Sano suoraan, oksenna kasaksi, ole sinä!

Mietin tänään, että sitten kun äiti joskus kuolee. Miten mä kerron, miten mä puhun henkilöstä.
Kuulostaa ehkä kamalalta, mutta mainittakoon heti alkuun, en toivo äidin kuolemaa. Se vain on joskus, joku päivä edessä. Sitten lähdin miettimään nykyisyyttä ja itseäni.

Mietin, että äidin sairaudesta huolimatta tulen kertomaan miten paljon olen oppinut, ja miten olen päätynyt tekemään työtä sosiaali- ja kasvatusalan piiriin. Ilman äidin ongelmaa tuskin olisin pyrkinyt olemaan arki-iltoja pois kotoa mahdollisimman paljon. Ilman sitä en olisi löytänyt omia harrastusryhmiä ja saanut sitä kautta rohkeutta. Suurina ihmisinä elämässäni ovat olleet nuorisotyötä tekevät ihmiset, ne tavalliset, turvalliset aikuiset, jotka kysyivät koulupäivän jälkeen kuulumisia ja joille pystyy kertomaan, tai muuten osoittamaan, ettei ole hyvä fiilis ja ärsyttää. Nuo tavalliset ihmiset olivat roolimallejani kymmenen vuotta sitten.

Tuolloin ymmärsin, että nuorisotyöntekijöillä, ja muilla tasapainoisilla (tai ulospäin siltä näyttävillä) aikuisilla on suuri merkitys siinä, että nuorella ihmisellä on hyvä olla.
Tasapainoisuus: tasapainoinen perhe, tasapainoiset tulot, tasapainoiset ystävyyssuhteet. Kärjistettynä elämässäni ei ole ollut mitään noista kolmesta. Perhe on ollut muuta kuin tasapainoinen, se kuohuu välillä kuin meri tsunamissa, tulot ovat epäsäännöllisiä säännöllisiä, kuten myös vanhemmillani nykyisin, ystävyyssuhteet...noh, ne muuttuvat varmasti jokaisella elämän ajan.

Välillä on saanut tehdä todella töitä omien ajatusten työstämisessä, kuka todella on ja kuka haluaa olla. Ja onko näillä yhtäläisyyksiä olemassa. Nykyisin olen suorapuheinen ihminen, olen elämäni aikana niellyt niin monet sanat, joita olisi pitänyt sanoa eri tilanteissa, mutten ole uskaltanut tai kehdannut. En pelkää, että satuttaisin niin pahasti, että piirini supistuisivat olemattomiin. Jos suorapuheisuuden myötä huomaan joidenkin lopettaneen yhteydenpidon, tiedän, ettei he ymmärtäneet kantaani, eikä edes yrittäneet ymmärtää. Väitän, ettei omat ajatukseni ole niin kummallisia, etteikö niitä edes hetken pohdinnalla ymmärtäisi. Jokaisella kuitenkin on oikeutensa olla ja puhua. Tällöin yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Se miten niistä selviää, riippuu kaikesta.

Olen joutunut harjoittelemaan rohkeutta sanoa asioita, ja jos jotain on sen seurauksena tapahtunut joskus, olen vaihtanut pakorefleksin päälleni. Pyrkinyt syömään sanani ja korjaamaan hyvityksillä sanani. En enää tee sitä. Jos joku saattuu puheistani pahoittamaan mielen, niin nostan käteni ilmaan, tarvittaessa pyydän anteeksi, mutten enää niele ja syö sanojani. Päinvastoin saatan välillä oksentaa sanani yhtenä ryöppynä -silloin tällöin niissä tilanteissa on yhä harjoittelemista, sitä kun voisi asiat sanoa myös kauniisti, eikä kyynisesti. Vai tarvitseeko miettiä sanojen asentoja? Onko vastuu aina sittenkin kuulijalla ja heikolla minäkuvalla?
Minä tiedän suurinpiirtein kuka olen, mutta tietävätkö muut, ketä he ovat, tai keitä haluaisivat joskus olla?