijotin murrosiässä palavaa kynttilää pöytälampun hehkussa ja yritin olla itkemättä.  Sillä mitä, jos joku olisi tullut juuri silloin. "Itken vasta illalla" oli erittäin tyypillinen hokema päässäni. Patosin tunteita- rakensin muureja ja piilouduin hiusteni alle- jottei se häpeä, syyllisyys ja huoli tulisi näkyviin. En kokenut itseäni normaaliksi, en ihmiseksi, joka saisi normaalia elämää koskaan. En nähnyt 14-vuotiaana itseäni asumassa yksin kymmenen vuoden kuluttua. En tiennyt, että pystyn ymmärtämään äidin olevan oikeasti erillinen henkilö, jonka koko elämä ei vaikuta omaani, ja että minulla olisi oikeus tehdä täysin yksin omat valintani.
En tiennyt silloin, että voin joskus kokea itseni kauniiksi ja olevani niin onnellinen pienistäkin asioista, että pohdin, voiko ihminen olla se sama.
 Samoissa ahdistusten aalloissa koulussa oli tyttöjä, joiden takia opin iloitsemaan siitä, että luokassa oli poissaoloja joskus enemmänkin. Kirjoitin päiväkirjaankin aina, jos muutama oppilas oli poissa koulusta. yhdet suut vähemmän nälvimässä (ja purkamassa omaa pahaa oloaan).

Mutta niin se on, jotta voi olla aidosti onnellinen, on tiedettävä mikä sen vastakohta on. On käytävä pohjalla pimeässä, jotta tietää mitä sanoa kirkkaaksi ja sopivaksi.
Elämä on vain sitä, miten itse sen koen. Toki tämänkin hetken elämä voisi olla vain p*skaa, jos niin ajattelisin. En tiedä mitä haluan saavuttaa kymmenen vuoden päästä, muttei sillä ole väliäkään. Olen onnellinen tähän hetkeen. Tähän, jossa aurinko laskee myrskyisen päivän jälkeen. Tähän, jossa huomisen työpäivä on täynnä hektisyyttä ja muistettavaa. Tähän, jolloin en tunne ahdistusta itsestäni.
Tähän hetkeen, jonka historiaan kätkeytyy niin monen monta tunnetta.

Tuulista tuiverrusta

Pitänyt istua koneen ja blogin ääreen viikon verran. Tarkoitus oli kirjoittaa ennen pääsiäistä, sillä olen huomannut tilastoja seuratessa, että juhlapyhien ja lomien aikaan kävijätilastoissa on piikki.

Oma pääsiäinen sujui lähes rauhallisesti. Äidin kanssa ei ollut ongelmaa, nautin itsekin alkoholia ystävien kanssa kiirastorstaina, muuten pääsiäinen on oman katsomukseni myötä sen verran harras, ettei bilettäminen tai baarissa käynti ole istunut omaan mieltymykseeni.
Pääsiäispäivä oli todella ihana, kristittyjen yhteinen juhlapäivä tuntui aamulla kirkossa kirkon työntekijöiden ja seurakuntalaisten kesken. Sellainen yhteisöllisyys, jota en tunne saavani muista yhteisöistä. Ystävät ovat tietysti omansa, mutta se on erilaista yhteisöllisyyttä, kuten myös töissä ja perheen parissa.

Jouduin pelaamaan vanhempien ja veljen kanssa sanapelejä pitkänäperjantaina,  pitkin hampain suostuin pelaamaan ja halusin van pelin loppuvan, vaikka ihan hauskaa se olikin lopulta. Ihan liian outo tilanne pelata perheen kanssa lautapeliä, kun yli kymmeneen vuoteen ei olla pelattu mitään lautapeliä nelistään. Selasin samalla ihmisten pääsiäiskuvia sosiaalisessa mediassa tabletilla ja perhe käski jättää laitteen syrjään. Suutahdin, sillä se laite tuntui sillä hetkellä olevan pelastusrengas perheen keskeisestä ajasta.

Tänään on  normaali arkipäivä, täysin vapaa sellainen, ensimmäinen arkipäivä pitkään aikaan ilman sovittua menoa. Mun olo on turhautunut. Kuin liian pieneen häkkiin suljetulla eläimellä.
Olen siivonnut vaatekaapin ja ja nyt odotan pyykkivuoroa neljän pyykkipussin kanssa. Tiskit pitäisi tiskata ja työpiste järjestää. Pari sähköpostia pitäisi myös laittaa liikkeelle. ei mitään varsinaista työtä siis. Mä oon niin tottunut siihen, että teen pienen stressin alla työtä ja tällainen vapaapäivä keskellä kaikkea on ahdistavaa jo. En tiedä mitä tehdä ja mihin mennä. Nojoo, koko elämässä en tällä hetkellä tiedä mitä tehdä ja mihin mennä. Löysin yhden työpaikkailmoituksen, jota olin jo hakemassa, mutta sitten iski ahdistus ja tunne, että tää ei ole mun juttu enkä hakenut paikkaa.
Muttei myöskään paikoillaan olo. En osaa heittäytyä virran mukaan vaan haluan päämääriä ja tavoitteita ja sitä mitä kohti mennä. Mä en tiedä mikä mun varsinainen ongelma on. Tuntuu, ettei äiti täysin ymmärrä mun elämää tällä hetkellä. Kirjoitin maaliskuussa olevani solmussa, sitä olen edelleen.

Huomasin pääsiäisen aikana kirkossa käydessäni, että olen kadottamassa itsevarmuuttani, mietin jotain ihan pieniä juttuja, miten olla ja miten sanoa asioita vähänkään vieraammassa paikassa, en ole enää niin spontaani tai varma. Kulutan vaatekaapilla enemmän aikaa ja mietin sopiiko vaatteet yhteen ja miltä näytän.
Tuntuu kuin olisin masentumassa ja haluan stopata tän fiiliksen heti samantein. Tunnustan, etten ole jaksanut avata sähköposteja pariin päivään tai katsoa asioita läpi ja puhelimen soiminen ärsyttää. Ei, tämä ei ole burnout, en ole suorittajaihminen, vaan teen työrintamalla asioita joista pidän ja joihin haluan antaa panostukseni. Silti on jotenkin tyhjä olo siitä kuka itse olen, ja miksi ulkopuoliset ärsykkeet rasittavat näinkin paljon.

 Pitää varmaan kaivaa vanhat testit persoonallisuudesta ja päivittää omat voimavarat.

Unia kohtaamisista ja pakkopysähtymisestä

Jostain syystä tunnen olevani solmussa, tekisi mieli itkeä, mutta en löydä sitä kohdetta tai sitä perimmäistä ajatusta tähän tunteeseen.

Näin viime yönä painajaista, en tiedä johtuiko allergialääkkeestä vai mistä.
Siinä oli lauantaipäivä, olin jonkun tanssiryhmän kanssa vanhempieni luona harjoittelemassa jotain kevättanssia. Ihmiset olivat vieraita itselleni, mutta silti tiesin tuntevani heidät. Olin sopinut vanhempieni kanssa, etteivät ole kotona. Jostain syystä äiti tulikin kotiin täys kännissä. Petyin, huusin ja kirosin äidille ja pahoittelin tanssiryhmälle. Heräsin itkun tunteeseen ja siihen,että silmästäni valuu kyynel. Muistan tanssijoissa olleen jonkun nuorehkon naisen, joka katsoi minua kaikkien muiden kävellessä ohitse. Se katse tuntui jotenkin merkittävältä siinä unessa.

Vastaava merkityksellinen kohtaaminen tapahtui toisessa unessa muutama yö sitten.
Siinä unessa olin menossa jonnekin isompaan kaupnkiin junalla. Juna johon astuin olikin väärä ja kirosin sitä. Astuin seuraavalla asemalla ulos ja olin jossain asematunnelissa. Totesin ettei siihen kaupunkiin ole menossa ajoissa junaa, ja myöhästyn siitä tapaamisesta, johon olin menossa. Vieressä oli nuori mies, joka kirosi ihan samaa asiaa, että junat menevät kaikkialle muualle. Olin siinä todella stressaantunut ja hektinen ilmapiiri oli ympärillä. Kävimme miehen kanssa aurinkoisella kaupungintiellä ja palasimme käsikädessä takaisin maanalaiseen junatunneliin. Kun olimme astumassa junaan, tämä mies polvistuu eteeni ja sanoo, että tulee junaan vain jos suostun kosintaan. Olin iloinen ja helpottunut ja vastasin myöntävästi, junassa istuimme ihan lähekkäin ja hymyilin onnellisena.

Ystäväni totesi, että ehkä haluan/tarvitsen jonkun, jolle jakaa kokemuksia ja jonka viettää aikaa. Tarkoittaen poikaystävää, sitä kun ei ole tullut vastaan neljään vuoteen, ja olisi kieltämättä ihanaa, jos todella kolahtaisi jonkun ihmisen kanssa tässä joskus. Kaikella on aikansa, ja haaveilla saa.
Pidän itseni liikkeessä ja pelkään pysähtymistä, stressaannun tyhjänpäiväisestä joutenolosta. Ehkä sekin tuli selväksi tuossa unessa.


Junaunta fiilistellen kuuntelen Samuli Edelmannia

Hyväksyminen ja erilaisuus

Tiedättekö, kun on pitkästä aikaa kipeenä, ja ei pysty tekemään mitään. Turhautuu.
Maksin alkuviikosta kuumeessa pari päivää vanhempien luona. Katsoin telkkaria ja leffoja. Rapsutin koiraa ja tuijottelin ikkunasta pihalle.
Siinä kivasti lataantui akutkin, ja pää alkoi täyttyä halusta tehdä töitä. Äkkiä aloin kaipaamaan kokopäiväistä työntekoa. Sellaista normaalia arkea, että aamulla menee töihin ja illalla lähtee töistä.

Kuuntelin Yle 1:ltä Pullopostia Lapsuudesta ohjelmaa eilen. Siinä puhuttiin osin siitä, mitä hyväksyminen tarkoittaa ja missä osassa se on, ja miten tärkeää se on jokaiselle.
Erityisesti tuo kohta osui. Olen viime aikoina miettinyt, miten tunnen olevani jotenkin erilainen.
Siis joo joo, jokainen on erilainen ja arvokas ja sitä rataa, mutta sellainen etsivä olo.

Tänään totesin ystävilleni, että välillä tuntuu vähän hassulta, kun olen ainoa ihminen siinä yhteisössä, joka uskoo, ja joka harrastaa seurakuntatoimintaa. Tai harrastaminen kuulostaa hölmöltä, elän henkisesti siinä ympäristössä. Se ei ole harrastamista vaan elämäntapa.
Välillä olisi mukava keskustella ja saada kommenttia ystäviltä mun toimista, siinä missä toiset käyvät jumpassa, töissä, koulussa... Minä käyn Raamatturyhmissä, Jumalanpalveluksissa, lukemassa esirukousta, auttamassa nuorisotyössä....välillä asun seurakuntakeskuksella päivät. Tuntuu, että keskustelut lakkaa aina niihin, joten hirveesti en niitä tuo esille. Tietysti olisi ihanaa puhua asioista enemmän ihmisten kanssa, joiden kanssa haluaa jakaa maalliset murheet ja ahdistukset. Tän asian kanssa välillä on olo, että on yksin jossain meressä kellumassa.

Erilaisuus, olen aina ollut erilainen, siltä on tuntunut. Perhe ei tuo normituksen mukaista perhesuhdetta, äiti on olemassa ja äiti ei ole olemassa. Itsensä kilpailuttaminen äidin hyväksymisestä kaikkina hetkinä on ollut joskus selviytymiskortti, miten on pitänyt elää ja toimia, jotta äiti hyväksyisi.  Sillä oli todella mielenkiintoista kuunnella eilen Pullopostia lapsuudesta -juttua, sillä siinä oli kohtia, joihin samaistua. Samanlaisia mielikuvia tuli lapsuudesta omaan mieleen ja samanlaisia fiiliksiä.

Vaikka olen itsenäinen ja haluan toimia itsenäisesti nuorena aikuisena, kaipaan minäkin hyväksyntää. Hyväksyminen ei minulle tarkoita hiljaista hyväksyntää, vaan sitä, että asioista kysellään ja ollaan kiinnostuneita. Sitä se on, kiinnostuksen osoittamista, Tunnen, että tulen ihmisenä hyväksytyksi, mutta välillä tuntuu, että kaikki muhun kuuluva elämä ei tule hyväksytyksi -Niinpä niin, hyvä jos itse aina hyväksyn jokaista asiaa elämässäni.

Istuin tänään päiväkahvilla äidin ja veljen kanssa. Veli sitten toteaa ykskaks et mun profiiliselfie on outo. Olin, että ahaa, no mä tykkään. Kuulema siinä on suu poskiin asti ja mitä ihme kommenttia siinä tuli. Äiti sanoi kuvan nähtyään samaa, että no on kuva. Itse taas pidän kuvastani, joten onko liikaa vaadittu äidiltä tyttärensä kunnioittamista silloin, jos tytär on tyytyväinen omaan kuvaansa? Itsetunto kun ei ulkoisiin ominaisuuksiin rakentunut vielä kovin vahvaksi.

Mitä kuuluu tunteisiin?

Kuuntelen iki-ihanaa Kaija Koota ja fiilistelen jo valmiiks huhtikuussa olevaa keikkaa lähiseudulla.
Lattialla on kansio ja kansio täynnä laskuja, ei mitään tietoa tarkalleen, milloin saan enemmän rahaa. Nyt sitä on juuri ja juuri ruokaan. Odottelen Kelalta päätöksiä tähän uuden elämän vaiheeseen, kun olen työtön, tai työllinen työnhakija. Ohjaan edelleen viikon aikana joitakin lasten ja nuortenryhmiä.
Mutta koko päivätyötä ei ole enkä pysty sitä ottamaan.

Voisin sanoa tapailevani yhtä ihmistä, ollaan nähty pari kertaa ja viestitelty loka-marraskuusta lähtien. Nyt vasta tammikuun puolella nähtiin ensimmäisen kerran, vaikkei välimatkaa ole kuin tunnin verran autolla. Eilen nähtiin toisen kerran, ja jokin sykähti sisälläni. En sano olevani vielä ihastunut, mutta haluan viettää toisen kanssa vielä aikaa.
Kirjoitin kesällä merkinnän arkuudesta ihastua, tämä arkuus on yhä seurana, vaikka kohde on vaihtunut. Mun tekee mieli juosta pakoon, kun joku yrittää tulla lähelle ja haluaa tehdä työtä sen eteen, että näkisimme. Jouduin yhden tapaamisen perumaan tämän ihmisen kanssa, kun pakenin. Yhtäkkiä tuli olo, että ei, en pysty en halua. Mihin taritsen toista, tähänkin asti mennyt yksin.
On todella vaikeaa avata toiselle elämää. Nyt kun ollaan nähty nuo pari kertaa ollaan lenkkeilty ja käyty kahvilla. En ole pystynyt katsomaan toista silmiin muutamaa sekuntia kauempaa.
Kauhistuin jo ajatuksesta, että tulisimme minun luo kahville. Tämähän on minun tila, minun turvapaikka, johon on pääsy ihmisillä, jotka tietävät ja tuntevat minut. Ihmisillä, joiden kanssa puhuessa ei tarvitse varoa sanoja.
Pystyn puhumaan kyllä kevyesti paljon, ja laajasti asioista kaikkien kanssa, mutta jos puhe on minusta, niin syvällinen taso on vaikea saavuttaa. Hyvä, jos ystäville pystyn puhumaan.

Hassua on, että olen monesti kuvitellut katsovani toisen kanssa teeveetä, tai tulen kotiin ja toinen istuuu tietokoneella pelaamassa ja kierrän käteni toisen ympärille tai retkeilemme yhdessä lasten kanssa. Niin, mun kuvitelmissa on lapsia, yhteistä aikaa ja yhteistä elämää. Tuo vaatii toisen lähelle päästämisen. Tuntuu, että olen jonkin alussa, ja on vain pakko lähteä varovasti uimaan tunnustellen ensin pohjaa.
Eilen kuuntelin Pauli Hanhiniemen Hiekkalaulua. Mulle tuli mieleen kuva, jossa on tummanpurppura tausta ja ainoana esineenä kaatunut viinilasi, mikä makaa punaviinilammikossa. Lasissa on ihan pienen pieni särö, mutta sellainen mikä ei haittaa juomista. Lasinkaataja on vahingossa tyrkännyt sen liikevoimallaan nurin, eikä ole jäänyt nostamaan sitä pystyyn. Taiteilijaystävälle kertoessani visiosta tajusin lasin olevan minä. Niin vahva, että se ei hajoa täysin kaatuessaan, mutta johon on tullut särö.


Hiekkalaulu, Pauli Hanhiniemi

Kuinka kokematon, lopultakin, sydämeni on

Joutuessaan luopumaan siitä minkä kerran

Jo ehti pitää omanaan

Kokematonhan se on, aika kokematon

Vaikka joka päivä jostain täytyy irrottaa

Ja joka päivä jotakin jää taa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en

Mä en halunnut kuin hymyn sulta

Hymyn vaan

Kuinka petyinkään

Kun hymyn vain sain

Vaikka joka päivä jostain täytyy irroittaa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en

Vaikka joka päivä jostain täytyy irroittaa

Ja joka päivä jotakin jää taa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en

Ystävien tuki

Vielä kun joskus oppisi kuuntelemaan itseään, niin menee hyvin.

Viestettelin yhden ystäväni kanssa tässä päivänä eräänä. Myönsin, että syksyllä vaivannut unohtelu ja painajaiset eivät olleet stressiä opinnäytetyöstä. Ne olivat varoitusmerkkis iitä, että pitäisi ottaa aikalisä ja käsitellä asioita päänsisällä. Aiemmin kerroin tässä blogissa opparin tuomasta harmistuksesta. Luulen, että senkin takana oli osaltaan tämä, ettei pystynyt käsittelemään jotakin.
Kun äiti oli valmistujaisjuhlissa humalassa, kintaalla viitaten sanoin ystävilleni, etten jaksa edes välittää siitä enää. Tuo viisas ystäväni sanoi, että olettikin tuon kommenttini olevan vain pakokeino, koska olen niin empaattinen ihminen, etten osaisi olla välittämättä.

Ja nyt ystävä oli sitten valmis ottamaan kiinni, kun kompastun. Joskus vain katson kohti taivasta ja kysyn, että mistä näitä ihmisiä on tullut elämääni. Luojalle kiitos, että perhe ei ole aina se bioligisin vaihtoehto. Kunhan vain on jokin toimiva verkosto ympärillä. Välillä joku työyhteisö, ystävät tai muu verkosto saa tuntemaan kodikkaammaksi kuin oma perhe lapsuuden kotona.

Kahdeksannen päivän riidan aikana, kun söin samalla makaronilaatikkoa ja kuuntelin veljen ja äidin riitelyä, mietin, että söisin ennemmin näkkileipää ja vettä yksin kotona kuin kuuntelisin sitä riitelyä.
Mikä pakko minun on tehtävä uhrauksia mielenterveyteni takia, jotta voin käydä kotona syömässä? Ei mikään, olin ajatellut etten lähde porukoille pariin viikkoon, mutta jostain syystä sitten suostuin kun veli kysyi.

On asioita, joihin tuntuu, että saa täyden ymmärryksen vain vertaistuen tai hyvän ammattiavun kautta, ja on asioita, joihin ystävät riittävät.
Olen miettinyt, että pitääkö mun (taas) lähteä puhumaan jollekin ammattiauttajalle päätäni selväksi. Katsotaan miten tää fiilis tästä etenee.

Älä syyllistä, mutta...

Eilen olimme veljen kanssa syömässä porukoilla. Kun ajoimme pihaan, totesimme ettei isän auto ollut pihassa. Menimme sisälle, ja äiti on taas niin naamat, kuin vaan olla. Pysyi sentään pystyssä, mutta itse en saanut puoliakaan selvää siitä sönkötyksestä. Ihme kyllä veljeni ymmärsi joka sanan. Multa ilmeisemmin puuttuu nykyisin päänsisäinen kännitulkki.

Veljeltäni meni hermo, kun äiti yritti tuputtaa mainostaen jotain lähikaupungin halpaa kuntosalia.  Veljeni maksaa paikallisesta kuntosalista huomatavvasti enemmän, mutta tykkää käyttää kuntosalin ympäristön ja ilmapiirin vuoksi sitä. Sanoin äidille jotakin, mitä veljeni yritti sanoa, mutta äiti ei ymmärtänyt. Joten selvinsin asiaa, siihen asti olin ollut hiljaa. Ykskaks äiti huutaa mulle, että älä sinä nyt puutu tähän! Siis anteeksi mitä?! Otin sen niin suurena loukkauksena, että vieläkin sattuu. Äidin katse ja kiihko oli ihan uskomattoman julma ja paha. Tuntui, että se löi mua henkisesti niin hirveellä voimalla, että tyrmistyin täysn.
Ei mennyt miinuuttia kauempaa, kun veli huutaa äidille "älä sinä puhu halvasta salista niinkauan ku ostat viinaa, mä en halua sun rahoja niin kauan ku ei ole parempaa käyttöä niille". Kun äiti tarjoutui maksamaan osan veljen salikortista.

Syyllistäminenhän ei auta mitään vaan saa alkoholistin entistä kovemmin syyttämään itseään ja keksimään uusia syitä juomiselle ja sen salaamiselle. Alkoholisti ei voi mitään sille viinan himolle, mikä on vaivannut yli 30-vuotta naista.
Taistelen taas tän ahdistuksen kanssa, yksi laukaiseva tekijä oli joulun pyhinä.
Juhlin valmistumistani, olin äidille maininnut, että juhlat ovat päihteettömät, ja että kuohuvanakin on vain limsaa. Luotin, että äiti osaisi käyttäytyä. Kun äiti sitten saapui kakkujen kanssa juhlapaikalle, totesin heti, ettei tämä ollut täysin vesiselvä. En kerinnyt häpeämään tai sanomaan mitään sille. En kehdannut häätää sitä, juhla oli avoin tila, joten en pystynyt kauniisti ilmaisemaan äidille, että hän voisi olla muuallakin.
Juhlissa oli auttamassa lapsuuden aikainen ystäväni, ja veljeni, en tiedä minkälaiset juhlat olisivat olleet ilman heitä.
Juhlien vierailta sain tukevia sanoja siihen, että rakennan yhä itse itsenäisesti elämääni, vaikka äiti mitä tahansa sanoisikin. Niinhän se on, sen vain unohtaa joskus. Koska yleensä elossa oleva äiti kuuluu olla osana sun elämää...alan tässä vähitelleen tekemään surutyötä menetetylle äiti-tytärsuhteelle.

Kuuntelin tätä versiota tänään ja vihdoin se möykky uskalsi tulla ulos jostain syvältä sisältä kyynelvirtana, mikä nosti päätäänsä silloin, kun tämä esitettiin televisiossa syksyllä:

Päiväkirjamerkinää kymmenen vuoden takaa osa 1.

"Miksen muka saisi lähteä uutena vuotena kavereille yöksi tai kukaan ei saa tulla meille yöksi. Ei ne kuitenkaan meitä enää muista kahentoista jälkeen (kai). Mummi tulee kuitenkin meille ja vastaavaa. Joten ihan hyvin 13. uusi vuosi voisi olla ihan mukava kavereiden kanssa, jos muut uudet vuodet on ollut kotona ja vanhoja perinteitä noudattaen (eli paukutellaan raketit, valetaan tina, keitetään nakit)... Isä ja äiti on kuitenkin ottanu sen verran errei niistä ole kuin "riesaa""

Noin lukee päiväkirjassani 30.12.2004 00:30

En muista tarkkaan tuota uutta vuotta, mutta samassa päiväkirjassa 2.12005 lukee, että olin veljeni ja sen kavereiden kanssa. 

Luin eilen, tai no viime yönä, tuota kymmenen vuotta vanhaa päiväkirjaani. Tuo on yksi normaaleista merkinnöistä siinä kirjassa: isä ja äiti ovat humalassa. Olen miettinyt, että miksi en muista kunnolla seiska ja kasiluokkia. Olen ajatellut sen olevan ihan normaalia, että siitä ajasta ei vain jää mitään mieleen. Muistan tuon ajan sellaisena harmaana usvana, muistan, että kavereiden kanssa oli jotain kärhämää ja, että oli yksi poika, joka ei ollut enää kuvioissa myöhemmin. Siitä lisää joskus, sillä kun on yksi merkitys elämässäni. Muistan istuneeni paljon huoneessani ovi kiinni pohtien sitä miksi minun täytyy olla juuri tässä perheessä tytär, miksei vanhempani ole erilaisia. 

Kun luin koko päiväkirjan ajalta 29.12.2004-20.5.2005, en yhtään ihmettele, etten mitään muista. Eihän tuollaisesta pahasta olosta  haluakaan muistaa mitään. Ja sehän on ihan fakta, et hyvät asiat muistaa paremmin.  Tuolloin mua piti hengissä tukioppilastoiminta ja lapsuudenajan ystävä. 

Mietin, että en pelännyt rikkoa ihmissuhteita. Pystyin naivisti päättämään, että laitan välit poikki. 

Ainoa ystävyyssuhde, mikä kesti tuon vaiheen ja kestää yhä, on esikoulussa solmittu ystävyys. Tämän ihmisen kanssa on omasta muististani tullut yksi isompi selvitys, ja sekin aikuisiällä.

Pakko avata teille enemmänkin tuota aikaa, tuntuu, että en ole käsitellyt kaikkea tuolta ajalta. 

Mietin, mikä tuohon oli syynä. Olin aina laittamassa välejä poikki jonkun kanssa, en kaihtanut riitoja. Pohdin vaikuttiko siihen se epästabiili ympäristö kotona. Se epätasapainoinen ailahtelu hyvien ja huonojen hetkien välillä vanhemmillani. Enmuista yhtään sitä lähdettä, että kuka kirjoitti juuri jonnekin siitä, mitä on olla alkoholistin aikuinen lapsi (linkatkaa juttu tähän kommenttina, jos joku tietää). Jutussa käsiteltiin itselleni tuttuja asioita. Kirjoittajalla oli tarve siihen, että jotain draamaa piti olla esillä, tai muuten sitä piti kehittää. Kun kotona on oppinut sen myrskyn mallin, ei osaa olla pitkään ilman kuohuja ja tuulta. 

Olen aina miettinyt, että miksi välillä haluaisin nostaa metakan jostain pienestäkin jutusta, ja miksi nautin siitä, että televisiosarjassa tai elokuvassa roolihenkilöillä on sukset ristissä ja he ottavat yhteen. Olen pitänyt itseäni jotenkin kieroutuneena hulluna, mutta ymmärsin tuota juttua lukiessani, että olen oppinut siihen. 

Rakastan myrskysäätä, kun tuulee ja sataa kaatamalla vettä. Silloin tuntuu, että voin hengittää vapaasti.

Toivoisin, että kun nostan metelin jostain pienestä, tai muuten tunnun ärsyttävältä, ystävien ottavan olkapäistäni kiinni ja kastsovan silmiin sanoen, että kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää. 

Sano suoraan, oksenna kasaksi, ole sinä!

Mietin tänään, että sitten kun äiti joskus kuolee. Miten mä kerron, miten mä puhun henkilöstä.
Kuulostaa ehkä kamalalta, mutta mainittakoon heti alkuun, en toivo äidin kuolemaa. Se vain on joskus, joku päivä edessä. Sitten lähdin miettimään nykyisyyttä ja itseäni.

Mietin, että äidin sairaudesta huolimatta tulen kertomaan miten paljon olen oppinut, ja miten olen päätynyt tekemään työtä sosiaali- ja kasvatusalan piiriin. Ilman äidin ongelmaa tuskin olisin pyrkinyt olemaan arki-iltoja pois kotoa mahdollisimman paljon. Ilman sitä en olisi löytänyt omia harrastusryhmiä ja saanut sitä kautta rohkeutta. Suurina ihmisinä elämässäni ovat olleet nuorisotyötä tekevät ihmiset, ne tavalliset, turvalliset aikuiset, jotka kysyivät koulupäivän jälkeen kuulumisia ja joille pystyy kertomaan, tai muuten osoittamaan, ettei ole hyvä fiilis ja ärsyttää. Nuo tavalliset ihmiset olivat roolimallejani kymmenen vuotta sitten.

Tuolloin ymmärsin, että nuorisotyöntekijöillä, ja muilla tasapainoisilla (tai ulospäin siltä näyttävillä) aikuisilla on suuri merkitys siinä, että nuorella ihmisellä on hyvä olla.
Tasapainoisuus: tasapainoinen perhe, tasapainoiset tulot, tasapainoiset ystävyyssuhteet. Kärjistettynä elämässäni ei ole ollut mitään noista kolmesta. Perhe on ollut muuta kuin tasapainoinen, se kuohuu välillä kuin meri tsunamissa, tulot ovat epäsäännöllisiä säännöllisiä, kuten myös vanhemmillani nykyisin, ystävyyssuhteet...noh, ne muuttuvat varmasti jokaisella elämän ajan.

Välillä on saanut tehdä todella töitä omien ajatusten työstämisessä, kuka todella on ja kuka haluaa olla. Ja onko näillä yhtäläisyyksiä olemassa. Nykyisin olen suorapuheinen ihminen, olen elämäni aikana niellyt niin monet sanat, joita olisi pitänyt sanoa eri tilanteissa, mutten ole uskaltanut tai kehdannut. En pelkää, että satuttaisin niin pahasti, että piirini supistuisivat olemattomiin. Jos suorapuheisuuden myötä huomaan joidenkin lopettaneen yhteydenpidon, tiedän, ettei he ymmärtäneet kantaani, eikä edes yrittäneet ymmärtää. Väitän, ettei omat ajatukseni ole niin kummallisia, etteikö niitä edes hetken pohdinnalla ymmärtäisi. Jokaisella kuitenkin on oikeutensa olla ja puhua. Tällöin yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Se miten niistä selviää, riippuu kaikesta.

Olen joutunut harjoittelemaan rohkeutta sanoa asioita, ja jos jotain on sen seurauksena tapahtunut joskus, olen vaihtanut pakorefleksin päälleni. Pyrkinyt syömään sanani ja korjaamaan hyvityksillä sanani. En enää tee sitä. Jos joku saattuu puheistani pahoittamaan mielen, niin nostan käteni ilmaan, tarvittaessa pyydän anteeksi, mutten enää niele ja syö sanojani. Päinvastoin saatan välillä oksentaa sanani yhtenä ryöppynä -silloin tällöin niissä tilanteissa on yhä harjoittelemista, sitä kun voisi asiat sanoa myös kauniisti, eikä kyynisesti. Vai tarvitseeko miettiä sanojen asentoja? Onko vastuu aina sittenkin kuulijalla ja heikolla minäkuvalla?
Minä tiedän suurinpiirtein kuka olen, mutta tietävätkö muut, ketä he ovat, tai keitä haluaisivat joskus olla?

Joulu 2014, 1/2

Joulu oli ja meni, kamala miten paljon kirjoitusvirheitä kaksi edellistä postausta sisälsivät. Huomaa, että kirjoitin ne tunteella, en lukulaseilla :D
Mutta nyt vakavoidun, kerron joulustani, tai koko viime viikosta. Aiemmin en ole kerinnyt istua kotona ajatuksen kanssa, jotta olisin saanut jäsennettyä ajatuksia ja tunteita tekstiksi.

Veljeni kotiutui armeijasta joulua edeltävällä viikolla ja itse valmistuin humanistiselle ja kasvatusalalle koulusta. Juhlan aiheita siis oli vähintään kaksinkappalein.
Olimme veljen kanssa kotona tiistaina, aatonaattona yötä, äiti oli päivällä hakenut "ystävälleen" pullon. En tiedä millä vaikutuksella ystävän juodessa viiden kilometrin päässä meidän äiti humaltui. Kerran illan aikana menin käymään keittiössä, äiti oli kaatamassa lasiin pullosta kirkasta, kun huoasi mut. (Kuten tiedämme puolusteluja riittää) Äiti sanoi et ottaa vähän lämmikettä kun palelee. Tokaisin, että laittaa päälle enemmän, se auttaa paremmin. Äiti puolusti, että hänellä on näin ja näin paljon vaatetta. Sanoin vain, että laita lisää. Niin mäkin teen, jos palelee.

Aattoaamuna oli kunnolla pakkasta ja lähdin sytyttämään vapaaehtoisena kynttilöitä kirkolle, oli todella mukavaa viettää aattoaamu hyvässä seurassa. Kun kävelin autolle mietin mielessäni, että mitä aatosta tulee. Ahdistus oli jotain pahempaa, kuin hissiin yksin jumiin jääminen.
Jouduin käymään aamulla kämpälläni ruokkimassa jyrsijät. Pääsin ovesta sisään ja aloin keittämään kahvia itselleni, kun jouduin ahdistuksissani laskemaan suodatinpussin pöydälle ja istumaan sohvan karmille hetkeksi. Koska olen hengellinen ihminen, koin hyväksi laittaa käteni ristiin, painaa pääni alas ja sulkea silmäni. Rukoilin ääneen voimaa kestää aatto ja tilanteita, joihin perheemme kärsivällisyys riittäisi, pyysin rukouksessani ettei tarvitsisi huutaa ja tapella joutavia. Siinä rukoillessani tuntui, kuin jokin olisi koskettanu vasemmalta puolen lapaani. Tuntui kuin en olisi ollut yksin, vaikkei ketään ollutkaan marsujen lisäksi fyysisesti läsnä.
Oloni rauhoittui ja keitin kahvin, katsoin joulupukin kuumaa linjaa ja joulurauhanjulistuksen. Julistuksen jälkeen kyyneeleet alkoivat valumaan, toivoin niin, että se olisi totta kaikissa perheissä.

Lähdin takaisin porukoille puuron syöntiin, jota sain juuri ja juuri lautasellisen, kun tulin myöhässä puuroajasta. Noh, kestin sen ja varasin kinkusta isomman palan siitä hyvästä, lisäksi voitin pienen summan joululahja-arvasta muiden raaputtaessa vain tyhjiä voittoja.
Äiti oli selvinpäin kun lähdimme hautausmaalle, tänä vuonna ei tarvinnut hävetä sitä, että äiti hoippuisi tai sössöttäisi hautuumaalla.

"Juhla armas lapsien"

Ei ole tullut kesää, mutta ei kyllä joulumieltäkään ihan täysin.
Perinteinen jouluahdistus on iskenyt viikon alusta, kun on saanut koulutyöt päätökseen ja viikon verran jo mutustellut jouluajatuksia.

Tiedättekö mitä joulu voi olla alkoholistin lapsille?

Väkisin läpi vedetty näytelmä
Ahdistus
Piilotetut kyyneleet
Piinaavat tunnit
Painostava ilmapiiri
Huutoa
Raivoa
Itkua
Riitelyä
Syytöksiä
Pahaa oloa

Ei kannata sanoa, että "tietysti kun sä asennoidut jo valmiiks noin". Ei, siitä on kokemusta niin kauan kuin muistan, joulu on ollut kultainen perhejuhla ehkä viimeksi 14-vuotta sitten. Eli niin kauan kuin meillä kävi joulupukki, kun piti skarpata sitä varten.

Sen jälkeen muistan vain riitelyä, tukahdutettuja tunteita, kyyneleitä, kesken ruokailun alkaneita kirosanoja ja pöydästä poistumisia. Muistan kolme joulua heti, joina olemme veljen ja isän kanssa jakaneet lahjat kun äiti on joko suuttunut tai sammunut makuuhuoneeseen.
Siis ihan hitsin kauniita ja kultaisia jouluja. Tämän vuoksi joka vuosi on kahta viikkoa aiemmin alkanut jouluahdistus.

En halua sitä.

Haluan, että voisin osoittaa vilpittömästi lähimmäisenrakkautta myös perheelleni jouluaattona. Toivon ja rukoilen, että joulu tänä vuonna olisi kaunis, kultaköynnöksinen perhejuhla, jolloin syötäisiin hyvin, käytäisiin saunassa, vaihdettaisiin paketit ja katsottaisiin elokuvia. Illalla menen kymmeneltä yömessuun tyytyväisenä ja kiitollisena.
Tämä on se idylli, minkä minä haluaisin joululahjaksi.

En haluaisi toimia tänäkin jouluna tukena, lohduttajana ja kantavana voimana perheeni miesväelle, joka turhautuu äidin sanoista, suuttumisista tai sammumisista. Haluan, että kaikille olisi ihana joulu, myös sinulla, joka tätä luet <3

Ruokaa vai ei?

Olen taas aikamatkaillut ja koonnut elämääni yhdeksi nauhaksi. Tai ennemminkin olen nähnyt silmieni edessä pyykkinarun ja pyykkejä kuivumassa. Eri tilanteet, joissa mua on pesty.
Mietin erityisesti sitä ahdistusta mikä mulla on ollut yläasteella ja lukion alussa. En osannut määrittää sitä, mistä se kumpusi. Ehkä siitä mitä kotona oli, ehkä koulukiusaamisesta, ehkä vain yleisestä jostain tilasta. Mitään normaalia teiniangstia se ei ollut kuitenkaan.

Masennusten ja ahdistusten aikoina olen kärsinyt syömishäiriöistä. Lähinnä anoreksiaan viittaavista, mitään diagnoosia en ole siitä koskaan saanut. Mutta eipä siihen nykyisin tarvita lääkäriä diagnosoimaan sitä. Halusin olla laiha, laihempi, vältin syömistä, pienensin annoskokoja, valehtelin syömisiäni. En ollut tyytyväinen kehonkuvaani. En voinut sanoa kenellekään sitä, koska tunsin asian kuuluvan vain minulle eikä muille. Terkkari taisi joskus kysyä syömisestäni ja kerroin syöväni normaalisti, en kertonut totuutta. Painoindeksi taisi olla koko ajan siinä ja siinä alarajan sopivassa linjassa. En halunnut mihinkään hoitoon, pelkäsin sitä, että jos laihdun liikaa, niin päädyn laitokseen ja että oma paha olo huomattaisiin. Halusin osin olla myös näkymätön.

Luojalle kiitos ystävistäni, jotka silloin uskalsivat puhua minulle. He kysyivät miksi en syö, tenttasivat että olenko syönyt ja mitä olen syönyt. Kaikessa ahistavuudessa se tuntui hyvältä. Tuntui hyvältä, että joku oli huomannut asian. Pikkuhiljaa sitä parani oman kehonkuvan kanssa.
Edelliskerran huomattava painonpudotus oli opiskelujen alussa muutama vuosi sitten.
Olin masentunut, uupunut: muutto, uusi ympäristö, ero ja mitkä kaikki vaikuttivatkan ajatuksiin silloin. Elin päivät kahvilla ja näkkileivällä pääasiallisesti. En tietoisesti ajatellut anorektisesti, mutta en jaksaut tehdä ruokaa tai syödä tai ajatella syömistä. Oli vain helppo unohtaa ruokailu.
Laihduin niin, että kuulin siitä useammalta läheiseltä. Ymmärsin katkaista ajatukseni siinä pyörässä.

Tänä syksynä paino on jälleen notkahtanut, mutta ei niin paljoa kuin tuolloin viimeksi. Tällä kertaa se johtuu lähinnä vain epäsäännöllisyydestä päivärytmeissä. Välillä menen paikasta a. paikkaan b. ja hengähdän vasta illalla seitsemän aikaan ensimmäisen kerran, jolloin tajuan etten ole syönyt koko päivänä. Jokin aika sitten aloin pitämään ruokapäiväkirjaa terveellisestä syömisestäni, jotta kiinnittäisin huomiota ruokailuihin. Siitä vain on niin helppo ja halpa (justjoo, leikinpä terveydelläni) nipistää päivässä. Kiitos tässäkin tilanteessa ystävien. Muutama ystävä ilmaisi huolensa laihtumisestani, jolloin itsekin ymmärsin asian. Ilman ystäviäni olisin varmasti jossain laitoksessa -jos edes hengissäkään tällä hetkellä. He ovat enkeleitäni maan päällä <3

Maanantaimurina

Pienet asiat ja pako arjesta on joskus onnellisuuden ydin.

Mulla oli ongelma mokkulan uuden sopimuksen kanssa, ja sain olla kaksi viikkoa ilman mokkulaa ja pärjätä tabletin netillä, mikä toimii silloin kun halusi....ja mun asunnossa ei ollenkaan.

Olin pari yötä perätysten kotona vanhempien luona, oli todella mukavaa. Katsoimme kotimaisia leffoja lauantaina ja äiti veti vain pienet kännit ja sen pää selvisi jo ennen iltaa. Isä sensijaan sammui työtuoliin. Eilen, sunnuntaina, suunnittelin kolme eri aikataulua kolmen eri ihmisen kanssa, kaksi ystäväaikaa ja yksi työjuttu. Sovimme hyvän ystäväni kanssa, että nähdään ja mennään heidän mökille tämän töiden jälkeen. Hänellä venyi töissä ja kun  hän pääsi, oli hänen luo tulut yllätyskäynnilleen veli tyttöystävänsä kanssa.  Emme sitten lähteneetkään mökille. Aamulla yksi ystävä kauempaa viesti, että voisi tulla käymään ku on lähistöllä. Kerroin, että mulla on kuuteen asti aikaa, että vanhemmat ovat kotona, jos haluaa niitäkin moikata. Sekin aikataulu venyi ja venyi. Sovin sitten tiistaille työjuttuja, vaikka tiistain piti olla vapaa.
Mä olin niin äkänen ja väsynyt illalla, että en muista milloin viimeksi olisin itkenyt omaa turhautumista. Kun menin illalla ystävän luo kirosin ja manasin joka ikisen asian mitä vain sanoinkin.

Niin, miten tuo inseertti liittyy tähän aiheeseen? Mä kerron.
Olin lauantaina yhden ihanan ystäväni kanssa seurakunnan lapsityön järjestämässä perhepäivässä parin tämän tutun lapsen kanssa. Meloimme yhdessä ja järvellä olo oli todella rentouttavaa. Rakastin joka henkäystä ja huokausta. Olisin voinut olla koko päivän siinä. Sen jälkeen yksi ihana ihminen tarjosi kahvin. Ja tänään, vaikka maanantaimurinaa onkin ollut, niin netti toimii. Ei tämä siis kovin hullumpi päivä ole. Vielä kun talous olisi parempi, niin taloudesta koituva stressi ei olisi tällainen ahdistus.
-Ja jos äiti olisi ollut tänään selvin päin...

