Olen kertonut äitienpivästä ja fiiliksistäni ennenkin.
Eilen se taas oli. Vuosi sitten olimme kaikki vanhempieni luona ja sisko näytti ja kertoi yllätyksen, että hänestä tulee äiti ja minusta täti ja meidän äidistä mummo.
Vuoden aikana olemme siskon kanssa miettineet ja puhuneet tuo pieni ihme sylissä, että miten mukavaa olisi, jos voisi äitinä/tätinä luottaa siihen, että lapsen voi jättää mummolle hoitoon.
Onhan äiti kasvattanut kolme lasta, joista vanhin ja keskimmäinen ovat joutuneet käydä psykologeilla ja -terapeuteilla ja nuorin on hukuttanut opiskeluihin ja työhön itsensä ja tunteensa.
Tässä on ironiaa mukana mutat myös totuutta.
Äidin sairaus on kasvattanut meistä jokaisesta kolmesta erilailla selviytyjän.
Siskon on pitänyt tuoda turvaa vahtiessaan meitä vanhempien ollessa töissä. Äiti ei juonut niinkään sillion kun olimem lapsia. Korkki aukesi vasta meidän ollessa kouluikäisiä. (Siihen liittyy talousvaikeudet ja sietokyvyn puute)
Siskon muutettua omilleen taisin olla 8-9 vuotta. Koin vahvasti velvollisuudekseni pitää huolta pikkuveljestäni. Vanhemmat olivat alkaneet viettämään perjantai-iltoja enemmän alkoholin kanssa ja satunnaisesti oli heidän pari perheystävääkin käymässä. Siinä lapset jäivät jalkoihin.
Oli hieman turvattomuutta, epävarmuutta, kova äänisiä miehiä, jotka selvin pin olivat mukavia mutat kännissä todella rasittavia. Parasta oli, kun kello oli niin paljon, että talo hiljeni. Silloin saattoi nukkua miettimättä, että herää rysähdykseen kun joku kaatuu.
Ei ole yksi tai kaksi sunnuntaita kun olen noussut aamulal sängystä ja mennyt keittiöön ja äidil tai isäl on ollut rymyämisestä jokin vekki tai mustelma. Koskaan näistä ei olla puhuttu.
Olen ollut ujo, ja epävarma. Joskus niinkin, että pikkuveljeni on joutunut olemaan minua rohkeampi. Kun on kuulunut mikä tahansa kova yhtäkkinen ääni, lasin särkyminen, saunassa liukastumisesta seuraava mätkähdys, kolinaa, on tuntunut kuin sydän jättäisi lyönnin lyömättä, sekunin kaikki on ihan hiljaista, seuraavan sekunin aikana on tullut taistele-pakene-vaihe, menenkö katsomaan vai suljenko korvani. Tällöin veljeni on mennyt katsomaan tilannetta.
Kaiken maailman äitienpäivät on tuntuneet jotenkin kiusallisilta. Pidättyväisiltä.
Eilen soitin äidille, oli selvin päin, puhelussa oli jotenkin kumma sävy, ihan kuin äiti olisi odottanut mun sanovan muuta kuin onnitteluja. Yleensä osataan lopettaa puhelu, mutta nyt se tavallaan jäi ilmaan roikkumaan;
Minä: Joo, nonii, mene leipomaan pullia
Äiti: Joo, täytyy mennä
2 sekuntia hiljaista
Minä: Niin, moikka
Äiti: Sano terveisiä.
Minä: Joo kerron. no moi.
Äiti: Soitellaan taas. Meen leipomaan.
Minä: Jep, juu.
Äiti: Moikka
Minä: Heippa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti