"Hyvää äitienpäivää"

Olen kertonut äitienpivästä ja fiiliksistäni ennenkin.
Eilen se taas oli. Vuosi sitten olimme kaikki vanhempieni luona ja sisko näytti ja kertoi yllätyksen, että hänestä tulee äiti ja minusta täti ja meidän äidistä mummo.

Vuoden aikana olemme siskon kanssa miettineet ja puhuneet tuo pieni ihme sylissä, että miten mukavaa olisi, jos voisi äitinä/tätinä luottaa siihen, että lapsen voi jättää mummolle hoitoon.
Onhan äiti kasvattanut kolme lasta, joista vanhin ja keskimmäinen ovat joutuneet käydä psykologeilla ja -terapeuteilla ja nuorin on hukuttanut opiskeluihin ja työhön itsensä ja tunteensa.
Tässä on ironiaa mukana mutat myös totuutta.

Äidin sairaus on kasvattanut meistä jokaisesta kolmesta erilailla selviytyjän.
Siskon on pitänyt tuoda turvaa vahtiessaan meitä vanhempien ollessa töissä. Äiti ei juonut niinkään sillion kun olimem lapsia. Korkki aukesi vasta meidän ollessa kouluikäisiä. (Siihen liittyy talousvaikeudet ja sietokyvyn puute)
Siskon muutettua omilleen taisin olla 8-9 vuotta. Koin vahvasti velvollisuudekseni pitää huolta pikkuveljestäni. Vanhemmat olivat alkaneet viettämään perjantai-iltoja enemmän alkoholin kanssa ja satunnaisesti oli heidän pari perheystävääkin käymässä. Siinä lapset jäivät jalkoihin.
Oli hieman turvattomuutta, epävarmuutta, kova äänisiä miehiä, jotka selvin pin olivat mukavia mutat kännissä todella rasittavia. Parasta oli, kun kello oli niin paljon, että talo hiljeni. Silloin saattoi nukkua miettimättä, että herää rysähdykseen kun joku kaatuu.
Ei ole yksi tai kaksi sunnuntaita kun olen noussut aamulal sängystä ja mennyt keittiöön ja äidil tai isäl on ollut rymyämisestä jokin vekki tai mustelma. Koskaan näistä ei olla puhuttu.

Olen ollut ujo, ja epävarma. Joskus niinkin, että pikkuveljeni on joutunut olemaan minua rohkeampi. Kun on kuulunut mikä tahansa kova yhtäkkinen ääni, lasin särkyminen, saunassa liukastumisesta seuraava mätkähdys, kolinaa, on tuntunut kuin sydän jättäisi lyönnin lyömättä, sekunin kaikki on ihan hiljaista, seuraavan sekunin aikana on tullut taistele-pakene-vaihe, menenkö katsomaan vai suljenko korvani. Tällöin veljeni on mennyt katsomaan tilannetta.

Kaiken maailman äitienpäivät on tuntuneet jotenkin kiusallisilta. Pidättyväisiltä.
Eilen soitin äidille, oli selvin päin, puhelussa oli jotenkin kumma sävy, ihan kuin äiti olisi odottanut mun sanovan muuta kuin onnitteluja. Yleensä osataan lopettaa puhelu, mutta nyt se tavallaan jäi ilmaan roikkumaan;

Minä: Joo, nonii, mene leipomaan pullia
Äiti: Joo, täytyy mennä
2 sekuntia hiljaista
Minä: Niin, moikka
Äiti: Sano terveisiä.
Minä: Joo kerron. no moi.
Äiti: Soitellaan taas. Meen leipomaan.
Minä: Jep, juu.
Äiti: Moikka
Minä: Heippa.

13 syytä -sarja ja minä

Katsoin tuon Netflixin hittisarjan parissa päivässä lähes putkeen. Juonihan siinä on aika yksinkertainen, High School tyttö on tehnyt itsemurhan ja ennnen tekoaan nauhoittanut kaseteille syitä ja ajatuksiaan siitä, miksi päätyi tekoonsa.

Postaus ei suoranaisesti sisällä juonipaljastuksia mutta viittauksia teemoihin kyllä. Tämä sisältää menneitä itsetuhoisia ajatuksia, ahdistusta ja itsensä nöyryytystä, tämän ei ole tarkoitus innostaa ketään itsetuhoisuuteen, se ei johda todellisuudessa mihinkään.

