Mitä kuuluu tunteisiin?

Kuuntelen iki-ihanaa Kaija Koota ja fiilistelen jo valmiiks huhtikuussa olevaa keikkaa lähiseudulla.
Lattialla on kansio ja kansio täynnä laskuja, ei mitään tietoa tarkalleen, milloin saan enemmän rahaa. Nyt sitä on juuri ja juuri ruokaan. Odottelen Kelalta päätöksiä tähän uuden elämän vaiheeseen, kun olen työtön, tai työllinen työnhakija. Ohjaan edelleen viikon aikana joitakin lasten ja nuortenryhmiä.
Mutta koko päivätyötä ei ole enkä pysty sitä ottamaan.

Voisin sanoa tapailevani yhtä ihmistä, ollaan nähty pari kertaa ja viestitelty loka-marraskuusta lähtien. Nyt vasta tammikuun puolella nähtiin ensimmäisen kerran, vaikkei välimatkaa ole kuin tunnin verran autolla. Eilen nähtiin toisen kerran, ja jokin sykähti sisälläni. En sano olevani vielä ihastunut, mutta haluan viettää toisen kanssa vielä aikaa.
Kirjoitin kesällä merkinnän arkuudesta ihastua, tämä arkuus on yhä seurana, vaikka kohde on vaihtunut. Mun tekee mieli juosta pakoon, kun joku yrittää tulla lähelle ja haluaa tehdä työtä sen eteen, että näkisimme. Jouduin yhden tapaamisen perumaan tämän ihmisen kanssa, kun pakenin. Yhtäkkiä tuli olo, että ei, en pysty en halua. Mihin taritsen toista, tähänkin asti mennyt yksin.
On todella vaikeaa avata toiselle elämää. Nyt kun ollaan nähty nuo pari kertaa ollaan lenkkeilty ja käyty kahvilla. En ole pystynyt katsomaan toista silmiin muutamaa sekuntia kauempaa.
Kauhistuin jo ajatuksesta, että tulisimme minun luo kahville. Tämähän on minun tila, minun turvapaikka, johon on pääsy ihmisillä, jotka tietävät ja tuntevat minut. Ihmisillä, joiden kanssa puhuessa ei tarvitse varoa sanoja.
Pystyn puhumaan kyllä kevyesti paljon, ja laajasti asioista kaikkien kanssa, mutta jos puhe on minusta, niin syvällinen taso on vaikea saavuttaa. Hyvä, jos ystäville pystyn puhumaan.

Hassua on, että olen monesti kuvitellut katsovani toisen kanssa teeveetä, tai tulen kotiin ja toinen istuuu tietokoneella pelaamassa ja kierrän käteni toisen ympärille tai retkeilemme yhdessä lasten kanssa. Niin, mun kuvitelmissa on lapsia, yhteistä aikaa ja yhteistä elämää. Tuo vaatii toisen lähelle päästämisen. Tuntuu, että olen jonkin alussa, ja on vain pakko lähteä varovasti uimaan tunnustellen ensin pohjaa.
Eilen kuuntelin Pauli Hanhiniemen Hiekkalaulua. Mulle tuli mieleen kuva, jossa on tummanpurppura tausta ja ainoana esineenä kaatunut viinilasi, mikä makaa punaviinilammikossa. Lasissa on ihan pienen pieni särö, mutta sellainen mikä ei haittaa juomista. Lasinkaataja on vahingossa tyrkännyt sen liikevoimallaan nurin, eikä ole jäänyt nostamaan sitä pystyyn. Taiteilijaystävälle kertoessani visiosta tajusin lasin olevan minä. Niin vahva, että se ei hajoa täysin kaatuessaan, mutta johon on tullut särö.


Hiekkalaulu, Pauli Hanhiniemi

Kuinka kokematon, lopultakin, sydämeni on

Joutuessaan luopumaan siitä minkä kerran

Jo ehti pitää omanaan

Kokematonhan se on, aika kokematon

Vaikka joka päivä jostain täytyy irrottaa

Ja joka päivä jotakin jää taa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en

Mä en halunnut kuin hymyn sulta

Hymyn vaan

Kuinka petyinkään

Kun hymyn vain sain

Vaikka joka päivä jostain täytyy irroittaa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en

Vaikka joka päivä jostain täytyy irroittaa

Ja joka päivä jotakin jää taa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en

Ei valiteta turhasta mutta pettymykset tulee ottaa tosissaan

Ihmiset, jotka kysyvät sun kuulumisia ovat sanoinkuvaamattoman mahtavia.

En muista koska viimeksi oma äiti olisi kysynyt kuulumisiani. Kun olen mennyt kotiin, niin olen saanut kuulla monet tarinat kyllä äidin päivästä, mutta ei kysymyksiä, joita olisi suunnattu minulle. Tai no: Milloin tuut seuraavan kerran?

En jaksa käydä paikassa, josta en itse saa mitään, tai viettää aikaa ihmisten kanssa, joita ei tunnu kiinnostavan. Vaikka olen aikuinen ja itsenäinen, en silti niin itsenäinen, että pärjäisin ilman muita ihmisiä. Kuulumisten kysyminen on erinarvoisen tärkeää. Susta tuntuu kuin olisit kaivattu ihminen, eikä sua haluta lakaista maton alle tai kaataa omia ärsytyksiä niskaan.

Vaikka ihminen olisi tottunut kuuntelemaan ja antamaan aikaansa, haluaa hän joskus myös, että hänen huolia kuunneltaisiin. Valitan harvoin ääneen, sillä elämä ei mielestäni ole sen arvoista. Mutta sitten, jos jotain sanon ääneen, niin haluaisin sen otettavan vakavasti. Toiselle pieneltä kuulostava asia voi olla todella suuri asia.

Joku aika sitten sain kuulla miten olin omasta mielestäni epäonnistunut opinnäytetyössäni, sisäiset tavoitteeni olivat korkeammassa kuin kakkosen tasolla (1-5). Moni on kysynyt, että onko arvoasteikko 1-3? Joo kun ei ole, työ ei omasta mieelstäni yllä edes oman osaamiseni keskitasolle. Mutta kaatunutta maitoa on turha itkeää. Se vain harmitti ja harmittaa, sillä se oli mun työ koko syksyn. Siinä missä ihmiset kävivät töissä, minä kirjoitin opinnäytetyötä. Tuntuu kuin sitä ei ymmärrä kukaan. Äiti ihmetteli, että minkälaista romaania kirjoitan kun sivuja oli 25 ja lopulta tuntui kuin omaa ärsytystä vähäteltäisiin. Ettei itselläni olisi oikeutta olla pettynyt itseeni. Lopulta enemmän ärsytti muiden reaktiot siihen, kun tuntui ettei itseäni ymmärretä.
Ei se minulle ollut vain suoritettu työ vaan puoli vuotta stressiä ja työtä.
Sitten epäonnistun. Minulle se oli epäonnistuminen, jolloin ei ole kivaa, jos sitä vähätellään.

Koitetaan siis katsoa sisään ihmiseen, joka tuntuu valittavan sinulle turhanpäiväisestä, voi olla, että sillä ihmisellä voi olla kasa muita ajatuksia, joita ei vain halua tuoda sillä hetkellä ilmi.