Vielä kun joskus oppisi kuuntelemaan itseään, niin menee hyvin.
Viestettelin yhden ystäväni kanssa tässä päivänä eräänä. Myönsin, että syksyllä vaivannut unohtelu ja painajaiset eivät olleet stressiä opinnäytetyöstä. Ne olivat varoitusmerkkis iitä, että pitäisi ottaa aikalisä ja käsitellä asioita päänsisällä. Aiemmin kerroin tässä blogissa opparin tuomasta harmistuksesta. Luulen, että senkin takana oli osaltaan tämä, ettei pystynyt käsittelemään jotakin.
Kun äiti oli valmistujaisjuhlissa humalassa, kintaalla viitaten sanoin ystävilleni, etten jaksa edes välittää siitä enää. Tuo viisas ystäväni sanoi, että olettikin tuon kommenttini olevan vain pakokeino, koska olen niin empaattinen ihminen, etten osaisi olla välittämättä.
Ja nyt ystävä oli sitten valmis ottamaan kiinni, kun kompastun. Joskus vain katson kohti taivasta ja kysyn, että mistä näitä ihmisiä on tullut elämääni. Luojalle kiitos, että perhe ei ole aina se bioligisin vaihtoehto. Kunhan vain on jokin toimiva verkosto ympärillä. Välillä joku työyhteisö, ystävät tai muu verkosto saa tuntemaan kodikkaammaksi kuin oma perhe lapsuuden kotona.
Kahdeksannen päivän riidan aikana, kun söin samalla makaronilaatikkoa ja kuuntelin veljen ja äidin riitelyä, mietin, että söisin ennemmin näkkileipää ja vettä yksin kotona kuin kuuntelisin sitä riitelyä.
Mikä pakko minun on tehtävä uhrauksia mielenterveyteni takia, jotta voin käydä kotona syömässä? Ei mikään, olin ajatellut etten lähde porukoille pariin viikkoon, mutta jostain syystä sitten suostuin kun veli kysyi.
On asioita, joihin tuntuu, että saa täyden ymmärryksen vain vertaistuen tai hyvän ammattiavun kautta, ja on asioita, joihin ystävät riittävät.
Olen miettinyt, että pitääkö mun (taas) lähteä puhumaan jollekin ammattiauttajalle päätäni selväksi. Katsotaan miten tää fiilis tästä etenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti