Ystävien tuki

Vielä kun joskus oppisi kuuntelemaan itseään, niin menee hyvin.

Viestettelin yhden ystäväni kanssa tässä päivänä eräänä. Myönsin, että syksyllä vaivannut unohtelu ja painajaiset eivät olleet stressiä opinnäytetyöstä. Ne olivat varoitusmerkkis iitä, että pitäisi ottaa aikalisä ja käsitellä asioita päänsisällä. Aiemmin kerroin tässä blogissa opparin tuomasta harmistuksesta. Luulen, että senkin takana oli osaltaan tämä, ettei pystynyt käsittelemään jotakin.
Kun äiti oli valmistujaisjuhlissa humalassa, kintaalla viitaten sanoin ystävilleni, etten jaksa edes välittää siitä enää. Tuo viisas ystäväni sanoi, että olettikin tuon kommenttini olevan vain pakokeino, koska olen niin empaattinen ihminen, etten osaisi olla välittämättä.

Ja nyt ystävä oli sitten valmis ottamaan kiinni, kun kompastun. Joskus vain katson kohti taivasta ja kysyn, että mistä näitä ihmisiä on tullut elämääni. Luojalle kiitos, että perhe ei ole aina se bioligisin vaihtoehto. Kunhan vain on jokin toimiva verkosto ympärillä. Välillä joku työyhteisö, ystävät tai muu verkosto saa tuntemaan kodikkaammaksi kuin oma perhe lapsuuden kotona.

Kahdeksannen päivän riidan aikana, kun söin samalla makaronilaatikkoa ja kuuntelin veljen ja äidin riitelyä, mietin, että söisin ennemmin näkkileipää ja vettä yksin kotona kuin kuuntelisin sitä riitelyä.
Mikä pakko minun on tehtävä uhrauksia mielenterveyteni takia, jotta voin käydä kotona syömässä? Ei mikään, olin ajatellut etten lähde porukoille pariin viikkoon, mutta jostain syystä sitten suostuin kun veli kysyi.

On asioita, joihin tuntuu, että saa täyden ymmärryksen vain vertaistuen tai hyvän ammattiavun kautta, ja on asioita, joihin ystävät riittävät.
Olen miettinyt, että pitääkö mun (taas) lähteä puhumaan jollekin ammattiauttajalle päätäni selväksi. Katsotaan miten tää fiilis tästä etenee.

Sano suoraan, oksenna kasaksi, ole sinä!

Mietin tänään, että sitten kun äiti joskus kuolee. Miten mä kerron, miten mä puhun henkilöstä.
Kuulostaa ehkä kamalalta, mutta mainittakoon heti alkuun, en toivo äidin kuolemaa. Se vain on joskus, joku päivä edessä. Sitten lähdin miettimään nykyisyyttä ja itseäni.

Mietin, että äidin sairaudesta huolimatta tulen kertomaan miten paljon olen oppinut, ja miten olen päätynyt tekemään työtä sosiaali- ja kasvatusalan piiriin. Ilman äidin ongelmaa tuskin olisin pyrkinyt olemaan arki-iltoja pois kotoa mahdollisimman paljon. Ilman sitä en olisi löytänyt omia harrastusryhmiä ja saanut sitä kautta rohkeutta. Suurina ihmisinä elämässäni ovat olleet nuorisotyötä tekevät ihmiset, ne tavalliset, turvalliset aikuiset, jotka kysyivät koulupäivän jälkeen kuulumisia ja joille pystyy kertomaan, tai muuten osoittamaan, ettei ole hyvä fiilis ja ärsyttää. Nuo tavalliset ihmiset olivat roolimallejani kymmenen vuotta sitten.

Tuolloin ymmärsin, että nuorisotyöntekijöillä, ja muilla tasapainoisilla (tai ulospäin siltä näyttävillä) aikuisilla on suuri merkitys siinä, että nuorella ihmisellä on hyvä olla.
Tasapainoisuus: tasapainoinen perhe, tasapainoiset tulot, tasapainoiset ystävyyssuhteet. Kärjistettynä elämässäni ei ole ollut mitään noista kolmesta. Perhe on ollut muuta kuin tasapainoinen, se kuohuu välillä kuin meri tsunamissa, tulot ovat epäsäännöllisiä säännöllisiä, kuten myös vanhemmillani nykyisin, ystävyyssuhteet...noh, ne muuttuvat varmasti jokaisella elämän ajan.

Välillä on saanut tehdä todella töitä omien ajatusten työstämisessä, kuka todella on ja kuka haluaa olla. Ja onko näillä yhtäläisyyksiä olemassa. Nykyisin olen suorapuheinen ihminen, olen elämäni aikana niellyt niin monet sanat, joita olisi pitänyt sanoa eri tilanteissa, mutten ole uskaltanut tai kehdannut. En pelkää, että satuttaisin niin pahasti, että piirini supistuisivat olemattomiin. Jos suorapuheisuuden myötä huomaan joidenkin lopettaneen yhteydenpidon, tiedän, ettei he ymmärtäneet kantaani, eikä edes yrittäneet ymmärtää. Väitän, ettei omat ajatukseni ole niin kummallisia, etteikö niitä edes hetken pohdinnalla ymmärtäisi. Jokaisella kuitenkin on oikeutensa olla ja puhua. Tällöin yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Se miten niistä selviää, riippuu kaikesta.

Olen joutunut harjoittelemaan rohkeutta sanoa asioita, ja jos jotain on sen seurauksena tapahtunut joskus, olen vaihtanut pakorefleksin päälleni. Pyrkinyt syömään sanani ja korjaamaan hyvityksillä sanani. En enää tee sitä. Jos joku saattuu puheistani pahoittamaan mielen, niin nostan käteni ilmaan, tarvittaessa pyydän anteeksi, mutten enää niele ja syö sanojani. Päinvastoin saatan välillä oksentaa sanani yhtenä ryöppynä -silloin tällöin niissä tilanteissa on yhä harjoittelemista, sitä kun voisi asiat sanoa myös kauniisti, eikä kyynisesti. Vai tarvitseeko miettiä sanojen asentoja? Onko vastuu aina sittenkin kuulijalla ja heikolla minäkuvalla?
Minä tiedän suurinpiirtein kuka olen, mutta tietävätkö muut, ketä he ovat, tai keitä haluaisivat joskus olla?

Ei valiteta turhasta mutta pettymykset tulee ottaa tosissaan

Ihmiset, jotka kysyvät sun kuulumisia ovat sanoinkuvaamattoman mahtavia.

En muista koska viimeksi oma äiti olisi kysynyt kuulumisiani. Kun olen mennyt kotiin, niin olen saanut kuulla monet tarinat kyllä äidin päivästä, mutta ei kysymyksiä, joita olisi suunnattu minulle. Tai no: Milloin tuut seuraavan kerran?

En jaksa käydä paikassa, josta en itse saa mitään, tai viettää aikaa ihmisten kanssa, joita ei tunnu kiinnostavan. Vaikka olen aikuinen ja itsenäinen, en silti niin itsenäinen, että pärjäisin ilman muita ihmisiä. Kuulumisten kysyminen on erinarvoisen tärkeää. Susta tuntuu kuin olisit kaivattu ihminen, eikä sua haluta lakaista maton alle tai kaataa omia ärsytyksiä niskaan.

Vaikka ihminen olisi tottunut kuuntelemaan ja antamaan aikaansa, haluaa hän joskus myös, että hänen huolia kuunneltaisiin. Valitan harvoin ääneen, sillä elämä ei mielestäni ole sen arvoista. Mutta sitten, jos jotain sanon ääneen, niin haluaisin sen otettavan vakavasti. Toiselle pieneltä kuulostava asia voi olla todella suuri asia.

Joku aika sitten sain kuulla miten olin omasta mielestäni epäonnistunut opinnäytetyössäni, sisäiset tavoitteeni olivat korkeammassa kuin kakkosen tasolla (1-5). Moni on kysynyt, että onko arvoasteikko 1-3? Joo kun ei ole, työ ei omasta mieelstäni yllä edes oman osaamiseni keskitasolle. Mutta kaatunutta maitoa on turha itkeää. Se vain harmitti ja harmittaa, sillä se oli mun työ koko syksyn. Siinä missä ihmiset kävivät töissä, minä kirjoitin opinnäytetyötä. Tuntuu kuin sitä ei ymmärrä kukaan. Äiti ihmetteli, että minkälaista romaania kirjoitan kun sivuja oli 25 ja lopulta tuntui kuin omaa ärsytystä vähäteltäisiin. Ettei itselläni olisi oikeutta olla pettynyt itseeni. Lopulta enemmän ärsytti muiden reaktiot siihen, kun tuntui ettei itseäni ymmärretä.
Ei se minulle ollut vain suoritettu työ vaan puoli vuotta stressiä ja työtä.
Sitten epäonnistun. Minulle se oli epäonnistuminen, jolloin ei ole kivaa, jos sitä vähätellään.

Koitetaan siis katsoa sisään ihmiseen, joka tuntuu valittavan sinulle turhanpäiväisestä, voi olla, että sillä ihmisellä voi olla kasa muita ajatuksia, joita ei vain halua tuoda sillä hetkellä ilmi.

Luottaminen aikusiin

"Milloin se pommi-juttu oli?"
"Lukion tokan syksyllä!"
"Aijaa, oliko?!"
"Oli! Mä muistan sen kyl erittäin hyvin, koska...siitä seurasi yhtä sun toista."


Keskustelu suurinpiirtein noin, ei täysin litteroituna, mutta kuitenkin. Juhannuksena ystävien kanssa muisteltiin vanhoja koulujuttuja. Niin se oli, harvoja hetkiä muistan niin kirkkaasti kuin sen. Lähdin pitämään aamunavausta, kanslia oli täynnä huolestuneen oloista koulun henkilökuntaa. Sitten yksi opettaja huomasi, että olen paikalla. Sanoin, että pitäisi aamunavaus tulla pitämään. Tämä laittoi käden mun olalle ja kertoi koulussa olevan pommiuhka. En ollut uskoa korviani, siirryin käytävän puolelle odottamaan lisäkuulutuksia. Ja siitä oman elämäni yksi raskaimmista ja palkitsevimmista vuosista lähti liikkeelle.
Olen kertonut tästä tapahtumasarjasta jo aiemmintäällä, mutta haluan vielä puhua tästä, koska ilman sitä en välttämättä olisi tällainen, vahvempi.

Vaikka psykologille meno oli lähes aina vaikeaa ja henkistä kamppailua itseni kanssa, olen iloinen, että siellä sain käydä. Puhuminen auttoi. Se sai liikkeelle ajatuksia ja stressaavan tilanteen purku on ihan ehdottoman tärkeää. Kun psykologi kysyi miten menee ja mitä kuuluu, en osannu koskaan ihan täysin vastata kysymykseen verbaalisesti. Käytän paljon mielikuvia, tai ennemminkin saatan nähdä asiat kuvina, väreinä, musiikkina kuin suoraan sanoina. Olen visuaalinen ihminen. Rakastan erilaisia tunnekuvia ryhmätehtävissä ja musiikki on yksi keino saada fiilikset ulos.

Muistan psykologin ja muidenkin aikuisten kysyneen, että luotanko ihmisiin? Olen ollut hieman ihmeissäni, totta kai luotan ihmisiin, en mä muuten olisi apua hakenut. Ymmärsin vasta myöhemmin, miksi sitä kysyttiin. Ei ole epätavallista, ettei alkoholistivanhemman lapsi luota ihmisiin, kun alkoholisti on voinut pettää tyhjillä lupauksillaan lapsen useammin kuin kerran.
Äiti on pettänyt myös meidät lapset, useammin kuin kerran tai kaksi. On luvattu olla selvin päin tai maksaa velat seuraavasta tilistä. Kun äiti on jäänyt kiinni tyhjistä sanoista, seuraa liuta erilaisia selityksiä. Niistä saisi yhden kirjan koottua. Mutta silti, suurin osa ihmisistä on pitänyt lupauksensa ja äitikin suurimman osan. Nopeasti olemme veljen kanssa oppineet lukemaan ne lauseet, jotka eivät toteudu.

Kyllähän maailmaan ääntä mahtuu, mutta tarvittaessa vaikeneminen on joskus kultaa:

Murtumiset ja tarkoitukset

Jos sitä joskus murtuisi ihan täysin ja sitten murtaisi uudelleenrakentamisen voimalla huterat ja hauraat, niin ympärillä olisi luultavasti kaaosta.

Mietin tällä erää, että monta kertaa olen itse murtunut, ja kasannut itseä. Eri asteisesti muutaman kerran kyllä. Joka kerran jälkeen on tuntunut, että murtumiset on vain pehmentäneet suhtautumista asioihin. Kun on nähnyt joka kerralla, että kun luulee nähneensä kaiken, ei itseasiassa olekaan nähnyt juuri mitään.
Nuorempana elämään suhtautuminen oli erittäin masentavaa. Pystyin pitämään harrastuksissa päällä optimismia, toiminta kerhonohjaajana ja erilaisissa pienryhmissä mukanaolo oli pakoa ja itsensä koossa pitämistä. Ahdistuin lähes aina siitä, kun lähestyin kotia ja oli muu kuin sunnuntai tai maanantai. Koskaan ei tiennyt missä kunnossa äiti oli. Saattoi olla iltoja, kun kotona oli sellainen ihana pullantuoksuinen äiti tai vastaavasti niitä ihan päinvastaisia iltoja.

Harrastukset olivat kaikki jotain ryhmätoimintaa, yksin en harrastanut muuta kuin kirjoittamista. Ryhmän ja ohjaajien merkitystä ei vain pysty tarpeeksi kuvaamaan. Niiden kautta sain tarvitsemaani rohkeutta olla oma itseni, koin sen miten paljon tasapainoinen aikuinen nuoren elämässä voisi tehdä. Koulutustaustani on sosiaalialalla ja motiivi tehdä sitä työtä on lähtöisin omasta itsestäni ja kokemuksistani. Nyt on hienoa huomata, että olen saanut mahdollisuuksia olla itse nuorena aikuisena apuna ja tukena nuoruuttaan aloitteleville ihmislapsille.
Ne asiat ja tunteet, joita olen kokenut ja joita olen käsitellyt, ovat nyt yksi työkaluni.

Silloin kun olen murtunut oloni takia täysin ja on tuntunut, että jalkojen alla on vapaapudotus, ja rakas ihminen vain heittää kiviä niskaan. Silloin olen koonnut itseni muiden ihmisten ja uskon avulla. Uskon Jumalaan, ja siihen, että kaikella isolla on jokin tarkoituksensa. Niin on käynyt jonkin kerran jo. Esimerkiksi: jouduin pitämään välivuoden lukion jälkeen. Pääsin yhdelle isolle yhdistykselle tekemään töitä pienten koululaisten parissa, ja siinä sivussa muuta yhdistyksen elämään kuuluvaa toimistotyötä toiminnanjohtajan avuksi. Se vuosi antoi erittäin paljon osaamista, ja jos olisin päässyt kouluun heti haettuani olisi se työkokemus jäänyt saamatta. Opiskeluissakin on ollut mukavaa, kun on ollut jokin pinta josta heijastaa omaa toimintaa.

Asiat järjestyvät, aina. Sen tiedän, ihan sama montako kertaa elämä murtaisi maahan, kunhan vain luotan siihen, että nousen pehmeämpänä, ja ihmisenä. En edes yritä koota itselleni räväkkää suojakuorta, ja piilottaa itseäni sen alle. Se ei toimi kovin pitkälle, eikä se ole minua. Turha yrittää feikata sitä, mikä ei tunnu hyvältä itsestä jatai ympärillä olevista ihmisistä.