Arkuus ihastua

Ihmismieli on jännittävästi rakennettu, se alkaa suojelemaan ihmistä ja pahimmillaan se tekee vain hallaa itselleen.

Olen jonkin aikaa tapaillut yhtä ihmistä, josta olen erittäin kiinnostunut. Vältän sanomasta, että olisin ihastunut, mutta toinen vain pyörii mielessä ja odotan viestejä. Tämä vaikuttaa kiinnostuneelta, mutta en silti usko täysin omiin vaistoihini. Ei ole tuhottoman pitkä aika, kun ihastuin päätä pahkaa yhteen puolituttuun ihmiseen, jonka tapasin baarissa vuoden tauon jälkeen. Tapasimme pari kertaa ja toinen vaikutti kiinnostuneelta, sitten saan viestin, ettei vain nyt sovi ja nappaa. Se sattui, koska annoin itseni ihastua pitkästä aikaa ja suhteellisen nopeasti. Toivuin siitä kuitenkin nopeasti, meni jonkin aikaa, kun olin yksin katsomassa Stand Up:ia  ja tapasin yhden mukavalta vaikuttavan ihmisen siellä. Juttelimme ja molemmat olimme kiinnostuneilta. Jarruttelin ensin itseäni, kun viestittely oli rikasta ja toisilla treffeillä olin jo tämän luona syömässä illallista, josta jatkoimme ystäväni deitin kanssa "tuplatreffeille" saman illan puolella. Jossain vaiheessa sain pari suukkoa ja kuiskauksia korvaan siitä, että on ihastunut yms. Yhteisen yön jälkeen toinen ei olisi halunnut päästää lähtemään. Viestittelimme muutaman päivän ja sovimme kolmannet treffit, menimme leffaan ja lähdimme suukkojen jälkeen omiin koteihin molempien aikaisen aamun vuoksi.
Joidenkin viestien jälkeen huomasin, että tyyli viesteissä muuttui. Sitten saan viestin,  etten vain nyt nappaa.

Olin antanut luvan itselleni ihastua jo hieman siihen. Tuntui, kuin olisin saanut puukosta rintaan. Hengitys salpautui hetkeksi minkä jälkeen kyyneleiden määrä oli monen monta. Pettymys ja turhautuminen omaan itseensä ja toiseen vain olivat ainoat mitä ajatteli. Tietysti hyvä, ettei juttua ollut jatkunut muutamaa viikkoa enempää. Mutta silti se sattui.

Muunmuassa näistä kahdesta tapauksesta olen oppinut suojaamaan omia tunteita. Eikä äidin käytös ole elämän aikana yhtään toisin opettanut. Parempi, ettei anna itsensä tunteilla liikaa isoja tunteita, niin on parempi...Nauran itselleni täällä, en usko itsekään itseäni, koska ihastuminen ja rakkaustunteethan ovat aivan ihania kokea ja tuntea. Siksi nyt jännitän ja osin pelkään tätä orastavaa ihastusta. En haluaisi taas pettyä miesasioissa. Edellinen seurustelusuhde kesti reilu 2-vuotta ja loppui kolmisen vuotta sitten. Irtosuhteita en halua harrastaa, enkä joutua myöskään niiden osapuoliksi.

Huoh. Millään ei malttaisi odottaa, mutta joskus on vain pakko.

"Ei auta itku markkinoilla"

Tässähän olisi erittäin hyvä aika mennä nukkumaan, mutta ei. Vaikka väsyttäisi, niin ei saa unta. Tällä hetkellä on niin lämmin, ja hammasta särkee, ettei nukkumisesta tule mitään.

Aloin miettimään lukuisia öitä, joina olen valvonut ja itkenyt tyynyä vasten. Muistan oppineeni jo nuorena, että vanhempien edessä ei vain itketä. Hautajaiset ovat olleet kahta kauheampia, kun ei haluaisi mutta pakko itkeä. Viimeisin kerta isän nähden itkin 2010, kun jouduimme lopettamaan koiramme. Olen ollut isän tyttö ja isä on ollut ja on edelleen erittäin tärkeä henkilö elämässäni. Siihen on ehkä joitain syitä, tapahtumia, joita tiedostan miksi en osaa näyttää kyyneleitäni. Niihin liittyy muutakin, joita avaan myöhemmin tässä blogissa.

Jos olen ollut kotona ja porukat ovat olleet paikalla, ja olemme katsoneet televisiota tai sanat ovat satuttaneet, niin olen purrut hammasta ja hokenut itselleni, että itken vasta illalla kun kukaan ei nää.
Nukkumaan mennessä olen sitten vuodattanut kaikki tunteet kyynelinä pettymyksistä vihaan. Ihan hullua padota itselleen valtavat tunnemassat, jotka päästää pihalle yksin pimeässä. Eikä silloinkaan kyllä ole kaikkia tunteita käsitellyt -eikä ole osannutkaan. Jotkin asiat ovat vaatineet enemmän käsittelyä myöhemmin ja jotkin luultavasti tulevat vielä vaatimaan käsittelyä. Yksi mahdollinen on oma rooli äitinä sitten joskus, jolloin varmasti tulee joitain tällä hetkellä muistamattomia tilanteita mieleen. Niinä hetkinä, jos käsittämätön ahdistuksen ryöppy valtaa mielen ja on vain pakko itkeä hysteerisesti henkeä haukkoen, olen tiennyt olevani turvassa, ja yleensä puhelinsoiton tai viestin päässä on ollut ystävä. Sehän ystävyyssuhteissa on parhaimmistoa, että vaikket saisi sanaa suusta niin toinen kuulee sun hengityksen painosta sun fiiliksen.

Tarkennan nyt vielä, että noita itkuahdistuksia tulee harvoin, kerran-kaksi vuodessa. Yleensä ne kertovat siitä, että on mennyt vain vähän lujaa eikä ole kerinnyt ajattelemaan kaikkea, etenkin jos on ollut äidin seurassa enemmän ja lähtee pohtimaan menneitä ja tulevia ja vain ahdistuu hetkellisesti siitä.
Joten ennenkaikkea itkekää, joko sitä tyynyä vasten tai julkisesti, se vain kuvaa sitä, että olet ihminen, jolla on tunteita.