Mitä haluat tietää?

Näin viikonlopun ratoksi heitän teille pallon.
Mitä haluat kysyä, mikä mietityttä aiheesta alkoholi, blogin teema, jatai alkoholismi?

Ei ole väliä olenko kertonut aiheesta täällä jo joskus, sillä joka tapauksessa käsittelen näitä asioita lopun ikääni aina jossain määrin.

Jättäkää kysymyksiä kommenttikenttään tai lähettäkää säpöllä osoitteeseen lasinenpilvipouta@gmail.com
En julkaise nimiä tai muitakaan tietoja.

Teen ainakin yhden postauksen näistä, riippuen teistä. Kysymyksiä saa jättää ja lähettää hamaan tappiin, ei väliä vaikka näkisit tämän vasta ensi vuonna, saat silti kysyä.

Voikaa hyvin ja pitäkää toisistanne huolta <3

Aina löytyy se, jolla menee astetta huonommin

Olin vanhempien luona tässä hiljain yötä. Kotiseudulle tuli käyntiä ja ajattelin yöpyä lähellä vanhempien luona. Mietin jo ennalta, että ono se uhka vai mahdollisuus. Äidillä oli lomaviikko ja isä täyttä päivää töissä.

Pääsin vanhempien luo illalla puolyhdentoista aikoihin. Äiti oli ehtinyt naukkaamaan jo erittäin huolella ja isä oli erittäin ärsyyntynyt tähän. Isän kanssa en sitten vaihtanutkaan kuin ihan pari sanaa ja nekin kireeseen sävyyn veljen huoneen lattialämmityksestä, jossa nukuin. Huoneessa oli ollut ovi kiinni, ikkuna hieman raollaan ja lattialämmitys nollassa. Oli hiukan viileä. isän mielestä lattialämmitystä ei tarvinnut laittaa päälle ja valitan heti kylmyydestä. -Kyllä, meillä on kotona huonelämpötila 21-23 astetta johon olen tottunut. 18 astetta ykskaks tuntuu minusta kylmältä makuuhoneena.

Saatatte tietää sellaisen vanhan mummolahajun? Sellainen missä haistaa sen, ettei huoneessa ole imuroitu, pyyhitty pölyjä tai pesty lattioita. Sellainen hieman ummehtunut. Sellaisessa minä nukuin yöni, ja oikeastaan sellaisessa talossa asuin sen yön ja seuraavan aamun. Vessan lattiaa ei oltu siivottu hetkeen, seinää ei oltu pyyhitty (tiedätte ehkä kun pöntön kansi aina ylhäällä ja vessa vedetään, et sieltä nousee niitä pieniä kellertäviä molekyylejä tahtomattaan....). Koko talon lämpötila pidetään sähkölämmitteisesti matalana niin, että lämpötila on 19-20 astetta. oma ihoni punoittaa aina siellä pidempään ollessani siitä huoneilman kuivuudesta. Muistan jo nuorena siellä, ett valitin asiasta, mutta isä ei halunnut ymmärtää (kun naamaa punotti, kutitti ja oli atooppinen).

Muutenkin koko talo oli taas siinä kunnossa, että näki ettei ole hoidettu hetkeen suuremmin. Oma vanha huoneeni on ollut pari vuotta asuinkelvoton, sinne on kannettu varastoon kirpputoritavaraa ja muutoin sellaista "ei sitä koskaan tiedä kun tarvii"-mentaliteetti tavaraa. Kuten yksi iso joustinpatja. En päässyt kireä hame ylläni astumaan normaalikokoisen huoneen perälle, koska tiellä oli erinäisiä pahvilaatikoita.

Äidin kanssa jäimme illalla katsomaan televisiota, tämän laskuhumalan jälkeen oli viisi minuuttia jo ihan mukavaa, ennen kuin tämä luultavasti tajusi olevansa pian selvä. Äiti totesi, että hänen täytyy käydä vessassa, ilmeisesti vessamme on siirretty keittiöön, kun äiti kävi siellä eikä vessas, kuulin miten tämä aukaisi allaskaapin oven ja laittoi lasin pöydälle.
Ei mennyt kauaa kun känni oli taas entisensä. iti kertoi ystävättärestään, joka on toistamiseen alkoholisteille tarkoitetussa hoitolaitoksessa, oli poliisit hakenut tämän kotoa kun naapurit olivat valittaneet. Ilmeisesti äidillä ongelma mielestään sitten hallittua, kun ei (vielä) poliisit hae hoitoon ja työt pystyy hoitamaan.

Seuraavana aamuna olimme kahdestaan kotona, äiti tarjoutui leikkaamaan hiuksiani, mutta näin hänen ottavan naukun. Totesin kauniista, että ei tarvitse kiitos, pärjään tällä takkutukalla vielä seuraavan puoli vuotta, ennen kuin saan säästettyä rahaa jostain kampaajaa varten.

Kun pääsin illalla yhden kokouksen jälkeen kotiin, olin erittäin onnellinen suudellessani avomiestäni, että olen päässyt irti siitä vanhasta maailmasta.

Kesä meni

Syyskuun ensimmäinen päivä, tarkoittaa sitä, että kesä meni ohitse.
Kesään mahtui häät, vauvoja ja ystäviä avopuolison lisäksi.
Taisin käydä vanhempien luona ihan muutaman kerran. Millään kerralla äiti ei ollut selvä.

Viime kuussa sisareni sai esikoisensa. Tiedättekö miltä tuntuu humalaisen äidin kanssa puhua synnyttämisestä? Se on aika akwardia. Meillähän ei ole lapsia mutta en ole välttynyt näiltä tarinoilta.

Äiti oli puhelussa siinä kunnossa, ettei luultavasti pystynyt kävelemään kunnolla. Että sellainen mummo. Ensi viikolla olisi käyntiä lähellä vanhempia parina päivänä, en tiedä vielä olenko siellä yötä vai menenkö suosiolla ystävän luo, joka on kertonut, että majoittaa mielellään.

Syksyyn kuuluu työttömyyttä, töiden hakua, koulutukseen hakua, talousahdinkoa ja toivottaavsti näiden vastapainoksi rakkautta, läheisyyttä, välittämistä ja ymmärtämistä.

Äitienpäivä

Kirjoitin pari vuotta sitten äitienpäivästä täällä.
Nyt taas pari vuotta vanhempana voisin kirjoittaa uudestaan aiheesta.

Monen monta vuotta äitienpäivä on ollut itselleni todella kiusallinen ja monisyinen päivä. Monta kertaa olen miettinyt, että miten osoittaa kiitollisuutta naiselle, joka on haavoittanut itseäni miljoonasti, mutta joka kuitenkin on biologinen äiti. Äiti on rakastanut ja rakastaa edelleen meitä lapsia. Ehkä enemmän ja vähemmän ja hieman epätasa-arvoisesti, mutta silti.
Olen yli puoli vuotta asunut avomiehen kanssa yhdessä, reilun sadan kilometrin päässä vanhemmistani. Tämä välimatka on mahdollistanut vihdoin napanuoran katkaisemisen, lähempänä asuessani yritin monesti elää itsenäistä omaa elämää, mutta olin liian lähellä käärmeenpesää.

Täällä kauempana olen nähnyt painajaisia kännisestä äidistä ja herännyt levottomana tai tullut herätetyksi, kun olen vaikuttanut levottomalta.
Paljoa muita painajaisaiheita ei olekaan. Kummallisia unia kyllä, mutta ne eivät liity tähän.

Tänä vuonna äitienpäivänä osa minusta haluaisi käydä vanhempien luona ja osa minusta haluaa visusti pysyä kotona. Emme ole menossa käymään. Molemmat soitamme omille äideillemme, avopuolison vanhemmat kun asuvat vielä kauempana kuin omani.
Veljeni on menossa käymään kylässä, itse kävin muutama viikko sitten moikkaamassa perhettä, ja halusin melko pian jo takaisin kotiin.
En halua käydä hakemassa pintanaarmuja, mitkä muistuttavat syvemmistä arvista. Soitellaan noin kerran viikossa äidin kanssa, yleensä äiti ei ole selvinpäin ja asiat pysyvät tästä syystä muutaman puhelun ajan samana, kun tämä ei muista kertoneensa asioita. Vastaan silti aina kohteliaasti ja kerron jotain kuulumisiani.
Äiti on yksi iso tekijä siihen, miksi olen kokenut elämäni olevan rikottu moneen palaseen.

Ympärillä ihmiset ovat paljon siinä iässä, että omaa perhettä aletaan perustamaan. Olen iloinen heidän puolesta, jotka kokevat lapsensa ensihuudon ja surullinen heidän puolesta joilla menee kesken tai tapahtuu muu enkelivauvaksi tekevä komplikaatio.
Omaa perhettä lemmikkien lisäksi en vielä 26-vuotiaana halaja, siihen vaikuttaa enemmän talousasiat  ja asuntoasiat kuin oma äiti. Vaikka sitä on miettinyt, että mitä jos en osaakaan olla oikeanlainen äiti ja toistan oman äitini virheitä huomaamattani. Näin unta yksi yö, että huolehdin muka omasta vauvasta, en muistanut synnyttäneeni häntä, ja unohdin imettää ja jätin vauvan sinne tänne koko ajan. Tiedän, että voin vaikuttaa historiaan omalta osaltani, ja tiedän etten ole yksin sitten kun joskus päätämme perustaa enemmänkin perhettä.

(auton) Napanuora venyy ja paukkuu...

Puolitoista kuukautta olen asunut yhdessä rakkaimman ihmisen kanssa.  

Ajattelin, että äidin ongelma olisi vain "haamu", mikä hälvenisi sumun lailla täällä. Etäällä entisestä kotipaikkakunnastani. 

Niin, eihän se mene niin.

Olen avokilleni kironnut sitä, että kun soitti koska tahansa äidille asiasta, niin ei voida olla selvinpäin.  Pitäisi saada selvitettyä autoasia. Jätin oman autoni vanhemmilleni huoltoon sielläkäydessäni yksi viikonloppu. Päätin, että laitan sen auton seisontaan tai käsken viedä romuttamolle. En tarvitse täällä sitä niin paljoa, ettenkö ilman pärjäisi.

Lauantaina äiti soitti isän kanssa alkuillasta humalassa, että auton laturin remmi on poikki (?), ja että isä voi ottaa auton nimiinsä. Olin itse avopuolison kanssa juhlimassa kaverin synttäreitä, ja sanoin että on huono hetki ja soitellaan paremmalla ajalla, moikka. 

Soitin maanantaina äidille. Liian myöhään sinä päivänä. Sain selittää samat asiat kuin  lauantaina ja äiti ei muistanut enää koko asiaa mitä lauantaina puhuttiin. 

Tokaisin, että saan puhua samat asiat nyt toisen kerran ja luultavasti vielä kolmannenkin, mutta en halua maksaa vakuutusta autosta jota en tarvitse, että päättäköön nyt pian asiasta. Äiti sanoi puolustellen, että tässä on nyt vähän kaikkea muutakin ollut. (Sitä kun kerkiää kahdessa päivässä tapahtua sohvalla maaten tooodella paljon...)

En kiellä isää ottamasta autoa omiin nimiinsä, uhkana vain on ylimääräinen kuluerä ja tällä viikolla ratkeaa jatkuuko isällä työt joulun jälkeen. 

Tähän viisaammat toteavat, että anna niiden elää kuten elävät ja se ei ole sun  ongelma miten ovat. 

Niin. Niin, Niinhän se pitäisi ollakin. Mutta kun...niin.

Nyt pitäisi soittaa taas, ehkä paremmalla menestyksellä. 

Napanuora venyy ja paukkuu.....muttei katkea.

Ihan kohta! Muuttoa näköpiirissä!

Elokuu vaihtuu syyskuuksi ihan juuri ja ihan juuri vaihtuu myös osoitteeni pienestä kaupungista isompaan. 

Muuttoon poikaystävän kanssa on kahdesta  kolmeen viikkoa. 
Käytännön syistä tavarat liikkuvat kahdessa pienessä erässä uuteen osoitteeseen idylliselle luhtitaloalueelle.

Viimeiset kaksi viikoa olen nukkunut nykyisessä kotiosoitteessani huonosti, nukahtaminen on ollut vaikeaa ja olen heräillyt välillä useammin kuin kerran yössä.
Keväällä puhjennut ihottuma alkoi taas vaivaamaan enemmän ja olen herännyt raapimaan pieniä kutisevia vesikelloja, nyt tuo ihottuma on taas rauhoittumassa. Ihan kuin kroppa muistuttaisi joskus, että menee liian lujaa, ja ettei kaikkia asioita tarvitse tehdä samassa hengennedossa.

Mutta kun olen sellainen, asiat pitää tehdä heti kun mahdollista, kaikesta pitää huolehtia yksin ja katsoa, että eläimet, ihmiset, läheiset, kumpparit ja kumppani pärjäävät..... -Eikun mitä? Otan itseäni olkapäistä kiinni ja katson itseäni.
 Tunnistan itsessäni jotain tuttua, kun pysähdyn hetkeksi katsomaan itseäni; Sen ylihuolehtivaisuuden, kun nyt asioita on tekemässä myös se toinen ihminen, sellainen tasapainoinen ja rakas ihminen. Sitä huomaa, ettei ihan kaikkea tarvitse pohtia ja päättää yksin. Ei ole tarkoitus selvitä tällä kertaa yksin. Se vähentää stressiä, luo rauhaa ja hyvinvointia.

Asuntohakemukset, sähkösopimukset, muuton logistiikka, muuttoapu, kaikki tuntuu hieman kevyemmältä kaksin kuin yksin.
Tämä on vaihe, josta haluaisin puhua äitini kanssa kuten terveessä äiti-tytär-suhteessa voisi kuvitella tehtävän, mutta ei.

En muista, että olisin kuukauteen nähnyt äitiäni selvnpäin. Olemme puhuneet samat asiaat kahteen-kolmeen kertaan, koska äiti ei muisat asioista olleen puhetta. Olen käynyt noin kerran viikossa vanhempien luona, lähinnä lainaamassa veljelleni autoa.
Lopputuloksena on se, että minä hermostun ja loppuilta menee hengitellen höyryjä pihalle.

Erityisherkkyys ja vapaus

Muutama vuosi sitten totesin olevani erityisherkkä. Erityisherkkyys ja tunnistaminen on nostanut Suomessa päätänsä ja auttanut ihmisiä ymmärtämään itseään.

Itselläni erityisherkkyys näyttäytyy monessa asiassa, tuntemusten ja kokemusten kautta. Tässä aloin pohtimaan, että vaikuttaisiko äidin ongelma minuun eri tavalla, jos en olisi näin herkkä?
Ne kaikki sivallukset, joita yhä kuulen ja käskemiset lyövät joka kerta enemmän tai vähemmän kohti maata. Nykyisin en kaadu niistä samalla tavalla kuin aiemmin.

Yksi asia silti saa minut kilahtamaan yhä edelleen kuten aiemminkin: vapauden riisto.
Se, että perhe ajattelee minut kotona käydessä yhä tasavertaiseksi samassa talossa asuvaksi lapseksi kuin ennen itsenäistymistäni.
Olin tänään vanhempieni luona hakemassa pyykkiä (omassa taloyhtiössä ei ole pyykkimahdollisuutta), kun veli ja isä rassasivat ulkona autoa ja äidillä oli jossakin piilopullo.

Veli kävi sisällä, kävimme seuraavan dialogin:
Veli: Saat käyttää koiran sit ulkona.
Minä: Minäkö? Mä olen kipeä enkä tullu asumaan tänne.
Veli: Joo, ku me lähetään koittamaan autoa tielle ni ei keritä.
Minä: Aha, *tu, en käytä. Mä oon kipeä en lähde rykimään lenkkipolulle.

Vartti myöhemmin olin koiran kanssa lenkillä, kun en saanut äidiltä selvää vastausta, koska koiraa oli käytetty viimeksi ulkona ja koira alkoi kuljettamaan suussaan sukkia, joita haki veljen huoneesta. Tämä ele koiralla kielii huomion hakemisesta ja sen tietty katse siitä, että ulos olisi mukava päästä.

Minua raivostutti tämä pomputtelu, ihan kuin oma itsenäinen tahtoni olisi ollut taas hiekanjyvä autiomaassa. Tuntuu, ettei perhe ymmärrä sitä, etten halua olla samalla tavalla osa perheyhteisöä kuin joskus olen  joutunut olemaan. Tämä käskytys saa joka kerta kilahtamaan, en tiedä onko erityisherkkyys siinä osanaan, mutta se tunne on yhtä helvettiä. Aivan kuin suljettaisiin häkkiin eikä anneta vaihtoehtoja. Ja miellyttämisenhaluisena kilttinä tyttönä suostun aina lopulta (tiedän pääseväni helpommalla).

Erityisherkkyydestä myöhemmin lisää blogissa.

Flunssassa

Eilen koin sykähdyttävän hetken.
Olen pienessä flunssassa ja eilen kävin vanhempieni luona. (Anteeksi takkuava kirjoitustyyli, joudun kirjoittamaan tabletilla asunnon sähkörempan vuoksi).
Mietin äidille, et en tiedä olenko kipeä vai mitä kun on räkäinen olo. Äiti totesi, et oonhan mä kipeä ku sen jo näkeekin musta.
Kai se oli uskottava sillä äiti ole toviin ottanut mitään puheitani sen suuremmin korviinsa. Tästä tuli niin hyvä fiilid kierolla tavalla,  että pakko kirjoittaa kämäsesti peiton alta tämä huomio blogiin.
Palataan paremmilla yhteyksillä :)

Odottamaton tilanne

Olen miettinyt joskus, että minkälaisia tiedostamattoia tunteita ja asioita kokemukseni vielä herättävätkään. Nyt olen kohdannut yhden tunnemyräkän, johon vaikuttaa vahvasti menneisyyteni...

Kerroin aiemmin olevani parisuhteessa. Olen tiedostanut, että kokemukseni saattavat vaikuttaa jonkinverran käsityksiin myö poikaystävän alkoholinkäytöstä. Toisin kuin tutkimuksissa on todettu, poikaystävälleni alkoholi ei ole ongelma ja hän todella tietää paljon ja miten juo. Tiedän itsekin tämän, ja ei minulla ole pelkoa toisen juomisesta, mutta tapahtuipa kahdesti heinäkuussa todella vahva tunteenpurkaus, johon jäin etsimään vastausta.

Olimme poikaystävän vanhempien kotona maaseudulla juhlimassa kesää ja elämää. Paikalla oli sukua ja serkkuja. Koin itseni hieman ulkopuoliseksi välillä, kun yhteisiä kokemuksia ja tuttuja ihmisiä ole niin vielä tullut, ja poikaystävä saunoi ja paljuili miesten kesken minun ollessa naisväen kanssa pihan toisella laidalla.
Ilta oli kyllä ihan mukava ja join itsekin vähän ja pidin hauskaa hallitusti, kuten poikaystävänikin.
 Lähdin aittaan nukkumaan päin odottamaan poikaystävääni, joka jäi vielä suvun miesten kanssa päivittämään kuulumisia. Hän sanoi tulevansa kohta perästä. Minua paleli ja odotin toista viereen. Poikaystäväni tuli käymään, hän huomasi kitarani olevan vielä pihalla ja nosti sen sisäpuolelle ja sanoi olevansa vielä hetken pihalla ja tulee kohta lämmittämään.
Suutahdin ja petyin, kyyneleet nousivat silmiin ja itkin. Selasin rauhoituttuani tabletilla videoita ja muuta siihen asti kun poikaystäväni tuli vajaan tunnin kuluttua viereeni. Olin äkäinen ja väsynyt.

Puhimme yöllä tuntemuksistani ja korostin miten en halua kuitenkaan rajoittaa toisen menemistä.

Sattuipa viikonloppuna toinen vastaava tapahtuma. Olimme itselleni vieraassa kaupungissa toisen kavereiden luona yötä. Meillä oli oma huone ja poikaystäväni ei ollut nähnyt hetkeen ystäviään. Olimme menossa jo nukkumaan, kun sovimme avaavamme isäntäväelle oven kun nämä tulevat illanvietosta, johon emme/en jaksaneet osallistua. Poikaystäväni meni avaamaan oven ystävänsä tullessa kotiin, olin itse nukahtamassa, kunnes kuulin oluttölkin avaamisen ja poikaystäväni käy sanomassa et kaljoiks tää meni. En mitenkään yllättynyt tästä ja sallin sen ihan täysin, kun tiesin ettei siinä mene loppu yötä.

Sain samanlaisen itkukohtauksen kuin aiemminkin. Siinä vaiheessa tajusin, että taustalla on oltava jotain enemmän.
Lapsuuden turvattomuus ja hylkääminen. Ne ne olivat. Pelko siitä, että jotain sattuu, kun itse pitäisi nukkua. Ja koskaan en ole pystynyt nukkumaan, ennen kuin talo on hiljainen ja kaikki ovat täydellisessä unessa. Kokemani tilanteet toivat sen tunteen lapsuudesta, nuoruudesta.

Tätäkö se on, yllättäviä tilanteita parisuhteessa johtuen siitä, että äitini on alkoholisti?

Uudelleen käynnistys

Hei

Blogi ollut melkein vuoden telakalla. Edellinen postaus koski siskoni häitä, jotka pidettiin vuosi sitten.
Häissä äidille näytti olevan tärkeämpää viinan kittaus kuin häävalssit. Häistä ja häpeästä selvitty. Vuoden aikana olen tehnyt töitä, jotkapäättyivät eilen. Työsuhde oli määräaikainen ja keväällä alkoi tuntumaan siltä, että haluan vahvasti muualle.

Tällä viikolla tulee puoli vuotta siitä, kun tapasin todella loistavan ihmisen. Puoli vuotta tuntuu ikuisuudelta nähden siihen, mitä tunteita olen tuntenut erittäin voimakkaasti. Tuo loistava ihminen on poikaystäväni, joka tuntuu elämäni rakkaudelta. Välimatkaa on vielä reilu 100 kilometriä ja yhtä viikonloppua lukuunottamatta olen viettänyt kaikki edelliset viikonloput ja muut vapaat tämän ihmisen kanssa.

Etäsuhde on kasvattanut lujuuttani, luottamustani ja varmuuttani. Ensimmäisen kerran olin tämän luona yötä, kun olimme tavanneet kahdeti kotipaikkakunnallani.
Tiedättekö sen tunteen, kun tiedät olevasi kotona ja turvassa?
Siellä silloin, sinä helmikuun viikonloppuna, tuli sellainen olo ensimmäistä kertaa vahvasti koskaan. Tämä ihminen, jonka kainalossa olin, tuntui eräänlaiselta kotisatamalta, sellaiselta, josta ei tahdo pois.

On ehkä naivin kuuloista sanoa, että haluan olla loppuelämäni tämän ihmisen kanssa. Mutta minä, joka olen paennut enemmän tai vähemmän paennut parisuhteita viimeisten vuosien aikana, tunsin aidosti jotain todella suurta ja tunsin, että tämä ihminen vieressäni tuntee jotain vastaavaa.

Syksyn aikana pakkaan tavarani ja muutan tämän ihmisen kanssa samaan osoitteeseen. Molemmin puolinen luottamus ja rehellisyys ovat asioita, joita en ole kokenut äitini kanssa hetkeen, ja on aivan mahtavaa, että voin kokea näitä tuntemuksia korvaamattoman ihmisen kanssa.

uutta kasvua :)

Häissä

Tässä jokin aika sitten oli siskon häät. Tai tarkemmin, siskopuolen häät, sillä tämä uusioperhe on hyvä erottaa tässä kohtaa tarinaa.
Stressasin häitä ihan hirveästi, ja mietin, että mitä sitten kun omat häät on joskus. Siis apua.
Sisko purkaa häitä edeltävällä viikolla stressiään äidistä mulle, äiti purkaa häästressiä mulle, mä purin omaa stressiä ystävilleni ja samalla kun kuuntelen välikädessä kahden muun stressiä samasta aiheesta eri puolilta.

Sisko stressasi äidin kuntoa, ja halusi tälle "salonkikelpoiset" vaatteet, ja äiti ei halunnut sitä, että hänen tyyliä määritellään ulkoapäin. Äiti totesi puhelimessa kerran, että on hän ollut suuremmissakin juhlissa (kuin tyttärensä häissä). Sitä en vieläkään tiedä, mikä on äidin elämässä suurempi juhla...

Hääpäivä koitti, sisko asuu pk-seudulla ja me muut muutamasata kilometriä pohjoiseen. Itse matkustin edellispäivänä jo auttamaan juhlapaikan laittamisessa ja olin hääaamuna valmiina auttamaan ja pakkaamaan parin häälaukkua ja auttamaan pienissä asioissa, jotta sisko ja mies saavat keskittyä itseensä ja toisiinsa.
Äiti, veli ja siskon isä tulivat juuri kun sisko lähti meikkiin ja mies oli lähdössä valmistautumaan bestamninsa luo.Minä sain huolehtia siitä, että äidillä on hyvät vaatteet, ja äidin meikki ja siskon isän paita ja veljen ja äidin hiukset.

Kun tämä oli hoidettu, omaan valmistautumiseen jäi 15 minuuttia. Onneksi tiesin mitä haluan, ainakin melkein.

Äiti oli selvin päin vihkimisen ajan, vasta kun pääsimme juhlapaikalle, alkoi alkoholin kittaus. Ruokailun aikana oli viiniä, itseni hävetti siinä kohtia. Kun alkoholistilta kysytään "punaista vai valkoista" on se sama, kuin narkomaanille tarjottaisiin liimaa ja lasinpesunnestettä. Eli ihan sama, kun vaan on alkoholia. Äiti otti valkkaria, minä join siinä vielä tervetulomaljaa -en saanut tunnissa juotua lasillista kuoharia. Itse otin myös valkkaria ruokailun yhteydessä. Viini oli todella hyvää, mutta äidin takia en vain saanut alas sitä niin, että olisin sanaut lasillisen juotua. Koko ajan piti vahtia aikuista ihmistä, ja sitä paljonko toinen kaataa viiniä lisää.

Ruokailun jälkeen oli rentoa yhdessä oloa ja häihin kuuluvaa ohjelmaa, puheita ja vieraita. Väkevämmät juomat nostettiin pöytään kahvin yhteydessä yhdeksän jälkeen illalla -kuusi tuntia kirkkoon astumisen jälkeen. Siskotuli sanomaan, ettei enää tarvtse vahtia, kun nostettiin viinat pöytään ja porukka alkaa muutenkin juomaan.

Voitte uskoa missä kunnossa äiti oli puoliltaöin, kun paikkaa alettiin siivoamaan ja porukka siirtymään jatkoille. Äiti oli vetänyt siskon vanhan ystävän kanssa sellaiset nosteet, ettei jalat kantaneet. Sellaisessa kaatokännissä en muista nähneeni äitiä pitkään aikaan.

Siinä sitten tilattiin taksi ja kaason ja veljen kanssa kannettiin äiti hääparin asunnolle nukkumaan. Siskon isä tuli myös taksiin.

Nyt lopetan tämän tähän ja jatkan  lopun kokemuksesta toiseen postaukseen, jotta tämä olisilukijaystävällinen.

Tämä hetki ja menneet ahdistukset

Elämäni rakkaani, mitä kaikkea oletkaan antanut.
Se tunne, kun olet pienenä yksin sängyssä ja kuuntelet miten keittiössä soi musiikki ja kaksi humalaista ihmistä juttelee.
Tai se kun äiti tuttu kertoo sinulle kännissä, että kuinka kaunis ja ihminen sinä olet nuorena naisena.
Tai se kun mietit lyökö isä äitiä heidän riidellessään humalassa.

Mietin, että voi kunpa joku olisi reilu 10-vuotta sitten nähnyt asioita perheemme sisältä, niin että vanhemmat olisivat saaneet apua. Olen nähnyt vain kerran, kun äiti sai läpsäytyksen poskelle ja muistan isän hullun juopon ilmeen varmasti aina. Isä ei ole väkivaltainen persoona, äitini ystävä ei ollut pedofiili. Alkoholi vain sen teki. Nämä kaksi tapausta ovat erillisiä, eivätkä liity toisiinsa. Ja ahdistelu ei koskaan mennyt liian pitkälle, mutta ahdistavaa se oli sanallisellakin tasolla.

Äitini, joka on musertanut minut niin monta kertaa, on vetänyt minut ylös. Ihan kuin kaksi ihmistä yhdistyisi, se joka on kiusaaja ja se, joka on auttaja. Aivan kuin äiti olisi ajatellut olevansa pelastaja niissä ohdissa, kun minulla oli huono päivä.
Mutta ahdistustani kumpikaan näistä ei nähnyt. Sitä ahdistusta, mikä valtasi minut aina kun olin yksin, kun huoneeni ovi oli kiinni ja minä tuijotin murrosiässä palavaa kynttilää pöytälampun hehkussa ja yritin olla itkemättä.  Sillä mitä, jos joku olisi tullut juuri silloin. "Itken vasta illalla" oli erittäin tyypillinen hokema päässäni. Patosin tunteita- rakensin muureja ja piilouduin hiusteni alle- jottei se häpeä, syyllisyys ja huoli tulisi näkyviin. En kokenut itseäni normaaliksi, en ihmiseksi, joka saisi normaalia elämää koskaan. En nähnyt 14-vuotiaana itseäni asumassa yksin kymmenen vuoden kuluttua. En tiennyt, että pystyn ymmärtämään äidin olevan oikeasti erillinen henkilö, jonka koko elämä ei vaikuta omaani, ja että minulla olisi oikeus tehdä täysin yksin omat valintani.
En tiennyt silloin, että voin joskus kokea itseni kauniiksi ja olevani niin onnellinen pienistäkin asioista, että pohdin, voiko ihminen olla se sama.
 Samoissa ahdistusten aalloissa koulussa oli tyttöjä, joiden takia opin iloitsemaan siitä, että luokassa oli poissaoloja joskus enemmänkin. Kirjoitin päiväkirjaankin aina, jos muutama oppilas oli poissa koulusta. yhdet suut vähemmän nälvimässä (ja purkamassa omaa pahaa oloaan).

Mutta niin se on, jotta voi olla aidosti onnellinen, on tiedettävä mikä sen vastakohta on. On käytävä pohjalla pimeässä, jotta tietää mitä sanoa kirkkaaksi ja sopivaksi.
Elämä on vain sitä, miten itse sen koen. Toki tämänkin hetken elämä voisi olla vain p*skaa, jos niin ajattelisin. En tiedä mitä haluan saavuttaa kymmenen vuoden päästä, muttei sillä ole väliäkään. Olen onnellinen tähän hetkeen. Tähän, jossa aurinko laskee myrskyisen päivän jälkeen. Tähän, jossa huomisen työpäivä on täynnä hektisyyttä ja muistettavaa. Tähän, jolloin en tunne ahdistusta itsestäni.
Tähän hetkeen, jonka historiaan kätkeytyy niin monen monta tunnetta.

Ennakkokäsitykset

Jos mä sanon sanan "alkoholisti", niin minkälainen kuva sulle tulee mieleen?

Sellainen muovikassin kanssa kulkeva hoipertelija kylällä, jolla on risaiset vaatteet ja hiukset harottaa?
Nojoo, niin mullekin.
Entä jos sanon, että äitini on alkoholisti jaminä uskovainen, niin mitä luulet minun päihteiden käytön olevan?
En käytä koskaan mitään ja tuomitsen äitini vai käytän kahta kauheemmin ja rukoilen anteeksiantoa.
Tuo tuntuu olevan jokotai.

Pääsiäisen aikaan kuulin ystävältäni, että hänen kavereillaan oli käsitys, että en käytä alkoholia kun olen alkkiksen tytär ja uskovainen.
Niin noh, jos se nyt jollekin uudelle lukijalle tulee yllätyksenä, niin en ole absolutisti. Uskovainen kyllä, mutta tavallinen syntinen kuolevainen kuin muutkin ihmiset ja koen kirkossa synnin tunnustuksen ja synninpäästön joka kerta tärkeäksi.

Mietin, että millaisia ennakkoluuloja liittyy äitiin, millaisena ihmisenä ihmiset häntä pitävät. Tällä asuinseudulla äiti on ollut vaikuttajana ja elinikänsä asunut tällä seudulla. Tämän vuoden puolella olen kohdannut neljä ihmistä, jotka ovat sanoneet "joo, kyl mä äitis tunnen", kun ovat tarkistaneet kenen tyttö olen.  Osalle tulee sellainen sekunnin pysähdys, et huomaa niiden jäävän miettimään jotain. Tekisi mieli kysyä, että kerro mullekin millaista asiaa muistelet, ei mua tarvitse suojella äidiltäni.

 Eilen mietin, että onko minun tehtävä kertoa veljelleni "perintönä" näitä kaikkia asioita, joita olen kuullut. Menin vahingossa lipsauttamaan tälle sen, että äiti tunnetaan vanhoista tavoistaan täällä ja tämä oli ihan sitä mieltä, että täytyy kysyä siltä tänään asiasta. "Tiedätkö et sul on juopon maine?", sanoin ettei sille tarvi asiasta muistuttaa, luulen tämän kyllä kohdanneen asian joskus pariinkin kertaan. Haluan, että äiti saa olla sellainen kuin hän itse haluaa. Alkoholi ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä äidilläkään, vaikka sitä sairaasti käyttääkin.

"Mä en kysyny sitä"

Helmikuu meni todella nopeasti. Lyhyydestään huolimatta se ei säästellyt pettymyksiään.
Oli siinä huippuhetkiä ja ihania kohtaamisiakin ihmisten kanssa. Stand up:n iloa, ohjattavien nuorten ryhmien ihania ajatuksia elämästä ja ystäviä. Kaikkea, mitä elämä tarvitsee ollakseen tasapainossa.

Viime viikon alussa ajattelin soittaa äidille ihan vain, koska halusin kuulla tämän äänen ja kertoa päivästäni. Samalla ajattelin kysyä autosta, sillä äidin auto on ollut rempassa ja katsastusaika oli ajankohtainen. Päivä ei ollut mitenkään kummoinen tai erikoinen, ja olin kävelemässä seurakunnalle yhteiseen illanviettoon. Kun pääsin pihalle rappukäytävästä otin puhelimen käteeni. Laskin hälytysten lukumäärät, jo siitä tiesin, ettei äiti ollut selvänä.

 Päädyin kysymään yksinkertaisesti, että onko auto mennyt jo katsastuksesta läpi. Tajusin samantein, että kysymys oli liian vaikea ihmiselle, jonka tiedon jäsentäminen ei ole sillä hetkellä selvää.
Unohtaen, että kävelin julkisella paikalla, puhuin puhelimeen niin ettei satunnaisille ohikulkijoille varmaan jäänyt mielentilani epäselväksi. Puolihuutoa pyysin äitiä kuuntelemaan ja olemaan hiljaa, sillä hän lähti analysoimaan omia ajatuksiaan sen pohjalta mitä oletti minun kysyvän seuraavaksi.
Huusin puhelimeen, etten kysynyt sitä, ja että unohtaa koko asian tuossa tilassa.
Olin odottanut tuon illan illanviettoa, mutta noh, fiilis meni aika hyvin puhelun myötä ja kurkkua kuristi.

Torstaina soitin äidille iltapäivällä, että voisin tulla katsomaan illalla Talvikisoja kotiin ja pitämään koiralle  seuraa, kun saisin ystävältä kyydin.  Äiti ilahtui, että tottakai saan kotiin tulla ja kiva kun tulet. En huomannut puhelussa sanoa, että olisi kiva, jos äiti olisi selvä. Kovasti kyllä yritti esittää selvää ja harha-askeleet kuulema johtuivat tällä kertaa "jalan kipuilusta", että välillä tulee sellaisia askeleita (kun tasapaino horjahtaa..). Niinpä niin. Isä oli silloin pahalla päällä, kun auto oli yhä rempassa ja katsastuksen läpipääsystä ei ollut mitään takuuta. Olin koko illan koiran kanssa omassa huoneessa katsoen televisiota yksin. Ihan samoin olisin tehnyt kotona ollessani.

Olin pettynyt, todella pettynyt siihen, ettei äiti voi olla äiti silloin kun minä haluan. Vaikka olen nuori itsenäinen aikuinen nainen, haluaisin myös joskus kokopäiväisen äidin.

Ystävien tuki

Vielä kun joskus oppisi kuuntelemaan itseään, niin menee hyvin.

Viestettelin yhden ystäväni kanssa tässä päivänä eräänä. Myönsin, että syksyllä vaivannut unohtelu ja painajaiset eivät olleet stressiä opinnäytetyöstä. Ne olivat varoitusmerkkis iitä, että pitäisi ottaa aikalisä ja käsitellä asioita päänsisällä. Aiemmin kerroin tässä blogissa opparin tuomasta harmistuksesta. Luulen, että senkin takana oli osaltaan tämä, ettei pystynyt käsittelemään jotakin.
Kun äiti oli valmistujaisjuhlissa humalassa, kintaalla viitaten sanoin ystävilleni, etten jaksa edes välittää siitä enää. Tuo viisas ystäväni sanoi, että olettikin tuon kommenttini olevan vain pakokeino, koska olen niin empaattinen ihminen, etten osaisi olla välittämättä.

Ja nyt ystävä oli sitten valmis ottamaan kiinni, kun kompastun. Joskus vain katson kohti taivasta ja kysyn, että mistä näitä ihmisiä on tullut elämääni. Luojalle kiitos, että perhe ei ole aina se bioligisin vaihtoehto. Kunhan vain on jokin toimiva verkosto ympärillä. Välillä joku työyhteisö, ystävät tai muu verkosto saa tuntemaan kodikkaammaksi kuin oma perhe lapsuuden kotona.

Kahdeksannen päivän riidan aikana, kun söin samalla makaronilaatikkoa ja kuuntelin veljen ja äidin riitelyä, mietin, että söisin ennemmin näkkileipää ja vettä yksin kotona kuin kuuntelisin sitä riitelyä.
Mikä pakko minun on tehtävä uhrauksia mielenterveyteni takia, jotta voin käydä kotona syömässä? Ei mikään, olin ajatellut etten lähde porukoille pariin viikkoon, mutta jostain syystä sitten suostuin kun veli kysyi.

On asioita, joihin tuntuu, että saa täyden ymmärryksen vain vertaistuen tai hyvän ammattiavun kautta, ja on asioita, joihin ystävät riittävät.
Olen miettinyt, että pitääkö mun (taas) lähteä puhumaan jollekin ammattiauttajalle päätäni selväksi. Katsotaan miten tää fiilis tästä etenee.

Älä syyllistä, mutta...

Eilen olimme veljen kanssa syömässä porukoilla. Kun ajoimme pihaan, totesimme ettei isän auto ollut pihassa. Menimme sisälle, ja äiti on taas niin naamat, kuin vaan olla. Pysyi sentään pystyssä, mutta itse en saanut puoliakaan selvää siitä sönkötyksestä. Ihme kyllä veljeni ymmärsi joka sanan. Multa ilmeisemmin puuttuu nykyisin päänsisäinen kännitulkki.

Veljeltäni meni hermo, kun äiti yritti tuputtaa mainostaen jotain lähikaupungin halpaa kuntosalia.  Veljeni maksaa paikallisesta kuntosalista huomatavvasti enemmän, mutta tykkää käyttää kuntosalin ympäristön ja ilmapiirin vuoksi sitä. Sanoin äidille jotakin, mitä veljeni yritti sanoa, mutta äiti ei ymmärtänyt. Joten selvinsin asiaa, siihen asti olin ollut hiljaa. Ykskaks äiti huutaa mulle, että älä sinä nyt puutu tähän! Siis anteeksi mitä?! Otin sen niin suurena loukkauksena, että vieläkin sattuu. Äidin katse ja kiihko oli ihan uskomattoman julma ja paha. Tuntui, että se löi mua henkisesti niin hirveellä voimalla, että tyrmistyin täysn.
Ei mennyt miinuuttia kauempaa, kun veli huutaa äidille "älä sinä puhu halvasta salista niinkauan ku ostat viinaa, mä en halua sun rahoja niin kauan ku ei ole parempaa käyttöä niille". Kun äiti tarjoutui maksamaan osan veljen salikortista.

Syyllistäminenhän ei auta mitään vaan saa alkoholistin entistä kovemmin syyttämään itseään ja keksimään uusia syitä juomiselle ja sen salaamiselle. Alkoholisti ei voi mitään sille viinan himolle, mikä on vaivannut yli 30-vuotta naista.
Taistelen taas tän ahdistuksen kanssa, yksi laukaiseva tekijä oli joulun pyhinä.
Juhlin valmistumistani, olin äidille maininnut, että juhlat ovat päihteettömät, ja että kuohuvanakin on vain limsaa. Luotin, että äiti osaisi käyttäytyä. Kun äiti sitten saapui kakkujen kanssa juhlapaikalle, totesin heti, ettei tämä ollut täysin vesiselvä. En kerinnyt häpeämään tai sanomaan mitään sille. En kehdannut häätää sitä, juhla oli avoin tila, joten en pystynyt kauniisti ilmaisemaan äidille, että hän voisi olla muuallakin.
Juhlissa oli auttamassa lapsuuden aikainen ystäväni, ja veljeni, en tiedä minkälaiset juhlat olisivat olleet ilman heitä.
Juhlien vierailta sain tukevia sanoja siihen, että rakennan yhä itse itsenäisesti elämääni, vaikka äiti mitä tahansa sanoisikin. Niinhän se on, sen vain unohtaa joskus. Koska yleensä elossa oleva äiti kuuluu olla osana sun elämää...alan tässä vähitelleen tekemään surutyötä menetetylle äiti-tytärsuhteelle.

Kuuntelin tätä versiota tänään ja vihdoin se möykky uskalsi tulla ulos jostain syvältä sisältä kyynelvirtana, mikä nosti päätäänsä silloin, kun tämä esitettiin televisiossa syksyllä:

Uuden vuoden vaihde

Uusi vuosi on vaihtunut, tuntuu kuin tätä vuotat olisi eletty jo monta päivää. Uusista vuosista voisi kirjoittaa pari muutakin merkintää, mutta aloitan kuitenkin viimeisimmästä.

Olin vanhempieni luona kääntymässä, kun vein auton ja kävelin ystäväni luo.
Kun saavuin porukoilleni äiti imuroi. Kello oli puoli kuusi illalla, huusin ettei kukaan imuroi siihen aikaan uuden vuoden aattona!
Kuulema oli pakko imuroida vanhat pölyt pois... Isä kun oli vitsillä heittänyt äidille jotain, ettei äiti kävisi töissä muuta kuin istumassa. Äitini työskentelee puhtaanapito alalla ja kävelee töissään enemmän kuin minä liikun viikossa. Äiti ei ymmärtänyt vitsiä ja oli loukkaantunut tästä isälle.
Sittenpä riita oli valmis, vanhemmat jatkoivat aiheesta huutamista, kun kokosin tavaroitani ja valmistauduin juhlintaan.

"Johan tässä meni joulu riidoitta, niin pitäähän sitä ny jotenkin vielä tapella tänä vuonna!"
Huusin väliin, en jaksanut yhtään sellaista meininkiä mitä siellä oli.
Äiti kävi huoneessani/vierashuoneessa "raivaamassa" tilaa mulle etten yöllä kompastuisi tavaroihini. Huusin ettei sen tarvitse siellä olla, kun osaan itsekin varoa.

Olin laittamassa tässä kohtia kenkiä jalkaaan kun isä sitten tokaisee, et toinen sohva on ainakin vapaana. Tokaisin takaisin, että jos ei ole molemmat sohvat vapaana niin minä käännyn takaisin. Niin pienestä asiasta kuin tuokin riita oli lähtenyt, niin en hyväksy siitä tehtävän isompaa numeroa. Jos on asioita siellä takana hiertämässä, niin silloin puhutaan niistä. Ei siitä kuka vie roskat ja kuka imuroi.

Muuten uusi vuosi meni rauhassa itselläni. Kotiin yöllä mennessäni molemmat sohvat olivat tyhjät.

Joulu 2014, 1/2

Joulu oli ja meni, kamala miten paljon kirjoitusvirheitä kaksi edellistä postausta sisälsivät. Huomaa, että kirjoitin ne tunteella, en lukulaseilla :D
Mutta nyt vakavoidun, kerron joulustani, tai koko viime viikosta. Aiemmin en ole kerinnyt istua kotona ajatuksen kanssa, jotta olisin saanut jäsennettyä ajatuksia ja tunteita tekstiksi.

Veljeni kotiutui armeijasta joulua edeltävällä viikolla ja itse valmistuin humanistiselle ja kasvatusalalle koulusta. Juhlan aiheita siis oli vähintään kaksinkappalein.
Olimme veljen kanssa kotona tiistaina, aatonaattona yötä, äiti oli päivällä hakenut "ystävälleen" pullon. En tiedä millä vaikutuksella ystävän juodessa viiden kilometrin päässä meidän äiti humaltui. Kerran illan aikana menin käymään keittiössä, äiti oli kaatamassa lasiin pullosta kirkasta, kun huoasi mut. (Kuten tiedämme puolusteluja riittää) Äiti sanoi et ottaa vähän lämmikettä kun palelee. Tokaisin, että laittaa päälle enemmän, se auttaa paremmin. Äiti puolusti, että hänellä on näin ja näin paljon vaatetta. Sanoin vain, että laita lisää. Niin mäkin teen, jos palelee.

Aattoaamuna oli kunnolla pakkasta ja lähdin sytyttämään vapaaehtoisena kynttilöitä kirkolle, oli todella mukavaa viettää aattoaamu hyvässä seurassa. Kun kävelin autolle mietin mielessäni, että mitä aatosta tulee. Ahdistus oli jotain pahempaa, kuin hissiin yksin jumiin jääminen.
Jouduin käymään aamulla kämpälläni ruokkimassa jyrsijät. Pääsin ovesta sisään ja aloin keittämään kahvia itselleni, kun jouduin ahdistuksissani laskemaan suodatinpussin pöydälle ja istumaan sohvan karmille hetkeksi. Koska olen hengellinen ihminen, koin hyväksi laittaa käteni ristiin, painaa pääni alas ja sulkea silmäni. Rukoilin ääneen voimaa kestää aatto ja tilanteita, joihin perheemme kärsivällisyys riittäisi, pyysin rukouksessani ettei tarvitsisi huutaa ja tapella joutavia. Siinä rukoillessani tuntui, kuin jokin olisi koskettanu vasemmalta puolen lapaani. Tuntui kuin en olisi ollut yksin, vaikkei ketään ollutkaan marsujen lisäksi fyysisesti läsnä.
Oloni rauhoittui ja keitin kahvin, katsoin joulupukin kuumaa linjaa ja joulurauhanjulistuksen. Julistuksen jälkeen kyyneeleet alkoivat valumaan, toivoin niin, että se olisi totta kaikissa perheissä.

Lähdin takaisin porukoille puuron syöntiin, jota sain juuri ja juuri lautasellisen, kun tulin myöhässä puuroajasta. Noh, kestin sen ja varasin kinkusta isomman palan siitä hyvästä, lisäksi voitin pienen summan joululahja-arvasta muiden raaputtaessa vain tyhjiä voittoja.
Äiti oli selvinpäin kun lähdimme hautausmaalle, tänä vuonna ei tarvinnut hävetä sitä, että äiti hoippuisi tai sössöttäisi hautuumaalla.

"Juhla armas lapsien"

Ei ole tullut kesää, mutta ei kyllä joulumieltäkään ihan täysin.
Perinteinen jouluahdistus on iskenyt viikon alusta, kun on saanut koulutyöt päätökseen ja viikon verran jo mutustellut jouluajatuksia.

Tiedättekö mitä joulu voi olla alkoholistin lapsille?

Väkisin läpi vedetty näytelmä
Ahdistus
Piilotetut kyyneleet
Piinaavat tunnit
Painostava ilmapiiri
Huutoa
Raivoa
Itkua
Riitelyä
Syytöksiä
Pahaa oloa

Ei kannata sanoa, että "tietysti kun sä asennoidut jo valmiiks noin". Ei, siitä on kokemusta niin kauan kuin muistan, joulu on ollut kultainen perhejuhla ehkä viimeksi 14-vuotta sitten. Eli niin kauan kuin meillä kävi joulupukki, kun piti skarpata sitä varten.

Sen jälkeen muistan vain riitelyä, tukahdutettuja tunteita, kyyneleitä, kesken ruokailun alkaneita kirosanoja ja pöydästä poistumisia. Muistan kolme joulua heti, joina olemme veljen ja isän kanssa jakaneet lahjat kun äiti on joko suuttunut tai sammunut makuuhuoneeseen.
Siis ihan hitsin kauniita ja kultaisia jouluja. Tämän vuoksi joka vuosi on kahta viikkoa aiemmin alkanut jouluahdistus.

En halua sitä.

Haluan, että voisin osoittaa vilpittömästi lähimmäisenrakkautta myös perheelleni jouluaattona. Toivon ja rukoilen, että joulu tänä vuonna olisi kaunis, kultaköynnöksinen perhejuhla, jolloin syötäisiin hyvin, käytäisiin saunassa, vaihdettaisiin paketit ja katsottaisiin elokuvia. Illalla menen kymmeneltä yömessuun tyytyväisenä ja kiitollisena.
Tämä on se idylli, minkä minä haluaisin joululahjaksi.

En haluaisi toimia tänäkin jouluna tukena, lohduttajana ja kantavana voimana perheeni miesväelle, joka turhautuu äidin sanoista, suuttumisista tai sammumisista. Haluan, että kaikille olisi ihana joulu, myös sinulla, joka tätä luet <3

"Sä oot niin viaton"

Kauniit sanat on joskus vaikea kuulla, vielä vaikeampaa sanoa.
Eilen tehtiin jäähyväisiä yhden ihmisen kanssa, tällä on iso leikkaus tulossa, ja voi olla, ettei enää nähdä. Tämä on äitini ystävä.  Hän asuu kauempana, mutta on ollut viime aikoina paljon vanhemmillani käymässä. Olen ihmetellyt, miten hän on jaksanut taistella syöpää vastaan niinkin hyvin. Eilen kuitenkin oli luovutus lähellä. Näin miten tämä itki humalassa olevan äitini edessä, ja äiti halasi ja lohdutti.
Äiti oli ystävä ystävälle, käyttäytyi kuin äiti lapselle. Muistin, miten äiti on lohduttanut minua pienenä. Silloin olo oli aina vähän hassun kiusaantunut ja ristiriitainen.
Eilen näin äidin tärkeänä ja korvaamattomana ihmisenä toiselle ihmiselle. Häpesin hieman, että äiti oli humalassa, mutta mietin, että ystävälle sillä ei ollut merkitystä.
Pohdin, että jos itselläni on suuri suru, pelko, epävarmuus, ja vaikka oma ystävä olisi humalassa, mutta puhkuisi empatiaa ja lohduttamista, en ajaisi häntä pois. Sillä se ihminen on sillä hetkellä entistäkin tärkeämpi.

Ensimmäistä kertaa ymmärsin kuulevani mulle tarkoitetut jäähyväissanat. Koira istui mun sylissä ja änisi, se ei murissu eikä ollut äkäinen, mutta ihan kuin se olisi ollut surullinen ja yrittänyt sanoa, että kyllä sä selviät, joten jouduin tarraamaan sen turkkiin lujasti kiinni kenenkään huomaamatta, etten purskahda itkuun. "Sä oot niin viaton", sittenpä se hetken herkkyys hävis siinä kun äidin piti tulla sössöttämään siihen viereen. Viattomuus, viaton, päätin, että haluan olla elämässäni viaton, en halua tuottaa ihmisille tarkoituksella tuskaa ja vaivaa, vaan olla hieman lapsenmielisestikin välillä katsoa maailmaa ja tilanteita.
Samalla rinnastan tuota viattomuutta itseni syyllistämiseen, kerran yksi tärkeä ihminen sanoi puhelimessa, ettei se ole sun syy (se että äiti on alkoholisoitunut).
Olen täysin viaton siinä.