Sarja oli itselleni samaistuttava, 10-vuotta sitten olin lopettamassa peruskoulua ja aloittamassa lukiota. Ajattelin olevani äkkiä paljon vanhempi ja fiksumpi, ja kyl te tiedätte miltä 15-16- vuotiaana tuntuu elämä. Tuntui vapauttavalta, vaikka rakennus olikin sama ja opettajat lähes kaikki naamoiltaan tuttuja niin silti. Pääsin pois tiettyjen kiusaajien silmistä, jotka olivat olleet ala-asteen kolmosluokasta lähtien. Osasyy kiusaamisen kokemuksiin oli äidin ongelma, josta varmaan koko kylä tiesi, ja varmasti liikkui myös huhuja. Olin aina hiljainen, pitkähiuksinen tukioppilasnuori, joka halusi tehdä paljon asioita, mutta jota ujous ja päivittäin kohdatut myrkytetyt yhteisöt jarruttivat. Minulla oli vahva ihastus, vaikka yritin peitellä asiaa  ja kerroin joillekin tunteistani niin tuntui että äkkiä koko koulu tiesi. Siitä ei kiusattu, mutta olisin halunnut pitää sen pienemmän piirin tietona. Vaikutin ehkä itsekin siihen soittamalla tälle ihastukselle silloisen ystäväni painostuksesta ja kerroin tykkääväni hänestä, noo se ei johtanut mihinkään muuhun kuin itseni nöyryyttämiseen.
Luokallani oli pari tyttöä, jotka tekivät koulupäivistä viikottain jotenkin ikäviä. Loukkaavia kommentteja tai ulkopuolelle jättmistä. Ruokalassa istuin ennemmin yksin kuin luokkalaisteni kanssa, jos ruokailu oli eriaikaan kuin parilla ystävälläni.

Olin ala-asteella todella yllättynyt jos sain kutsun synttäreille tai muuten johonkin, yläasteella olin tottunut jo olemaan ulkopuolinen kaikista juhlista. En halunnut juoda, siinä oli ehkä yksi syy miksei minua haluttu mukaan.
Lukioon siirryttäessä siis olin iloinen, että nuo tietyt ihmiset lähtivät amikseen.
Lukion ekan vuoden muistan jotenkin, tokaa vuotta tuskin lainkaan. Lukion toisena vuotena kävin psykologilla. Luottamus äitiin kärsi kun tämä oli piilottanut sosiaalityön kutsukirjeitä perheneuvotteluun. Tunsin, etten saanut sellaista apua, jota halusin ja olisin tarvinnut kun sitä hain.
Onnena oli yläkoulus ja lukios pari nuoriso-ohjaajaa, sekä mielestäni toimiva koulun oppilashuoltoryhmä.

Harrastin itseni kynsimistä, viilsin kynsilläni ranteita ja helpotin omaa pahaa oloa sillä. Leikittelin pari kertaa saksilla, mutten uskaltanut painaa niin syvälle, että olisi tullut verta. Jäljet olivat ranteessa pari päivää, ne olivat naarmuja, joista ei jäänyt näkyviä arpia. Joitain kertoja olisin halunnut laittaa elämäni paussille, ulkoistaa itseni kaiken paskan ulkopuolelle ja hankkia sijaiskärsijä.

Itsemurhaa en harkinnut toteuttavani koskaan, sillä uskoin, että tuo huono aikakausi loppuu joskus. Niin se loppuikin. Eri asteittain, pikkuhiljaa paskamaiset asiat jäivät kyydistä ja sain lopulta ammattiapua, mikä oli ponnahduslauta syyttömään oloon.
Olen miettinyt noita valintoja ja jaksamisiani elämässä. Suurina kantavina voimina on olleet muutama hyvä ystävä, aktiivinen harrastustoiminta (toimi osin pakopaikkana kotoa), usko ja unelmat.
Nämä ovat luultavammin suurimmat ulkoiset ja sisäiset tekijät, etten ole tämän enempää "kieroon" kasvanut :D No heh, itseironia on myös ollut apuna parantumisissa.