Mitä kuuluu tunteisiin?

Kuuntelen iki-ihanaa Kaija Koota ja fiilistelen jo valmiiks huhtikuussa olevaa keikkaa lähiseudulla.
Lattialla on kansio ja kansio täynnä laskuja, ei mitään tietoa tarkalleen, milloin saan enemmän rahaa. Nyt sitä on juuri ja juuri ruokaan. Odottelen Kelalta päätöksiä tähän uuden elämän vaiheeseen, kun olen työtön, tai työllinen työnhakija. Ohjaan edelleen viikon aikana joitakin lasten ja nuortenryhmiä.
Mutta koko päivätyötä ei ole enkä pysty sitä ottamaan.

Voisin sanoa tapailevani yhtä ihmistä, ollaan nähty pari kertaa ja viestitelty loka-marraskuusta lähtien. Nyt vasta tammikuun puolella nähtiin ensimmäisen kerran, vaikkei välimatkaa ole kuin tunnin verran autolla. Eilen nähtiin toisen kerran, ja jokin sykähti sisälläni. En sano olevani vielä ihastunut, mutta haluan viettää toisen kanssa vielä aikaa.
Kirjoitin kesällä merkinnän arkuudesta ihastua, tämä arkuus on yhä seurana, vaikka kohde on vaihtunut. Mun tekee mieli juosta pakoon, kun joku yrittää tulla lähelle ja haluaa tehdä työtä sen eteen, että näkisimme. Jouduin yhden tapaamisen perumaan tämän ihmisen kanssa, kun pakenin. Yhtäkkiä tuli olo, että ei, en pysty en halua. Mihin taritsen toista, tähänkin asti mennyt yksin.
On todella vaikeaa avata toiselle elämää. Nyt kun ollaan nähty nuo pari kertaa ollaan lenkkeilty ja käyty kahvilla. En ole pystynyt katsomaan toista silmiin muutamaa sekuntia kauempaa.
Kauhistuin jo ajatuksesta, että tulisimme minun luo kahville. Tämähän on minun tila, minun turvapaikka, johon on pääsy ihmisillä, jotka tietävät ja tuntevat minut. Ihmisillä, joiden kanssa puhuessa ei tarvitse varoa sanoja.
Pystyn puhumaan kyllä kevyesti paljon, ja laajasti asioista kaikkien kanssa, mutta jos puhe on minusta, niin syvällinen taso on vaikea saavuttaa. Hyvä, jos ystäville pystyn puhumaan.

Hassua on, että olen monesti kuvitellut katsovani toisen kanssa teeveetä, tai tulen kotiin ja toinen istuuu tietokoneella pelaamassa ja kierrän käteni toisen ympärille tai retkeilemme yhdessä lasten kanssa. Niin, mun kuvitelmissa on lapsia, yhteistä aikaa ja yhteistä elämää. Tuo vaatii toisen lähelle päästämisen. Tuntuu, että olen jonkin alussa, ja on vain pakko lähteä varovasti uimaan tunnustellen ensin pohjaa.
Eilen kuuntelin Pauli Hanhiniemen Hiekkalaulua. Mulle tuli mieleen kuva, jossa on tummanpurppura tausta ja ainoana esineenä kaatunut viinilasi, mikä makaa punaviinilammikossa. Lasissa on ihan pienen pieni särö, mutta sellainen mikä ei haittaa juomista. Lasinkaataja on vahingossa tyrkännyt sen liikevoimallaan nurin, eikä ole jäänyt nostamaan sitä pystyyn. Taiteilijaystävälle kertoessani visiosta tajusin lasin olevan minä. Niin vahva, että se ei hajoa täysin kaatuessaan, mutta johon on tullut särö.


Hiekkalaulu, Pauli Hanhiniemi

Kuinka kokematon, lopultakin, sydämeni on

Joutuessaan luopumaan siitä minkä kerran

Jo ehti pitää omanaan

Kokematonhan se on, aika kokematon

Vaikka joka päivä jostain täytyy irrottaa

Ja joka päivä jotakin jää taa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en

Mä en halunnut kuin hymyn sulta

Hymyn vaan

Kuinka petyinkään

Kun hymyn vain sain

Vaikka joka päivä jostain täytyy irroittaa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en

Vaikka joka päivä jostain täytyy irroittaa

Ja joka päivä jotakin jää taa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en

Ystävien tuki

Vielä kun joskus oppisi kuuntelemaan itseään, niin menee hyvin.

Viestettelin yhden ystäväni kanssa tässä päivänä eräänä. Myönsin, että syksyllä vaivannut unohtelu ja painajaiset eivät olleet stressiä opinnäytetyöstä. Ne olivat varoitusmerkkis iitä, että pitäisi ottaa aikalisä ja käsitellä asioita päänsisällä. Aiemmin kerroin tässä blogissa opparin tuomasta harmistuksesta. Luulen, että senkin takana oli osaltaan tämä, ettei pystynyt käsittelemään jotakin.
Kun äiti oli valmistujaisjuhlissa humalassa, kintaalla viitaten sanoin ystävilleni, etten jaksa edes välittää siitä enää. Tuo viisas ystäväni sanoi, että olettikin tuon kommenttini olevan vain pakokeino, koska olen niin empaattinen ihminen, etten osaisi olla välittämättä.

Ja nyt ystävä oli sitten valmis ottamaan kiinni, kun kompastun. Joskus vain katson kohti taivasta ja kysyn, että mistä näitä ihmisiä on tullut elämääni. Luojalle kiitos, että perhe ei ole aina se bioligisin vaihtoehto. Kunhan vain on jokin toimiva verkosto ympärillä. Välillä joku työyhteisö, ystävät tai muu verkosto saa tuntemaan kodikkaammaksi kuin oma perhe lapsuuden kotona.

Kahdeksannen päivän riidan aikana, kun söin samalla makaronilaatikkoa ja kuuntelin veljen ja äidin riitelyä, mietin, että söisin ennemmin näkkileipää ja vettä yksin kotona kuin kuuntelisin sitä riitelyä.
Mikä pakko minun on tehtävä uhrauksia mielenterveyteni takia, jotta voin käydä kotona syömässä? Ei mikään, olin ajatellut etten lähde porukoille pariin viikkoon, mutta jostain syystä sitten suostuin kun veli kysyi.

On asioita, joihin tuntuu, että saa täyden ymmärryksen vain vertaistuen tai hyvän ammattiavun kautta, ja on asioita, joihin ystävät riittävät.
Olen miettinyt, että pitääkö mun (taas) lähteä puhumaan jollekin ammattiauttajalle päätäni selväksi. Katsotaan miten tää fiilis tästä etenee.

Sano suoraan, oksenna kasaksi, ole sinä!

Mietin tänään, että sitten kun äiti joskus kuolee. Miten mä kerron, miten mä puhun henkilöstä.
Kuulostaa ehkä kamalalta, mutta mainittakoon heti alkuun, en toivo äidin kuolemaa. Se vain on joskus, joku päivä edessä. Sitten lähdin miettimään nykyisyyttä ja itseäni.

Mietin, että äidin sairaudesta huolimatta tulen kertomaan miten paljon olen oppinut, ja miten olen päätynyt tekemään työtä sosiaali- ja kasvatusalan piiriin. Ilman äidin ongelmaa tuskin olisin pyrkinyt olemaan arki-iltoja pois kotoa mahdollisimman paljon. Ilman sitä en olisi löytänyt omia harrastusryhmiä ja saanut sitä kautta rohkeutta. Suurina ihmisinä elämässäni ovat olleet nuorisotyötä tekevät ihmiset, ne tavalliset, turvalliset aikuiset, jotka kysyivät koulupäivän jälkeen kuulumisia ja joille pystyy kertomaan, tai muuten osoittamaan, ettei ole hyvä fiilis ja ärsyttää. Nuo tavalliset ihmiset olivat roolimallejani kymmenen vuotta sitten.

Tuolloin ymmärsin, että nuorisotyöntekijöillä, ja muilla tasapainoisilla (tai ulospäin siltä näyttävillä) aikuisilla on suuri merkitys siinä, että nuorella ihmisellä on hyvä olla.
Tasapainoisuus: tasapainoinen perhe, tasapainoiset tulot, tasapainoiset ystävyyssuhteet. Kärjistettynä elämässäni ei ole ollut mitään noista kolmesta. Perhe on ollut muuta kuin tasapainoinen, se kuohuu välillä kuin meri tsunamissa, tulot ovat epäsäännöllisiä säännöllisiä, kuten myös vanhemmillani nykyisin, ystävyyssuhteet...noh, ne muuttuvat varmasti jokaisella elämän ajan.

Välillä on saanut tehdä todella töitä omien ajatusten työstämisessä, kuka todella on ja kuka haluaa olla. Ja onko näillä yhtäläisyyksiä olemassa. Nykyisin olen suorapuheinen ihminen, olen elämäni aikana niellyt niin monet sanat, joita olisi pitänyt sanoa eri tilanteissa, mutten ole uskaltanut tai kehdannut. En pelkää, että satuttaisin niin pahasti, että piirini supistuisivat olemattomiin. Jos suorapuheisuuden myötä huomaan joidenkin lopettaneen yhteydenpidon, tiedän, ettei he ymmärtäneet kantaani, eikä edes yrittäneet ymmärtää. Väitän, ettei omat ajatukseni ole niin kummallisia, etteikö niitä edes hetken pohdinnalla ymmärtäisi. Jokaisella kuitenkin on oikeutensa olla ja puhua. Tällöin yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Se miten niistä selviää, riippuu kaikesta.

Olen joutunut harjoittelemaan rohkeutta sanoa asioita, ja jos jotain on sen seurauksena tapahtunut joskus, olen vaihtanut pakorefleksin päälleni. Pyrkinyt syömään sanani ja korjaamaan hyvityksillä sanani. En enää tee sitä. Jos joku saattuu puheistani pahoittamaan mielen, niin nostan käteni ilmaan, tarvittaessa pyydän anteeksi, mutten enää niele ja syö sanojani. Päinvastoin saatan välillä oksentaa sanani yhtenä ryöppynä -silloin tällöin niissä tilanteissa on yhä harjoittelemista, sitä kun voisi asiat sanoa myös kauniisti, eikä kyynisesti. Vai tarvitseeko miettiä sanojen asentoja? Onko vastuu aina sittenkin kuulijalla ja heikolla minäkuvalla?
Minä tiedän suurinpiirtein kuka olen, mutta tietävätkö muut, ketä he ovat, tai keitä haluaisivat joskus olla?