Aina löytyy se, jolla menee astetta huonommin

Olin vanhempien luona tässä hiljain yötä. Kotiseudulle tuli käyntiä ja ajattelin yöpyä lähellä vanhempien luona. Mietin jo ennalta, että ono se uhka vai mahdollisuus. Äidillä oli lomaviikko ja isä täyttä päivää töissä.

Pääsin vanhempien luo illalla puolyhdentoista aikoihin. Äiti oli ehtinyt naukkaamaan jo erittäin huolella ja isä oli erittäin ärsyyntynyt tähän. Isän kanssa en sitten vaihtanutkaan kuin ihan pari sanaa ja nekin kireeseen sävyyn veljen huoneen lattialämmityksestä, jossa nukuin. Huoneessa oli ollut ovi kiinni, ikkuna hieman raollaan ja lattialämmitys nollassa. Oli hiukan viileä. isän mielestä lattialämmitystä ei tarvinnut laittaa päälle ja valitan heti kylmyydestä. -Kyllä, meillä on kotona huonelämpötila 21-23 astetta johon olen tottunut. 18 astetta ykskaks tuntuu minusta kylmältä makuuhoneena.

Saatatte tietää sellaisen vanhan mummolahajun? Sellainen missä haistaa sen, ettei huoneessa ole imuroitu, pyyhitty pölyjä tai pesty lattioita. Sellainen hieman ummehtunut. Sellaisessa minä nukuin yöni, ja oikeastaan sellaisessa talossa asuin sen yön ja seuraavan aamun. Vessan lattiaa ei oltu siivottu hetkeen, seinää ei oltu pyyhitty (tiedätte ehkä kun pöntön kansi aina ylhäällä ja vessa vedetään, et sieltä nousee niitä pieniä kellertäviä molekyylejä tahtomattaan....). Koko talon lämpötila pidetään sähkölämmitteisesti matalana niin, että lämpötila on 19-20 astetta. oma ihoni punoittaa aina siellä pidempään ollessani siitä huoneilman kuivuudesta. Muistan jo nuorena siellä, ett valitin asiasta, mutta isä ei halunnut ymmärtää (kun naamaa punotti, kutitti ja oli atooppinen).

Muutenkin koko talo oli taas siinä kunnossa, että näki ettei ole hoidettu hetkeen suuremmin. Oma vanha huoneeni on ollut pari vuotta asuinkelvoton, sinne on kannettu varastoon kirpputoritavaraa ja muutoin sellaista "ei sitä koskaan tiedä kun tarvii"-mentaliteetti tavaraa. Kuten yksi iso joustinpatja. En päässyt kireä hame ylläni astumaan normaalikokoisen huoneen perälle, koska tiellä oli erinäisiä pahvilaatikoita.

Äidin kanssa jäimme illalla katsomaan televisiota, tämän laskuhumalan jälkeen oli viisi minuuttia jo ihan mukavaa, ennen kuin tämä luultavasti tajusi olevansa pian selvä. Äiti totesi, että hänen täytyy käydä vessassa, ilmeisesti vessamme on siirretty keittiöön, kun äiti kävi siellä eikä vessas, kuulin miten tämä aukaisi allaskaapin oven ja laittoi lasin pöydälle.
Ei mennyt kauaa kun känni oli taas entisensä. iti kertoi ystävättärestään, joka on toistamiseen alkoholisteille tarkoitetussa hoitolaitoksessa, oli poliisit hakenut tämän kotoa kun naapurit olivat valittaneet. Ilmeisesti äidillä ongelma mielestään sitten hallittua, kun ei (vielä) poliisit hae hoitoon ja työt pystyy hoitamaan.

Seuraavana aamuna olimme kahdestaan kotona, äiti tarjoutui leikkaamaan hiuksiani, mutta näin hänen ottavan naukun. Totesin kauniista, että ei tarvitse kiitos, pärjään tällä takkutukalla vielä seuraavan puoli vuotta, ennen kuin saan säästettyä rahaa jostain kampaajaa varten.

Kun pääsin illalla yhden kokouksen jälkeen kotiin, olin erittäin onnellinen suudellessani avomiestäni, että olen päässyt irti siitä vanhasta maailmasta.

Uudelleen käynnistys

Hei

Blogi ollut melkein vuoden telakalla. Edellinen postaus koski siskoni häitä, jotka pidettiin vuosi sitten.
Häissä äidille näytti olevan tärkeämpää viinan kittaus kuin häävalssit. Häistä ja häpeästä selvitty. Vuoden aikana olen tehnyt töitä, jotkapäättyivät eilen. Työsuhde oli määräaikainen ja keväällä alkoi tuntumaan siltä, että haluan vahvasti muualle.

Tällä viikolla tulee puoli vuotta siitä, kun tapasin todella loistavan ihmisen. Puoli vuotta tuntuu ikuisuudelta nähden siihen, mitä tunteita olen tuntenut erittäin voimakkaasti. Tuo loistava ihminen on poikaystäväni, joka tuntuu elämäni rakkaudelta. Välimatkaa on vielä reilu 100 kilometriä ja yhtä viikonloppua lukuunottamatta olen viettänyt kaikki edelliset viikonloput ja muut vapaat tämän ihmisen kanssa.

Etäsuhde on kasvattanut lujuuttani, luottamustani ja varmuuttani. Ensimmäisen kerran olin tämän luona yötä, kun olimme tavanneet kahdeti kotipaikkakunnallani.
Tiedättekö sen tunteen, kun tiedät olevasi kotona ja turvassa?
Siellä silloin, sinä helmikuun viikonloppuna, tuli sellainen olo ensimmäistä kertaa vahvasti koskaan. Tämä ihminen, jonka kainalossa olin, tuntui eräänlaiselta kotisatamalta, sellaiselta, josta ei tahdo pois.

On ehkä naivin kuuloista sanoa, että haluan olla loppuelämäni tämän ihmisen kanssa. Mutta minä, joka olen paennut enemmän tai vähemmän paennut parisuhteita viimeisten vuosien aikana, tunsin aidosti jotain todella suurta ja tunsin, että tämä ihminen vieressäni tuntee jotain vastaavaa.

Syksyn aikana pakkaan tavarani ja muutan tämän ihmisen kanssa samaan osoitteeseen. Molemmin puolinen luottamus ja rehellisyys ovat asioita, joita en ole kokenut äitini kanssa hetkeen, ja on aivan mahtavaa, että voin kokea näitä tuntemuksia korvaamattoman ihmisen kanssa.

uutta kasvua :)

Onnellisia asioita

Nyt on perjantai ja niin ihanan aurinkoinen päivä, ettei jaksa miettiä mitään synkeitä juttuja, niin teen listan mieleen tulevista hyvistä, voimaa antavista asioista.

Positiivisuuslista voimaa antavista asioista:

Aurinko
Kahvi
Musiikki
Livemusiikki
Teatteri
Raamattu
Rukoileminen
Koirat
Saippuakuplat
Elokuvat, joissa on Johnny Depp
Elokuvat, joissa on Julie Andrews
Disneyn elokuvat
Soliseva puro
Kova tuuli
Auttaminen
Kitaran soittaminen
Ystävät
Ystävien kanssa vietetyt hetket
Ketjukaruselli
Hattara
Vastaantulijan tervehdys
Hautuumaalla käynti
Vanhan kirjan tuoksu
Kukkien kasvattaminen
Halaukset
Puhuminen
Valokuvaaminen
Auringonlaskut
Auringonnousut
Ajaminen kesäyöllä
Unelmointi
Ryhmien ohjaaminen
Kylpyankat
Vessan siivoaminen
Aamut
Inspiraatio
Lenkkeily
Kevään ensimmäiset silmut
Joutsenet 



 
 

Päiväkirjamerkinää kymmenen vuoden takaa osa 1.

"Miksen muka saisi lähteä uutena vuotena kavereille yöksi tai kukaan ei saa tulla meille yöksi. Ei ne kuitenkaan meitä enää muista kahentoista jälkeen (kai). Mummi tulee kuitenkin meille ja vastaavaa. Joten ihan hyvin 13. uusi vuosi voisi olla ihan mukava kavereiden kanssa, jos muut uudet vuodet on ollut kotona ja vanhoja perinteitä noudattaen (eli paukutellaan raketit, valetaan tina, keitetään nakit)... Isä ja äiti on kuitenkin ottanu sen verran errei niistä ole kuin "riesaa""

Noin lukee päiväkirjassani 30.12.2004 00:30

En muista tarkkaan tuota uutta vuotta, mutta samassa päiväkirjassa 2.12005 lukee, että olin veljeni ja sen kavereiden kanssa. 

Luin eilen, tai no viime yönä, tuota kymmenen vuotta vanhaa päiväkirjaani. Tuo on yksi normaaleista merkinnöistä siinä kirjassa: isä ja äiti ovat humalassa. Olen miettinyt, että miksi en muista kunnolla seiska ja kasiluokkia. Olen ajatellut sen olevan ihan normaalia, että siitä ajasta ei vain jää mitään mieleen. Muistan tuon ajan sellaisena harmaana usvana, muistan, että kavereiden kanssa oli jotain kärhämää ja, että oli yksi poika, joka ei ollut enää kuvioissa myöhemmin. Siitä lisää joskus, sillä kun on yksi merkitys elämässäni. Muistan istuneeni paljon huoneessani ovi kiinni pohtien sitä miksi minun täytyy olla juuri tässä perheessä tytär, miksei vanhempani ole erilaisia. 

Kun luin koko päiväkirjan ajalta 29.12.2004-20.5.2005, en yhtään ihmettele, etten mitään muista. Eihän tuollaisesta pahasta olosta  haluakaan muistaa mitään. Ja sehän on ihan fakta, et hyvät asiat muistaa paremmin.  Tuolloin mua piti hengissä tukioppilastoiminta ja lapsuudenajan ystävä. 

Mietin, että en pelännyt rikkoa ihmissuhteita. Pystyin naivisti päättämään, että laitan välit poikki. 

Ainoa ystävyyssuhde, mikä kesti tuon vaiheen ja kestää yhä, on esikoulussa solmittu ystävyys. Tämän ihmisen kanssa on omasta muististani tullut yksi isompi selvitys, ja sekin aikuisiällä.

Pakko avata teille enemmänkin tuota aikaa, tuntuu, että en ole käsitellyt kaikkea tuolta ajalta. 

Mietin, mikä tuohon oli syynä. Olin aina laittamassa välejä poikki jonkun kanssa, en kaihtanut riitoja. Pohdin vaikuttiko siihen se epästabiili ympäristö kotona. Se epätasapainoinen ailahtelu hyvien ja huonojen hetkien välillä vanhemmillani. Enmuista yhtään sitä lähdettä, että kuka kirjoitti juuri jonnekin siitä, mitä on olla alkoholistin aikuinen lapsi (linkatkaa juttu tähän kommenttina, jos joku tietää). Jutussa käsiteltiin itselleni tuttuja asioita. Kirjoittajalla oli tarve siihen, että jotain draamaa piti olla esillä, tai muuten sitä piti kehittää. Kun kotona on oppinut sen myrskyn mallin, ei osaa olla pitkään ilman kuohuja ja tuulta. 

Olen aina miettinyt, että miksi välillä haluaisin nostaa metakan jostain pienestäkin jutusta, ja miksi nautin siitä, että televisiosarjassa tai elokuvassa roolihenkilöillä on sukset ristissä ja he ottavat yhteen. Olen pitänyt itseäni jotenkin kieroutuneena hulluna, mutta ymmärsin tuota juttua lukiessani, että olen oppinut siihen. 

Rakastan myrskysäätä, kun tuulee ja sataa kaatamalla vettä. Silloin tuntuu, että voin hengittää vapaasti.

Toivoisin, että kun nostan metelin jostain pienestä, tai muuten tunnun ärsyttävältä, ystävien ottavan olkapäistäni kiinni ja kastsovan silmiin sanoen, että kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää. 

Sano suoraan, oksenna kasaksi, ole sinä!

Mietin tänään, että sitten kun äiti joskus kuolee. Miten mä kerron, miten mä puhun henkilöstä.
Kuulostaa ehkä kamalalta, mutta mainittakoon heti alkuun, en toivo äidin kuolemaa. Se vain on joskus, joku päivä edessä. Sitten lähdin miettimään nykyisyyttä ja itseäni.

Mietin, että äidin sairaudesta huolimatta tulen kertomaan miten paljon olen oppinut, ja miten olen päätynyt tekemään työtä sosiaali- ja kasvatusalan piiriin. Ilman äidin ongelmaa tuskin olisin pyrkinyt olemaan arki-iltoja pois kotoa mahdollisimman paljon. Ilman sitä en olisi löytänyt omia harrastusryhmiä ja saanut sitä kautta rohkeutta. Suurina ihmisinä elämässäni ovat olleet nuorisotyötä tekevät ihmiset, ne tavalliset, turvalliset aikuiset, jotka kysyivät koulupäivän jälkeen kuulumisia ja joille pystyy kertomaan, tai muuten osoittamaan, ettei ole hyvä fiilis ja ärsyttää. Nuo tavalliset ihmiset olivat roolimallejani kymmenen vuotta sitten.

Tuolloin ymmärsin, että nuorisotyöntekijöillä, ja muilla tasapainoisilla (tai ulospäin siltä näyttävillä) aikuisilla on suuri merkitys siinä, että nuorella ihmisellä on hyvä olla.
Tasapainoisuus: tasapainoinen perhe, tasapainoiset tulot, tasapainoiset ystävyyssuhteet. Kärjistettynä elämässäni ei ole ollut mitään noista kolmesta. Perhe on ollut muuta kuin tasapainoinen, se kuohuu välillä kuin meri tsunamissa, tulot ovat epäsäännöllisiä säännöllisiä, kuten myös vanhemmillani nykyisin, ystävyyssuhteet...noh, ne muuttuvat varmasti jokaisella elämän ajan.

Välillä on saanut tehdä todella töitä omien ajatusten työstämisessä, kuka todella on ja kuka haluaa olla. Ja onko näillä yhtäläisyyksiä olemassa. Nykyisin olen suorapuheinen ihminen, olen elämäni aikana niellyt niin monet sanat, joita olisi pitänyt sanoa eri tilanteissa, mutten ole uskaltanut tai kehdannut. En pelkää, että satuttaisin niin pahasti, että piirini supistuisivat olemattomiin. Jos suorapuheisuuden myötä huomaan joidenkin lopettaneen yhteydenpidon, tiedän, ettei he ymmärtäneet kantaani, eikä edes yrittäneet ymmärtää. Väitän, ettei omat ajatukseni ole niin kummallisia, etteikö niitä edes hetken pohdinnalla ymmärtäisi. Jokaisella kuitenkin on oikeutensa olla ja puhua. Tällöin yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Se miten niistä selviää, riippuu kaikesta.

Olen joutunut harjoittelemaan rohkeutta sanoa asioita, ja jos jotain on sen seurauksena tapahtunut joskus, olen vaihtanut pakorefleksin päälleni. Pyrkinyt syömään sanani ja korjaamaan hyvityksillä sanani. En enää tee sitä. Jos joku saattuu puheistani pahoittamaan mielen, niin nostan käteni ilmaan, tarvittaessa pyydän anteeksi, mutten enää niele ja syö sanojani. Päinvastoin saatan välillä oksentaa sanani yhtenä ryöppynä -silloin tällöin niissä tilanteissa on yhä harjoittelemista, sitä kun voisi asiat sanoa myös kauniisti, eikä kyynisesti. Vai tarvitseeko miettiä sanojen asentoja? Onko vastuu aina sittenkin kuulijalla ja heikolla minäkuvalla?
Minä tiedän suurinpiirtein kuka olen, mutta tietävätkö muut, ketä he ovat, tai keitä haluaisivat joskus olla?

Alkoholisti on vain sairas

Olin ystävien kanssa viettämässä iltaa hyvän itsetehdyn ruuan kanssa, joimme pari pulloa punaviiniä, nauroimme ja nautimme olostamme. Olin erittäin onnellinen. Alkoholi oli vain sivuosassa siinä, vaikka maistelimmekin uuden viinin makua. Toivoisin, että alkoholin käyttö olisi kaikilla vastaavanlaista.
Ostin viikolla punaviinipullon, Samaan aikaan äiti osti perässäni viinapullon, ja hän teki kassalla vielä selväksi, että tunsimme toisemme. Häpesin, häpesin äitiäni. Itse ostin Reilun kaupan kalliimman puoleisen viinin, koska juon niin harvoin ja vähän kerralla, että pystyn satsaamaan laatuun. Äiti taas osti sen halvimman ja voimakkaimman. Niin, samalla tavallahan itselläni voisi olla ongelma, juon vain viiniä. Myönnän, haluan erottua äitini edessä joukosta, haluaisin olla keskiluokkainen, itsenäinen ja omilla toimeen tuleva nuori nainen, joka tietää mitä haluaa. Osin oma elämäntapani on pieniltä osin näpäytystä vanhempien alkoholismille.

Keskisuomalaisessa oli aiemmin kolumni nuorten raittiudesta, ja tänään siihen viitaten juttua lisää. Siinä viitataan Nuorisobarometriin 2012, josta voidaan lukea lasten alkoholinkäytönmallin tulevan vanhemmilta. Tällä hetkellä tekisi niin mieli huutaa. Inhoan yleistyksiä, inhoan sitä kun sanotaan, että alkkisäidin lapsista tulee samanlaisia. Ei, se ei mene niin. Ainakaan tällä hetkellä se ei ole toteunut kenenkään meidän lapsen kohdalla.
1883-luvulla perustettiin ensimmäinen raittiutta ajava liike,  Raittiuden ystävät koostuivat keskiluokkaisista, jotka uskoivat, että yksi ryyppy tekee rahvaasta loppuelämän juopon. Heidän tarinoima Turmiolan Tommin kaltainen tarina ei ole kadonnut minnekään. Vaikka humalahakuisuus olisi vähentynyt ja alkoholin haitat tiedostetaan paremmin, on niitä joiden elämä pyörii vain alkoholin ympärillä. Niiden myötä huonojen perhesuhteiden ympärillä ja niiden seurauksena masennuksen ja pitkän ja hiljaisen itsetuhoisuuden ympärillä.

Ei unohdeta, että alkoholistikin on sairas, samalla tavalla kuin esimerkiksi flunssainen ihminen. Samalla tavalla molempien pitäisi olla oikeutettu samanlaiseen kohteluun. Kummankaan sairaan ensimmäinen ajatus lapsena ei varmasti ole ollut sairastuminen.

"Mä en tule kotiin!"

Miten monta kertaa sitä onkaan mennyt kotiin, ja toivonut samantien olevansa muualla. Oma vastaukseni on monta. Liian monta.

Viimeksi perjantaina ajattelin taas mietin, että miksi sitä täytyy mennä pilaamaan oma hyvä fiilis.
Veli pääsi intistä lomille ja ajattelimme käydä syömässä vanhempien luona, äiti tiesi meidän tulostamme ja siitä, että veli ei pidä juomisesta.

Äiti oli siinä kunnossa, ettei mitään rajaa. Veli yritti kysyä bensarahaa koulun valintakokeita varten, joihin hän on tällä viikolla menossa autolla. Äiti ei kyennyt ymmärtämään ensin ollenkaan miten ja kuinka veli kulkee ja kuinka pitkä loma on. Istuin vieressä ja tunsin itseni terrieriksi puolustaessani veljeä, sillä itseänikin alkoi todella ärsyttämään. Tiedän kokemuksesta, että koulun valintakokeet on yksi kamalimmista päivistä, ja se tsemppi ja tuki on mielettömän tärkeää (itsehän en myöskään sitä äidiltäni kovin paljon saanut). Isän kunto oli myös vähän samaa luokkaa äidin kanssa, menimme katsomaan televisiota ja näin veljellä kiehui. Äidin oli pakko uhmata toisen ärtymystä yrittämällä jatkaa keskustelua, kun veli huusi äidille "Arvaa kuinka kiva on tulla aina käymään täällä ku sä oot aina kännissä, joka kerta ku tuun lomille. Mä en tule kotiin jos sä oot humalassa!"

Äidin reaktio oli hiljainen pako makuuhuoneeseen. Äiti oli lähes koko loppuvierailun ajan siellä, ja tuli vasta kun aloimme tekemään lähtöä. Silloinkin näki, että se oli itkenyt koko ajan. Samanlaisen reaktion olen nähnyt isosiskoni vaikutuksesta, kun sisko on lähes samoin sanoin tyrmännyt äidin.

Tunnen itseni aina ihan avuttomaksi siinä kohtaa, kun näen äidin itkevän tai olevan surullinen. Eihän äiti voi olla surullinen? Äiti on äiti, vaikka viinapäissään ja tunteet pinnassa. Mutta samalla en koe yhtään myötätuntoa sen kyynelistä. Olen erittäin empaattinen ja herkkä ihminen, vaan siinä kohtaa jokin panssari iskee päälleni. En vain pysty osoittamaan mitään myötätuntoa sitä kohtaan, kun tiedän, että toinen voisi kovalla tahdolla vaikuttaa omiin tekoihin. Jopa kirjoitustyylini muuttuu, kun vain ajattelen äitiä halveksivasti.

Seuraavan biisin kertosäettä olen jonkin verran biisin ilmestyessä kuunnellut: