Tämä hetki ja menneet ahdistukset

Elämäni rakkaani, mitä kaikkea oletkaan antanut.
Se tunne, kun olet pienenä yksin sängyssä ja kuuntelet miten keittiössä soi musiikki ja kaksi humalaista ihmistä juttelee.
Tai se kun äiti tuttu kertoo sinulle kännissä, että kuinka kaunis ja ihminen sinä olet nuorena naisena.
Tai se kun mietit lyökö isä äitiä heidän riidellessään humalassa.

Mietin, että voi kunpa joku olisi reilu 10-vuotta sitten nähnyt asioita perheemme sisältä, niin että vanhemmat olisivat saaneet apua. Olen nähnyt vain kerran, kun äiti sai läpsäytyksen poskelle ja muistan isän hullun juopon ilmeen varmasti aina. Isä ei ole väkivaltainen persoona, äitini ystävä ei ollut pedofiili. Alkoholi vain sen teki. Nämä kaksi tapausta ovat erillisiä, eivätkä liity toisiinsa. Ja ahdistelu ei koskaan mennyt liian pitkälle, mutta ahdistavaa se oli sanallisellakin tasolla.

Äitini, joka on musertanut minut niin monta kertaa, on vetänyt minut ylös. Ihan kuin kaksi ihmistä yhdistyisi, se joka on kiusaaja ja se, joka on auttaja. Aivan kuin äiti olisi ajatellut olevansa pelastaja niissä ohdissa, kun minulla oli huono päivä.
Mutta ahdistustani kumpikaan näistä ei nähnyt. Sitä ahdistusta, mikä valtasi minut aina kun olin yksin, kun huoneeni ovi oli kiinni ja minä tuijotin murrosiässä palavaa kynttilää pöytälampun hehkussa ja yritin olla itkemättä.  Sillä mitä, jos joku olisi tullut juuri silloin. "Itken vasta illalla" oli erittäin tyypillinen hokema päässäni. Patosin tunteita- rakensin muureja ja piilouduin hiusteni alle- jottei se häpeä, syyllisyys ja huoli tulisi näkyviin. En kokenut itseäni normaaliksi, en ihmiseksi, joka saisi normaalia elämää koskaan. En nähnyt 14-vuotiaana itseäni asumassa yksin kymmenen vuoden kuluttua. En tiennyt, että pystyn ymmärtämään äidin olevan oikeasti erillinen henkilö, jonka koko elämä ei vaikuta omaani, ja että minulla olisi oikeus tehdä täysin yksin omat valintani.
En tiennyt silloin, että voin joskus kokea itseni kauniiksi ja olevani niin onnellinen pienistäkin asioista, että pohdin, voiko ihminen olla se sama.
 Samoissa ahdistusten aalloissa koulussa oli tyttöjä, joiden takia opin iloitsemaan siitä, että luokassa oli poissaoloja joskus enemmänkin. Kirjoitin päiväkirjaankin aina, jos muutama oppilas oli poissa koulusta. yhdet suut vähemmän nälvimässä (ja purkamassa omaa pahaa oloaan).

Mutta niin se on, jotta voi olla aidosti onnellinen, on tiedettävä mikä sen vastakohta on. On käytävä pohjalla pimeässä, jotta tietää mitä sanoa kirkkaaksi ja sopivaksi.
Elämä on vain sitä, miten itse sen koen. Toki tämänkin hetken elämä voisi olla vain p*skaa, jos niin ajattelisin. En tiedä mitä haluan saavuttaa kymmenen vuoden päästä, muttei sillä ole väliäkään. Olen onnellinen tähän hetkeen. Tähän, jossa aurinko laskee myrskyisen päivän jälkeen. Tähän, jossa huomisen työpäivä on täynnä hektisyyttä ja muistettavaa. Tähän, jolloin en tunne ahdistusta itsestäni.
Tähän hetkeen, jonka historiaan kätkeytyy niin monen monta tunnetta.

Unia kohtaamisista ja pakkopysähtymisestä

Jostain syystä tunnen olevani solmussa, tekisi mieli itkeä, mutta en löydä sitä kohdetta tai sitä perimmäistä ajatusta tähän tunteeseen.

Näin viime yönä painajaista, en tiedä johtuiko allergialääkkeestä vai mistä.
Siinä oli lauantaipäivä, olin jonkun tanssiryhmän kanssa vanhempieni luona harjoittelemassa jotain kevättanssia. Ihmiset olivat vieraita itselleni, mutta silti tiesin tuntevani heidät. Olin sopinut vanhempieni kanssa, etteivät ole kotona. Jostain syystä äiti tulikin kotiin täys kännissä. Petyin, huusin ja kirosin äidille ja pahoittelin tanssiryhmälle. Heräsin itkun tunteeseen ja siihen,että silmästäni valuu kyynel. Muistan tanssijoissa olleen jonkun nuorehkon naisen, joka katsoi minua kaikkien muiden kävellessä ohitse. Se katse tuntui jotenkin merkittävältä siinä unessa.

Vastaava merkityksellinen kohtaaminen tapahtui toisessa unessa muutama yö sitten.
Siinä unessa olin menossa jonnekin isompaan kaupnkiin junalla. Juna johon astuin olikin väärä ja kirosin sitä. Astuin seuraavalla asemalla ulos ja olin jossain asematunnelissa. Totesin ettei siihen kaupunkiin ole menossa ajoissa junaa, ja myöhästyn siitä tapaamisesta, johon olin menossa. Vieressä oli nuori mies, joka kirosi ihan samaa asiaa, että junat menevät kaikkialle muualle. Olin siinä todella stressaantunut ja hektinen ilmapiiri oli ympärillä. Kävimme miehen kanssa aurinkoisella kaupungintiellä ja palasimme käsikädessä takaisin maanalaiseen junatunneliin. Kun olimme astumassa junaan, tämä mies polvistuu eteeni ja sanoo, että tulee junaan vain jos suostun kosintaan. Olin iloinen ja helpottunut ja vastasin myöntävästi, junassa istuimme ihan lähekkäin ja hymyilin onnellisena.

Ystäväni totesi, että ehkä haluan/tarvitsen jonkun, jolle jakaa kokemuksia ja jonka viettää aikaa. Tarkoittaen poikaystävää, sitä kun ei ole tullut vastaan neljään vuoteen, ja olisi kieltämättä ihanaa, jos todella kolahtaisi jonkun ihmisen kanssa tässä joskus. Kaikella on aikansa, ja haaveilla saa.
Pidän itseni liikkeessä ja pelkään pysähtymistä, stressaannun tyhjänpäiväisestä joutenolosta. Ehkä sekin tuli selväksi tuossa unessa.


Junaunta fiilistellen kuuntelen Samuli Edelmannia

Ystävien tuki

Vielä kun joskus oppisi kuuntelemaan itseään, niin menee hyvin.

Viestettelin yhden ystäväni kanssa tässä päivänä eräänä. Myönsin, että syksyllä vaivannut unohtelu ja painajaiset eivät olleet stressiä opinnäytetyöstä. Ne olivat varoitusmerkkis iitä, että pitäisi ottaa aikalisä ja käsitellä asioita päänsisällä. Aiemmin kerroin tässä blogissa opparin tuomasta harmistuksesta. Luulen, että senkin takana oli osaltaan tämä, ettei pystynyt käsittelemään jotakin.
Kun äiti oli valmistujaisjuhlissa humalassa, kintaalla viitaten sanoin ystävilleni, etten jaksa edes välittää siitä enää. Tuo viisas ystäväni sanoi, että olettikin tuon kommenttini olevan vain pakokeino, koska olen niin empaattinen ihminen, etten osaisi olla välittämättä.

Ja nyt ystävä oli sitten valmis ottamaan kiinni, kun kompastun. Joskus vain katson kohti taivasta ja kysyn, että mistä näitä ihmisiä on tullut elämääni. Luojalle kiitos, että perhe ei ole aina se bioligisin vaihtoehto. Kunhan vain on jokin toimiva verkosto ympärillä. Välillä joku työyhteisö, ystävät tai muu verkosto saa tuntemaan kodikkaammaksi kuin oma perhe lapsuuden kotona.

