Ihmiset, jotka kysyvät sun kuulumisia ovat sanoinkuvaamattoman mahtavia.
En muista koska viimeksi oma äiti olisi kysynyt kuulumisiani. Kun olen mennyt kotiin, niin olen saanut kuulla monet tarinat kyllä äidin päivästä, mutta ei kysymyksiä, joita olisi suunnattu minulle. Tai no: Milloin tuut seuraavan kerran?
En jaksa käydä paikassa, josta en itse saa mitään, tai viettää aikaa ihmisten kanssa, joita ei tunnu kiinnostavan. Vaikka olen aikuinen ja itsenäinen, en silti niin itsenäinen, että pärjäisin ilman muita ihmisiä. Kuulumisten kysyminen on erinarvoisen tärkeää. Susta tuntuu kuin olisit kaivattu ihminen, eikä sua haluta lakaista maton alle tai kaataa omia ärsytyksiä niskaan.
Vaikka ihminen olisi tottunut kuuntelemaan ja antamaan aikaansa, haluaa hän joskus myös, että hänen huolia kuunneltaisiin. Valitan harvoin ääneen, sillä elämä ei mielestäni ole sen arvoista. Mutta sitten, jos jotain sanon ääneen, niin haluaisin sen otettavan vakavasti. Toiselle pieneltä kuulostava asia voi olla todella suuri asia.
Joku aika sitten sain kuulla miten olin omasta mielestäni epäonnistunut opinnäytetyössäni, sisäiset tavoitteeni olivat korkeammassa kuin kakkosen tasolla (1-5). Moni on kysynyt, että onko arvoasteikko 1-3? Joo kun ei ole, työ ei omasta mieelstäni yllä edes oman osaamiseni keskitasolle. Mutta kaatunutta maitoa on turha itkeää. Se vain harmitti ja harmittaa, sillä se oli mun työ koko syksyn. Siinä missä ihmiset kävivät töissä, minä kirjoitin opinnäytetyötä. Tuntuu kuin sitä ei ymmärrä kukaan. Äiti ihmetteli, että minkälaista romaania kirjoitan kun sivuja oli 25 ja lopulta tuntui kuin omaa ärsytystä vähäteltäisiin. Ettei itselläni olisi oikeutta olla pettynyt itseeni. Lopulta enemmän ärsytti muiden reaktiot siihen, kun tuntui ettei itseäni ymmärretä.
Ei se minulle ollut vain suoritettu työ vaan puoli vuotta stressiä ja työtä.
Sitten epäonnistun. Minulle se oli epäonnistuminen, jolloin ei ole kivaa, jos sitä vähätellään.
Koitetaan siis katsoa sisään ihmiseen, joka tuntuu valittavan sinulle turhanpäiväisestä, voi olla, että sillä ihmisellä voi olla kasa muita ajatuksia, joita ei vain halua tuoda sillä hetkellä ilmi.
Erittäin hyvä postaus tärkeästä asiasta. Ihmisen syvin tarve on tulla ymmärretyksi. Et tullut selkeästi ymmärretyksi ja se on ymmärrettävästi loukkaavaa ja satuttavaa.
VastaaPoistaItse kärsin samoista ongelmista, ja mitä enemmän toivon ihmisiltä kuin _aitoa_ kohtaamista ja kiinnostusta; että he osoittavat välittävänsä.
Tuntuu vaan olevan nykyään aika harvassa sellaiset ihmiset. Sitten vaan pitää rajata ja huomata, että piiri ympärillä alkaa olla pieni, mutta ainakin sellainen, joka antaa eikä ainoastaan ota.
Ensin kiitos rohkeudesta kommentoida ja näin jakaa vertaistukea :)
PoistaOlet oikeassa, ei ole helppoa tuoda itseään aina ilmi. Välillä tuntuu, että kukaan ei ymmärrä täysin -tietysti jokainen katsoo toista omista lähtökohdistaan ja näin on vaikeaa saada juuri sitä ymmärrystä jota tarvitsisi, jos kokemuspohjat ovat erilaiset.
Olen ollut tietylle piirille avoin ja kertonut äidin tilanteesta, se mitä vielä vähän arkailen on isän alkoholismi, sillä sitä en ole vielä halunnut ymmärtää. haluan pitää edes isän, jos en äitiä, koko päiväisenä vanhempana.
Vaikeaa on, jos on piirissä, jossa huomaa suhteiden muuttuneen niin, että entiset tasapainoiset antajat ja ottajat ovat vain ottajia. Ja jos siinä samasssa piirissä on yhä niitä, jotka ovat molempia elämässäsi, ei konflikteilta voi välttyä.
Niin se on vaikeaa. Juuri ne, jotka ovat molempia, ovat raskaimpia. Toisaalta sitä alkaa pikkuhiljaa jo nähdä, irtautua niistä suojamuureistaan ja pakollisesta tarpeesta nähdä asioita toisin kuin on totuus, että he ihmiset, jotka syövät ja lyttäävät ja hakkaavat maahan, eivät myöskään anna.
PoistaHe ainoastaan ottavat, eivät anna mitään. Kuten perheeni.
Siksi on osattava luopua. Näin on henkilökohtaisesti pakko tehdä, jotta voi päästä eteenpäin.
Voimia sinulle. <3