Tämä hetki ja menneet ahdistukset

Elämäni rakkaani, mitä kaikkea oletkaan antanut.
Se tunne, kun olet pienenä yksin sängyssä ja kuuntelet miten keittiössä soi musiikki ja kaksi humalaista ihmistä juttelee.
Tai se kun äiti tuttu kertoo sinulle kännissä, että kuinka kaunis ja ihminen sinä olet nuorena naisena.
Tai se kun mietit lyökö isä äitiä heidän riidellessään humalassa.

Mietin, että voi kunpa joku olisi reilu 10-vuotta sitten nähnyt asioita perheemme sisältä, niin että vanhemmat olisivat saaneet apua. Olen nähnyt vain kerran, kun äiti sai läpsäytyksen poskelle ja muistan isän hullun juopon ilmeen varmasti aina. Isä ei ole väkivaltainen persoona, äitini ystävä ei ollut pedofiili. Alkoholi vain sen teki. Nämä kaksi tapausta ovat erillisiä, eivätkä liity toisiinsa. Ja ahdistelu ei koskaan mennyt liian pitkälle, mutta ahdistavaa se oli sanallisellakin tasolla.

Äitini, joka on musertanut minut niin monta kertaa, on vetänyt minut ylös. Ihan kuin kaksi ihmistä yhdistyisi, se joka on kiusaaja ja se, joka on auttaja. Aivan kuin äiti olisi ajatellut olevansa pelastaja niissä ohdissa, kun minulla oli huono päivä.
Mutta ahdistustani kumpikaan näistä ei nähnyt. Sitä ahdistusta, mikä valtasi minut aina kun olin yksin, kun huoneeni ovi oli kiinni ja minä tuijotin murrosiässä palavaa kynttilää pöytälampun hehkussa ja yritin olla itkemättä.  Sillä mitä, jos joku olisi tullut juuri silloin. "Itken vasta illalla" oli erittäin tyypillinen hokema päässäni. Patosin tunteita- rakensin muureja ja piilouduin hiusteni alle- jottei se häpeä, syyllisyys ja huoli tulisi näkyviin. En kokenut itseäni normaaliksi, en ihmiseksi, joka saisi normaalia elämää koskaan. En nähnyt 14-vuotiaana itseäni asumassa yksin kymmenen vuoden kuluttua. En tiennyt, että pystyn ymmärtämään äidin olevan oikeasti erillinen henkilö, jonka koko elämä ei vaikuta omaani, ja että minulla olisi oikeus tehdä täysin yksin omat valintani.
En tiennyt silloin, että voin joskus kokea itseni kauniiksi ja olevani niin onnellinen pienistäkin asioista, että pohdin, voiko ihminen olla se sama.
 Samoissa ahdistusten aalloissa koulussa oli tyttöjä, joiden takia opin iloitsemaan siitä, että luokassa oli poissaoloja joskus enemmänkin. Kirjoitin päiväkirjaankin aina, jos muutama oppilas oli poissa koulusta. yhdet suut vähemmän nälvimässä (ja purkamassa omaa pahaa oloaan).

Mutta niin se on, jotta voi olla aidosti onnellinen, on tiedettävä mikä sen vastakohta on. On käytävä pohjalla pimeässä, jotta tietää mitä sanoa kirkkaaksi ja sopivaksi.
Elämä on vain sitä, miten itse sen koen. Toki tämänkin hetken elämä voisi olla vain p*skaa, jos niin ajattelisin. En tiedä mitä haluan saavuttaa kymmenen vuoden päästä, muttei sillä ole väliäkään. Olen onnellinen tähän hetkeen. Tähän, jossa aurinko laskee myrskyisen päivän jälkeen. Tähän, jossa huomisen työpäivä on täynnä hektisyyttä ja muistettavaa. Tähän, jolloin en tunne ahdistusta itsestäni.
Tähän hetkeen, jonka historiaan kätkeytyy niin monen monta tunnetta.

Ystävien tuki

Vielä kun joskus oppisi kuuntelemaan itseään, niin menee hyvin.

Viestettelin yhden ystäväni kanssa tässä päivänä eräänä. Myönsin, että syksyllä vaivannut unohtelu ja painajaiset eivät olleet stressiä opinnäytetyöstä. Ne olivat varoitusmerkkis iitä, että pitäisi ottaa aikalisä ja käsitellä asioita päänsisällä. Aiemmin kerroin tässä blogissa opparin tuomasta harmistuksesta. Luulen, että senkin takana oli osaltaan tämä, ettei pystynyt käsittelemään jotakin.
Kun äiti oli valmistujaisjuhlissa humalassa, kintaalla viitaten sanoin ystävilleni, etten jaksa edes välittää siitä enää. Tuo viisas ystäväni sanoi, että olettikin tuon kommenttini olevan vain pakokeino, koska olen niin empaattinen ihminen, etten osaisi olla välittämättä.

Ja nyt ystävä oli sitten valmis ottamaan kiinni, kun kompastun. Joskus vain katson kohti taivasta ja kysyn, että mistä näitä ihmisiä on tullut elämääni. Luojalle kiitos, että perhe ei ole aina se bioligisin vaihtoehto. Kunhan vain on jokin toimiva verkosto ympärillä. Välillä joku työyhteisö, ystävät tai muu verkosto saa tuntemaan kodikkaammaksi kuin oma perhe lapsuuden kotona.

Kahdeksannen päivän riidan aikana, kun söin samalla makaronilaatikkoa ja kuuntelin veljen ja äidin riitelyä, mietin, että söisin ennemmin näkkileipää ja vettä yksin kotona kuin kuuntelisin sitä riitelyä.
Mikä pakko minun on tehtävä uhrauksia mielenterveyteni takia, jotta voin käydä kotona syömässä? Ei mikään, olin ajatellut etten lähde porukoille pariin viikkoon, mutta jostain syystä sitten suostuin kun veli kysyi.

On asioita, joihin tuntuu, että saa täyden ymmärryksen vain vertaistuen tai hyvän ammattiavun kautta, ja on asioita, joihin ystävät riittävät.
Olen miettinyt, että pitääkö mun (taas) lähteä puhumaan jollekin ammattiauttajalle päätäni selväksi. Katsotaan miten tää fiilis tästä etenee.

Päiväkirjamerkinää kymmenen vuoden takaa osa 1.

"Miksen muka saisi lähteä uutena vuotena kavereille yöksi tai kukaan ei saa tulla meille yöksi. Ei ne kuitenkaan meitä enää muista kahentoista jälkeen (kai). Mummi tulee kuitenkin meille ja vastaavaa. Joten ihan hyvin 13. uusi vuosi voisi olla ihan mukava kavereiden kanssa, jos muut uudet vuodet on ollut kotona ja vanhoja perinteitä noudattaen (eli paukutellaan raketit, valetaan tina, keitetään nakit)... Isä ja äiti on kuitenkin ottanu sen verran errei niistä ole kuin "riesaa""

Noin lukee päiväkirjassani 30.12.2004 00:30

En muista tarkkaan tuota uutta vuotta, mutta samassa päiväkirjassa 2.12005 lukee, että olin veljeni ja sen kavereiden kanssa. 

Luin eilen, tai no viime yönä, tuota kymmenen vuotta vanhaa päiväkirjaani. Tuo on yksi normaaleista merkinnöistä siinä kirjassa: isä ja äiti ovat humalassa. Olen miettinyt, että miksi en muista kunnolla seiska ja kasiluokkia. Olen ajatellut sen olevan ihan normaalia, että siitä ajasta ei vain jää mitään mieleen. Muistan tuon ajan sellaisena harmaana usvana, muistan, että kavereiden kanssa oli jotain kärhämää ja, että oli yksi poika, joka ei ollut enää kuvioissa myöhemmin. Siitä lisää joskus, sillä kun on yksi merkitys elämässäni. Muistan istuneeni paljon huoneessani ovi kiinni pohtien sitä miksi minun täytyy olla juuri tässä perheessä tytär, miksei vanhempani ole erilaisia. 

Kun luin koko päiväkirjan ajalta 29.12.2004-20.5.2005, en yhtään ihmettele, etten mitään muista. Eihän tuollaisesta pahasta olosta  haluakaan muistaa mitään. Ja sehän on ihan fakta, et hyvät asiat muistaa paremmin.  Tuolloin mua piti hengissä tukioppilastoiminta ja lapsuudenajan ystävä. 

Mietin, että en pelännyt rikkoa ihmissuhteita. Pystyin naivisti päättämään, että laitan välit poikki. 

Ainoa ystävyyssuhde, mikä kesti tuon vaiheen ja kestää yhä, on esikoulussa solmittu ystävyys. Tämän ihmisen kanssa on omasta muististani tullut yksi isompi selvitys, ja sekin aikuisiällä.

Pakko avata teille enemmänkin tuota aikaa, tuntuu, että en ole käsitellyt kaikkea tuolta ajalta. 

Mietin, mikä tuohon oli syynä. Olin aina laittamassa välejä poikki jonkun kanssa, en kaihtanut riitoja. Pohdin vaikuttiko siihen se epästabiili ympäristö kotona. Se epätasapainoinen ailahtelu hyvien ja huonojen hetkien välillä vanhemmillani. Enmuista yhtään sitä lähdettä, että kuka kirjoitti juuri jonnekin siitä, mitä on olla alkoholistin aikuinen lapsi (linkatkaa juttu tähän kommenttina, jos joku tietää). Jutussa käsiteltiin itselleni tuttuja asioita. Kirjoittajalla oli tarve siihen, että jotain draamaa piti olla esillä, tai muuten sitä piti kehittää. Kun kotona on oppinut sen myrskyn mallin, ei osaa olla pitkään ilman kuohuja ja tuulta. 

Olen aina miettinyt, että miksi välillä haluaisin nostaa metakan jostain pienestäkin jutusta, ja miksi nautin siitä, että televisiosarjassa tai elokuvassa roolihenkilöillä on sukset ristissä ja he ottavat yhteen. Olen pitänyt itseäni jotenkin kieroutuneena hulluna, mutta ymmärsin tuota juttua lukiessani, että olen oppinut siihen. 

Rakastan myrskysäätä, kun tuulee ja sataa kaatamalla vettä. Silloin tuntuu, että voin hengittää vapaasti.

Toivoisin, että kun nostan metelin jostain pienestä, tai muuten tunnun ärsyttävältä, ystävien ottavan olkapäistäni kiinni ja kastsovan silmiin sanoen, että kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää. 

Poismenneet, ja mitä opin heiltä

Aloin muistelemaan tässä yhden leffan myötä poismenneitä ihmisiä ja eläimiä.

Yksi yläaste aikainen kaverini menehtyi liikenneonnettomuudessa reilu vuosi sitten. Muistan olleeni silloin koulussa yhdessä palaverissa, kun ystäväni soitti ja kertoi tapahtuneesta. Tajusin silloin, että myös nuoret ihmiset läheltäkin voivat kuolla, vanhana poisnukkuminen ei olisikaan enää ainoa syy hävitä elämästä. Olimme lähes aina liikuntatunneilla pari, sain tältä ihmiseltä todella paljon tsemppiä. Hänen silmissään siinsi aina taistelutahtoa, jolla jaksoi. Olimme lukiossa joillakin samoilla kursseilla, eikä hän koskaan pelännyt sanoa mitä ajatteli. Hän oli nuori ja rohkea aikuistuva teini. Suuri osa piti häntä vähän outona, tärkeilevänä ja ärsyttävänä, mutta itse näin hänessä sisua ja uskallusta. Kävimme monet rikkaat keskustelut välituntisin. En koskaan sanonut hänelle, miten paljon arvostan hänen mielipiteitä ja miten paljon saan häneltä.


Sitten mietin mummia, joka nukkui pois 2008 uudenvuoden aatonaattona. En tiedä olenko vieläkään käsitellyt asiaa kunnolla, sillä aina silloin tällöin tulee mieleen, että menisin päiväkahville mummin luo. Ei ole kovin pitkä aika, kun näin unta mummista. Olimme jossain ja ihmettelin, että eihän tämän pitäisi olla elossa. En muista mitä mummi vastasi unessa, mutta tunsin siinä jälleennäkemisen tunnetta.
Mummi oli itsepäinen ja hieman katkeroitunutkin, hän kuitenkin joutui hautaamaan lyhyessä ajassa poikansa ja miehensä.

Joskus olisi niin mukavaa mennä mummille, mummi kysyisi, että juotko kahvia ja hän laittaisi pannun levylle. Sitten juttelisimme pienistä asioista, sattumuksista ja elämästä. Kuuntelisin mummin tarinoita elämästä ja menneistä, ja ehkä oppisin tuntemaan itseänikin hiukan enemmän siinä samalla. Onhan meissä sentään paljon samaa verta, yhä edelleen. Aion tarpoa elämässä vastoinkäymisissä näiden kahden itsepäisen, jo muualla olevan ihmisen, avulla ja selvitä ja kiittää heitä.