Kahdeksannen päivän riidan aikana, kun söin samalla makaronilaatikkoa ja kuuntelin veljen ja äidin riitelyä, mietin, että söisin ennemmin näkkileipää ja vettä yksin kotona kuin kuuntelisin sitä riitelyä.
Mikä pakko minun on tehtävä uhrauksia mielenterveyteni takia, jotta voin käydä kotona syömässä? Ei mikään, olin ajatellut etten lähde porukoille pariin viikkoon, mutta jostain syystä sitten suostuin kun veli kysyi.

On asioita, joihin tuntuu, että saa täyden ymmärryksen vain vertaistuen tai hyvän ammattiavun kautta, ja on asioita, joihin ystävät riittävät.
Olen miettinyt, että pitääkö mun (taas) lähteä puhumaan jollekin ammattiauttajalle päätäni selväksi. Katsotaan miten tää fiilis tästä etenee.

Älä syyllistä, mutta...

Eilen olimme veljen kanssa syömässä porukoilla. Kun ajoimme pihaan, totesimme ettei isän auto ollut pihassa. Menimme sisälle, ja äiti on taas niin naamat, kuin vaan olla. Pysyi sentään pystyssä, mutta itse en saanut puoliakaan selvää siitä sönkötyksestä. Ihme kyllä veljeni ymmärsi joka sanan. Multa ilmeisemmin puuttuu nykyisin päänsisäinen kännitulkki.

Veljeltäni meni hermo, kun äiti yritti tuputtaa mainostaen jotain lähikaupungin halpaa kuntosalia.  Veljeni maksaa paikallisesta kuntosalista huomatavvasti enemmän, mutta tykkää käyttää kuntosalin ympäristön ja ilmapiirin vuoksi sitä. Sanoin äidille jotakin, mitä veljeni yritti sanoa, mutta äiti ei ymmärtänyt. Joten selvinsin asiaa, siihen asti olin ollut hiljaa. Ykskaks äiti huutaa mulle, että älä sinä nyt puutu tähän! Siis anteeksi mitä?! Otin sen niin suurena loukkauksena, että vieläkin sattuu. Äidin katse ja kiihko oli ihan uskomattoman julma ja paha. Tuntui, että se löi mua henkisesti niin hirveellä voimalla, että tyrmistyin täysn.
Ei mennyt miinuuttia kauempaa, kun veli huutaa äidille "älä sinä puhu halvasta salista niinkauan ku ostat viinaa, mä en halua sun rahoja niin kauan ku ei ole parempaa käyttöä niille". Kun äiti tarjoutui maksamaan osan veljen salikortista.

Syyllistäminenhän ei auta mitään vaan saa alkoholistin entistä kovemmin syyttämään itseään ja keksimään uusia syitä juomiselle ja sen salaamiselle. Alkoholisti ei voi mitään sille viinan himolle, mikä on vaivannut yli 30-vuotta naista.
Taistelen taas tän ahdistuksen kanssa, yksi laukaiseva tekijä oli joulun pyhinä.
Juhlin valmistumistani, olin äidille maininnut, että juhlat ovat päihteettömät, ja että kuohuvanakin on vain limsaa. Luotin, että äiti osaisi käyttäytyä. Kun äiti sitten saapui kakkujen kanssa juhlapaikalle, totesin heti, ettei tämä ollut täysin vesiselvä. En kerinnyt häpeämään tai sanomaan mitään sille. En kehdannut häätää sitä, juhla oli avoin tila, joten en pystynyt kauniisti ilmaisemaan äidille, että hän voisi olla muuallakin.
Juhlissa oli auttamassa lapsuuden aikainen ystäväni, ja veljeni, en tiedä minkälaiset juhlat olisivat olleet ilman heitä.
Juhlien vierailta sain tukevia sanoja siihen, että rakennan yhä itse itsenäisesti elämääni, vaikka äiti mitä tahansa sanoisikin. Niinhän se on, sen vain unohtaa joskus. Koska yleensä elossa oleva äiti kuuluu olla osana sun elämää...alan tässä vähitelleen tekemään surutyötä menetetylle äiti-tytärsuhteelle.

Kuuntelin tätä versiota tänään ja vihdoin se möykky uskalsi tulla ulos jostain syvältä sisältä kyynelvirtana, mikä nosti päätäänsä silloin, kun tämä esitettiin televisiossa syksyllä: