Katsoin tuon Netflixin hittisarjan parissa päivässä lähes putkeen. Juonihan siinä on aika yksinkertainen, High School tyttö on tehnyt itsemurhan ja ennnen tekoaan nauhoittanut kaseteille syitä ja ajatuksiaan siitä, miksi päätyi tekoonsa.
Postaus ei suoranaisesti sisällä juonipaljastuksia mutta viittauksia teemoihin kyllä. Tämä sisältää menneitä itsetuhoisia ajatuksia, ahdistusta ja itsensä nöyryytystä, tämän ei ole tarkoitus innostaa ketään itsetuhoisuuteen, se ei johda todellisuudessa mihinkään.
Sarja oli itselleni samaistuttava, 10-vuotta sitten olin lopettamassa peruskoulua ja aloittamassa lukiota. Ajattelin olevani äkkiä paljon vanhempi ja fiksumpi, ja kyl te tiedätte miltä 15-16- vuotiaana tuntuu elämä. Tuntui vapauttavalta, vaikka rakennus olikin sama ja opettajat lähes kaikki naamoiltaan tuttuja niin silti. Pääsin pois tiettyjen kiusaajien silmistä, jotka olivat olleet ala-asteen kolmosluokasta lähtien. Osasyy kiusaamisen kokemuksiin oli äidin ongelma, josta varmaan koko kylä tiesi, ja varmasti liikkui myös huhuja. Olin aina hiljainen, pitkähiuksinen tukioppilasnuori, joka halusi tehdä paljon asioita, mutta jota ujous ja päivittäin kohdatut myrkytetyt yhteisöt jarruttivat. Minulla oli vahva ihastus, vaikka yritin peitellä asiaa ja kerroin joillekin tunteistani niin tuntui että äkkiä koko koulu tiesi. Siitä ei kiusattu, mutta olisin halunnut pitää sen pienemmän piirin tietona. Vaikutin ehkä itsekin siihen soittamalla tälle ihastukselle silloisen ystäväni painostuksesta ja kerroin tykkääväni hänestä, noo se ei johtanut mihinkään muuhun kuin itseni nöyryyttämiseen.
Luokallani oli pari tyttöä, jotka tekivät koulupäivistä viikottain jotenkin ikäviä. Loukkaavia kommentteja tai ulkopuolelle jättmistä. Ruokalassa istuin ennemmin yksin kuin luokkalaisteni kanssa, jos ruokailu oli eriaikaan kuin parilla ystävälläni.
Olin ala-asteella todella yllättynyt jos sain kutsun synttäreille tai muuten johonkin, yläasteella olin tottunut jo olemaan ulkopuolinen kaikista juhlista. En halunnut juoda, siinä oli ehkä yksi syy miksei minua haluttu mukaan.
Lukioon siirryttäessä siis olin iloinen, että nuo tietyt ihmiset lähtivät amikseen.
Lukion ekan vuoden muistan jotenkin, tokaa vuotta tuskin lainkaan. Lukion toisena vuotena kävin psykologilla. Luottamus äitiin kärsi kun tämä oli piilottanut sosiaalityön kutsukirjeitä perheneuvotteluun. Tunsin, etten saanut sellaista apua, jota halusin ja olisin tarvinnut kun sitä hain.
Onnena oli yläkoulus ja lukios pari nuoriso-ohjaajaa, sekä mielestäni toimiva koulun oppilashuoltoryhmä.
Harrastin itseni kynsimistä, viilsin kynsilläni ranteita ja helpotin omaa pahaa oloa sillä. Leikittelin pari kertaa saksilla, mutten uskaltanut painaa niin syvälle, että olisi tullut verta. Jäljet olivat ranteessa pari päivää, ne olivat naarmuja, joista ei jäänyt näkyviä arpia. Joitain kertoja olisin halunnut laittaa elämäni paussille, ulkoistaa itseni kaiken paskan ulkopuolelle ja hankkia sijaiskärsijä.
Itsemurhaa en harkinnut toteuttavani koskaan, sillä uskoin, että tuo huono aikakausi loppuu joskus. Niin se loppuikin. Eri asteittain, pikkuhiljaa paskamaiset asiat jäivät kyydistä ja sain lopulta ammattiapua, mikä oli ponnahduslauta syyttömään oloon.
Olen miettinyt noita valintoja ja jaksamisiani elämässä. Suurina kantavina voimina on olleet muutama hyvä ystävä, aktiivinen harrastustoiminta (toimi osin pakopaikkana kotoa), usko ja unelmat.
Nämä ovat luultavammin suurimmat ulkoiset ja sisäiset tekijät, etten ole tämän enempää "kieroon" kasvanut :D No heh, itseironia on myös ollut apuna parantumisissa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste minä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste minä. Näytä kaikki tekstit
maanantai 15. toukokuuta 2017
maanantai 5. syyskuuta 2016
Maanantai
Huomenta ja päivää
Kello on puolipäivässä ja mä olen ihan tööt. Eilen alkoi ihan järkyttävä niskasärky, selkä ihan jumissa. Asuno on täynnä muuttolaatikoita, jolloin venyttelemään ei mahdu.
Mutta tänään oli aika ihana sanoa aamulla toiselle, että meillä on ensi viikolla muutto yhteiseen osoitteeseen. Tää on aika ihana ja kihelmöivä tunne. Vähän kuin suhteen alussa.
Odotan myös silläkin muuttoa, kun paikkakunta vaihtuu kauemmaksi vanhemmista. Se tarkoittaa oikeasti itsenäisempää ja ehjempää elämää. Nykyinen välimatka on tehnyt minusta välillä heittopussin vanhemmille. "Kun oot lähellä niin käy koiran kanssa ulkona kun ei olla kotona päivällä", niinpä niin.
Kaapit tyhjenee ja elämä oikenee <3 Rakkaus on aika ihana asia, ilman sitä mä luultavasti lusisin edelleen ties ja kuinka pitkään samassa asunnossa liian lähellä vanhempia ja kaupungissa, jossa ei ole juurikaan mitään.
Aurinkoista viikkoa! <3
Kello on puolipäivässä ja mä olen ihan tööt. Eilen alkoi ihan järkyttävä niskasärky, selkä ihan jumissa. Asuno on täynnä muuttolaatikoita, jolloin venyttelemään ei mahdu.
Mutta tänään oli aika ihana sanoa aamulla toiselle, että meillä on ensi viikolla muutto yhteiseen osoitteeseen. Tää on aika ihana ja kihelmöivä tunne. Vähän kuin suhteen alussa.
Odotan myös silläkin muuttoa, kun paikkakunta vaihtuu kauemmaksi vanhemmista. Se tarkoittaa oikeasti itsenäisempää ja ehjempää elämää. Nykyinen välimatka on tehnyt minusta välillä heittopussin vanhemmille. "Kun oot lähellä niin käy koiran kanssa ulkona kun ei olla kotona päivällä", niinpä niin.
Kaapit tyhjenee ja elämä oikenee <3 Rakkaus on aika ihana asia, ilman sitä mä luultavasti lusisin edelleen ties ja kuinka pitkään samassa asunnossa liian lähellä vanhempia ja kaupungissa, jossa ei ole juurikaan mitään.
Aurinkoista viikkoa! <3
torstai 1. syyskuuta 2016
Mikä tekee elämästä elämää?
Tässä kun pakkailen tavaroita laatikoihin ja lajittelen asioita roskiin ja kierrätykseen, pohdin:
mikä elämästäni tekee elämää?
Teinivuosien päiväkirjat huutavat tuskaa ja ikävää, kurjuutta ja kasvukipuja, menetettyjä ihastuksia ja tulenpalavaa kapinahenkeä.
Osa noista teksteistä hymyilyttää ja naurattaa. Miten onkaan kytännyt välitunnilla jotakin söpöä poikaa, ja elättänyt nyttemmin jo hassuja pieniä toiveita. Osa merkinnöistä ovat totuutta niistä tunteista, joiden vuoksi elämä on saanut ,myös rosoista ja ruosteista pintaa. Kyyneleet ovat hiertäneet haavoissa enemmän kuin koskaan, kun niitä tekstejä on kirjoitettu.
Nyttemmin nuorena aikuisena olen oppinut, että nuo kaikki kokemukset ja hetket, epätoivoiset huokaukset välitunneilla ja yöllä peiton alle piilotetut rikkinäisyyden kyyneleet ovat elämää, josta on kuoriutunut minuus nykyisin.
Ei ole elämää, johon ei aiemmat kokemukset vaikuttaisi. Kokemukset ystävien kanssa, teatterikäynnit, leffat, konsertit, lähes kaikista viimeisen 15-vuoden ajalta löytyy pääsylippu tai käsiohjelma. Ne ovat aarteitani, niitä pieniä valonpisaroita, joista lauletaan monissa lauluissa. Hetkiä, joita ei haluaisi muuttaa toisiksi. Ei edes silloin, kun kärsin valtavasta päänsärystä ja väsymyksestä yhden Harry Potter elokuvan ennakkonäytöksessä, johon pääsin. Muistan nukahtaneeni elokuvan loppukohtauksen aikana ja herääväni kun lopputekstit alkoivat.
Kokemukset kaikkinensa ovat tehneet minusta herkemmän näkemään asiota tekojen takana.
Tänään elämästäni tekee elämää se, että minulla on ystäviä, kumppani, sisko ja veli, koti, ja asunto täynnä muuttolaatikoita, ja uuni lämpenemässä pitsaa varten.
Pitkää uraa tehnyt gospelyhtye Exit laulaa kauneudesta ja kivusta. Joskus tämä kappale kertoo kaiken tarvittavan tästä postauksen aiheesta.
mikä elämästäni tekee elämää?
Teinivuosien päiväkirjat huutavat tuskaa ja ikävää, kurjuutta ja kasvukipuja, menetettyjä ihastuksia ja tulenpalavaa kapinahenkeä.
Osa noista teksteistä hymyilyttää ja naurattaa. Miten onkaan kytännyt välitunnilla jotakin söpöä poikaa, ja elättänyt nyttemmin jo hassuja pieniä toiveita. Osa merkinnöistä ovat totuutta niistä tunteista, joiden vuoksi elämä on saanut ,myös rosoista ja ruosteista pintaa. Kyyneleet ovat hiertäneet haavoissa enemmän kuin koskaan, kun niitä tekstejä on kirjoitettu.
Nyttemmin nuorena aikuisena olen oppinut, että nuo kaikki kokemukset ja hetket, epätoivoiset huokaukset välitunneilla ja yöllä peiton alle piilotetut rikkinäisyyden kyyneleet ovat elämää, josta on kuoriutunut minuus nykyisin.
Ei ole elämää, johon ei aiemmat kokemukset vaikuttaisi. Kokemukset ystävien kanssa, teatterikäynnit, leffat, konsertit, lähes kaikista viimeisen 15-vuoden ajalta löytyy pääsylippu tai käsiohjelma. Ne ovat aarteitani, niitä pieniä valonpisaroita, joista lauletaan monissa lauluissa. Hetkiä, joita ei haluaisi muuttaa toisiksi. Ei edes silloin, kun kärsin valtavasta päänsärystä ja väsymyksestä yhden Harry Potter elokuvan ennakkonäytöksessä, johon pääsin. Muistan nukahtaneeni elokuvan loppukohtauksen aikana ja herääväni kun lopputekstit alkoivat.
Kokemukset kaikkinensa ovat tehneet minusta herkemmän näkemään asiota tekojen takana.
Tänään elämästäni tekee elämää se, että minulla on ystäviä, kumppani, sisko ja veli, koti, ja asunto täynnä muuttolaatikoita, ja uuni lämpenemässä pitsaa varten.
Pitkää uraa tehnyt gospelyhtye Exit laulaa kauneudesta ja kivusta. Joskus tämä kappale kertoo kaiken tarvittavan tästä postauksen aiheesta.
maanantai 10. elokuuta 2015
Häissä
Tässä jokin aika sitten oli siskon häät. Tai tarkemmin, siskopuolen häät, sillä tämä uusioperhe on hyvä erottaa tässä kohtaa tarinaa.
Stressasin häitä ihan hirveästi, ja mietin, että mitä sitten kun omat häät on joskus. Siis apua.
Sisko purkaa häitä edeltävällä viikolla stressiään äidistä mulle, äiti purkaa häästressiä mulle, mä purin omaa stressiä ystävilleni ja samalla kun kuuntelen välikädessä kahden muun stressiä samasta aiheesta eri puolilta.
Sisko stressasi äidin kuntoa, ja halusi tälle "salonkikelpoiset" vaatteet, ja äiti ei halunnut sitä, että hänen tyyliä määritellään ulkoapäin. Äiti totesi puhelimessa kerran, että on hän ollut suuremmissakin juhlissa (kuin tyttärensä häissä). Sitä en vieläkään tiedä, mikä on äidin elämässä suurempi juhla...
Hääpäivä koitti, sisko asuu pk-seudulla ja me muut muutamasata kilometriä pohjoiseen. Itse matkustin edellispäivänä jo auttamaan juhlapaikan laittamisessa ja olin hääaamuna valmiina auttamaan ja pakkaamaan parin häälaukkua ja auttamaan pienissä asioissa, jotta sisko ja mies saavat keskittyä itseensä ja toisiinsa.
Äiti, veli ja siskon isä tulivat juuri kun sisko lähti meikkiin ja mies oli lähdössä valmistautumaan bestamninsa luo.Minä sain huolehtia siitä, että äidillä on hyvät vaatteet, ja äidin meikki ja siskon isän paita ja veljen ja äidin hiukset.
Kun tämä oli hoidettu, omaan valmistautumiseen jäi 15 minuuttia. Onneksi tiesin mitä haluan, ainakin melkein.
Äiti oli selvin päin vihkimisen ajan, vasta kun pääsimme juhlapaikalle, alkoi alkoholin kittaus. Ruokailun aikana oli viiniä, itseni hävetti siinä kohtia. Kun alkoholistilta kysytään "punaista vai valkoista" on se sama, kuin narkomaanille tarjottaisiin liimaa ja lasinpesunnestettä. Eli ihan sama, kun vaan on alkoholia. Äiti otti valkkaria, minä join siinä vielä tervetulomaljaa -en saanut tunnissa juotua lasillista kuoharia. Itse otin myös valkkaria ruokailun yhteydessä. Viini oli todella hyvää, mutta äidin takia en vain saanut alas sitä niin, että olisin sanaut lasillisen juotua. Koko ajan piti vahtia aikuista ihmistä, ja sitä paljonko toinen kaataa viiniä lisää.
Ruokailun jälkeen oli rentoa yhdessä oloa ja häihin kuuluvaa ohjelmaa, puheita ja vieraita. Väkevämmät juomat nostettiin pöytään kahvin yhteydessä yhdeksän jälkeen illalla -kuusi tuntia kirkkoon astumisen jälkeen. Siskotuli sanomaan, ettei enää tarvtse vahtia, kun nostettiin viinat pöytään ja porukka alkaa muutenkin juomaan.
Voitte uskoa missä kunnossa äiti oli puoliltaöin, kun paikkaa alettiin siivoamaan ja porukka siirtymään jatkoille. Äiti oli vetänyt siskon vanhan ystävän kanssa sellaiset nosteet, ettei jalat kantaneet. Sellaisessa kaatokännissä en muista nähneeni äitiä pitkään aikaan.
Siinä sitten tilattiin taksi ja kaason ja veljen kanssa kannettiin äiti hääparin asunnolle nukkumaan. Siskon isä tuli myös taksiin.
Nyt lopetan tämän tähän ja jatkan lopun kokemuksesta toiseen postaukseen, jotta tämä olisilukijaystävällinen.
Stressasin häitä ihan hirveästi, ja mietin, että mitä sitten kun omat häät on joskus. Siis apua.
Sisko purkaa häitä edeltävällä viikolla stressiään äidistä mulle, äiti purkaa häästressiä mulle, mä purin omaa stressiä ystävilleni ja samalla kun kuuntelen välikädessä kahden muun stressiä samasta aiheesta eri puolilta.
Sisko stressasi äidin kuntoa, ja halusi tälle "salonkikelpoiset" vaatteet, ja äiti ei halunnut sitä, että hänen tyyliä määritellään ulkoapäin. Äiti totesi puhelimessa kerran, että on hän ollut suuremmissakin juhlissa (kuin tyttärensä häissä). Sitä en vieläkään tiedä, mikä on äidin elämässä suurempi juhla...
Hääpäivä koitti, sisko asuu pk-seudulla ja me muut muutamasata kilometriä pohjoiseen. Itse matkustin edellispäivänä jo auttamaan juhlapaikan laittamisessa ja olin hääaamuna valmiina auttamaan ja pakkaamaan parin häälaukkua ja auttamaan pienissä asioissa, jotta sisko ja mies saavat keskittyä itseensä ja toisiinsa.
Äiti, veli ja siskon isä tulivat juuri kun sisko lähti meikkiin ja mies oli lähdössä valmistautumaan bestamninsa luo.Minä sain huolehtia siitä, että äidillä on hyvät vaatteet, ja äidin meikki ja siskon isän paita ja veljen ja äidin hiukset.
Kun tämä oli hoidettu, omaan valmistautumiseen jäi 15 minuuttia. Onneksi tiesin mitä haluan, ainakin melkein.
Äiti oli selvin päin vihkimisen ajan, vasta kun pääsimme juhlapaikalle, alkoi alkoholin kittaus. Ruokailun aikana oli viiniä, itseni hävetti siinä kohtia. Kun alkoholistilta kysytään "punaista vai valkoista" on se sama, kuin narkomaanille tarjottaisiin liimaa ja lasinpesunnestettä. Eli ihan sama, kun vaan on alkoholia. Äiti otti valkkaria, minä join siinä vielä tervetulomaljaa -en saanut tunnissa juotua lasillista kuoharia. Itse otin myös valkkaria ruokailun yhteydessä. Viini oli todella hyvää, mutta äidin takia en vain saanut alas sitä niin, että olisin sanaut lasillisen juotua. Koko ajan piti vahtia aikuista ihmistä, ja sitä paljonko toinen kaataa viiniä lisää.
Ruokailun jälkeen oli rentoa yhdessä oloa ja häihin kuuluvaa ohjelmaa, puheita ja vieraita. Väkevämmät juomat nostettiin pöytään kahvin yhteydessä yhdeksän jälkeen illalla -kuusi tuntia kirkkoon astumisen jälkeen. Siskotuli sanomaan, ettei enää tarvtse vahtia, kun nostettiin viinat pöytään ja porukka alkaa muutenkin juomaan.
Voitte uskoa missä kunnossa äiti oli puoliltaöin, kun paikkaa alettiin siivoamaan ja porukka siirtymään jatkoille. Äiti oli vetänyt siskon vanhan ystävän kanssa sellaiset nosteet, ettei jalat kantaneet. Sellaisessa kaatokännissä en muista nähneeni äitiä pitkään aikaan.
Siinä sitten tilattiin taksi ja kaason ja veljen kanssa kannettiin äiti hääparin asunnolle nukkumaan. Siskon isä tuli myös taksiin.
Nyt lopetan tämän tähän ja jatkan lopun kokemuksesta toiseen postaukseen, jotta tämä olisilukijaystävällinen.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2015
Ennakkokäsitykset
Jos mä sanon sanan "alkoholisti", niin minkälainen kuva sulle tulee mieleen?
Sellainen muovikassin kanssa kulkeva hoipertelija kylällä, jolla on risaiset vaatteet ja hiukset harottaa?
Nojoo, niin mullekin.
Entä jos sanon, että äitini on alkoholisti jaminä uskovainen, niin mitä luulet minun päihteiden käytön olevan?
En käytä koskaan mitään ja tuomitsen äitini vai käytän kahta kauheemmin ja rukoilen anteeksiantoa.
Tuo tuntuu olevan jokotai.
Pääsiäisen aikaan kuulin ystävältäni, että hänen kavereillaan oli käsitys, että en käytä alkoholia kun olen alkkiksen tytär ja uskovainen.
Niin noh, jos se nyt jollekin uudelle lukijalle tulee yllätyksenä, niin en ole absolutisti. Uskovainen kyllä, mutta tavallinen syntinen kuolevainen kuin muutkin ihmiset ja koen kirkossa synnin tunnustuksen ja synninpäästön joka kerta tärkeäksi.
Mietin, että millaisia ennakkoluuloja liittyy äitiin, millaisena ihmisenä ihmiset häntä pitävät. Tällä asuinseudulla äiti on ollut vaikuttajana ja elinikänsä asunut tällä seudulla. Tämän vuoden puolella olen kohdannut neljä ihmistä, jotka ovat sanoneet "joo, kyl mä äitis tunnen", kun ovat tarkistaneet kenen tyttö olen. Osalle tulee sellainen sekunnin pysähdys, et huomaa niiden jäävän miettimään jotain. Tekisi mieli kysyä, että kerro mullekin millaista asiaa muistelet, ei mua tarvitse suojella äidiltäni.
Eilen mietin, että onko minun tehtävä kertoa veljelleni "perintönä" näitä kaikkia asioita, joita olen kuullut. Menin vahingossa lipsauttamaan tälle sen, että äiti tunnetaan vanhoista tavoistaan täällä ja tämä oli ihan sitä mieltä, että täytyy kysyä siltä tänään asiasta. "Tiedätkö et sul on juopon maine?", sanoin ettei sille tarvi asiasta muistuttaa, luulen tämän kyllä kohdanneen asian joskus pariinkin kertaan. Haluan, että äiti saa olla sellainen kuin hän itse haluaa. Alkoholi ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä äidilläkään, vaikka sitä sairaasti käyttääkin.
Sellainen muovikassin kanssa kulkeva hoipertelija kylällä, jolla on risaiset vaatteet ja hiukset harottaa?
Nojoo, niin mullekin.
Entä jos sanon, että äitini on alkoholisti jaminä uskovainen, niin mitä luulet minun päihteiden käytön olevan?
En käytä koskaan mitään ja tuomitsen äitini vai käytän kahta kauheemmin ja rukoilen anteeksiantoa.
Tuo tuntuu olevan jokotai.
Pääsiäisen aikaan kuulin ystävältäni, että hänen kavereillaan oli käsitys, että en käytä alkoholia kun olen alkkiksen tytär ja uskovainen.
Niin noh, jos se nyt jollekin uudelle lukijalle tulee yllätyksenä, niin en ole absolutisti. Uskovainen kyllä, mutta tavallinen syntinen kuolevainen kuin muutkin ihmiset ja koen kirkossa synnin tunnustuksen ja synninpäästön joka kerta tärkeäksi.
Mietin, että millaisia ennakkoluuloja liittyy äitiin, millaisena ihmisenä ihmiset häntä pitävät. Tällä asuinseudulla äiti on ollut vaikuttajana ja elinikänsä asunut tällä seudulla. Tämän vuoden puolella olen kohdannut neljä ihmistä, jotka ovat sanoneet "joo, kyl mä äitis tunnen", kun ovat tarkistaneet kenen tyttö olen. Osalle tulee sellainen sekunnin pysähdys, et huomaa niiden jäävän miettimään jotain. Tekisi mieli kysyä, että kerro mullekin millaista asiaa muistelet, ei mua tarvitse suojella äidiltäni.
Eilen mietin, että onko minun tehtävä kertoa veljelleni "perintönä" näitä kaikkia asioita, joita olen kuullut. Menin vahingossa lipsauttamaan tälle sen, että äiti tunnetaan vanhoista tavoistaan täällä ja tämä oli ihan sitä mieltä, että täytyy kysyä siltä tänään asiasta. "Tiedätkö et sul on juopon maine?", sanoin ettei sille tarvi asiasta muistuttaa, luulen tämän kyllä kohdanneen asian joskus pariinkin kertaan. Haluan, että äiti saa olla sellainen kuin hän itse haluaa. Alkoholi ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä äidilläkään, vaikka sitä sairaasti käyttääkin.
keskiviikko 8. huhtikuuta 2015
Tuulista tuiverrusta
Pitänyt istua koneen ja blogin ääreen viikon verran. Tarkoitus oli kirjoittaa ennen pääsiäistä, sillä olen huomannut tilastoja seuratessa, että juhlapyhien ja lomien aikaan kävijätilastoissa on piikki.
Oma pääsiäinen sujui lähes rauhallisesti. Äidin kanssa ei ollut ongelmaa, nautin itsekin alkoholia ystävien kanssa kiirastorstaina, muuten pääsiäinen on oman katsomukseni myötä sen verran harras, ettei bilettäminen tai baarissa käynti ole istunut omaan mieltymykseeni.
Pääsiäispäivä oli todella ihana, kristittyjen yhteinen juhlapäivä tuntui aamulla kirkossa kirkon työntekijöiden ja seurakuntalaisten kesken. Sellainen yhteisöllisyys, jota en tunne saavani muista yhteisöistä. Ystävät ovat tietysti omansa, mutta se on erilaista yhteisöllisyyttä, kuten myös töissä ja perheen parissa.
Jouduin pelaamaan vanhempien ja veljen kanssa sanapelejä pitkänäperjantaina, pitkin hampain suostuin pelaamaan ja halusin van pelin loppuvan, vaikka ihan hauskaa se olikin lopulta. Ihan liian outo tilanne pelata perheen kanssa lautapeliä, kun yli kymmeneen vuoteen ei olla pelattu mitään lautapeliä nelistään. Selasin samalla ihmisten pääsiäiskuvia sosiaalisessa mediassa tabletilla ja perhe käski jättää laitteen syrjään. Suutahdin, sillä se laite tuntui sillä hetkellä olevan pelastusrengas perheen keskeisestä ajasta.
Tänään on normaali arkipäivä, täysin vapaa sellainen, ensimmäinen arkipäivä pitkään aikaan ilman sovittua menoa. Mun olo on turhautunut. Kuin liian pieneen häkkiin suljetulla eläimellä.
Olen siivonnut vaatekaapin ja ja nyt odotan pyykkivuoroa neljän pyykkipussin kanssa. Tiskit pitäisi tiskata ja työpiste järjestää. Pari sähköpostia pitäisi myös laittaa liikkeelle. ei mitään varsinaista työtä siis. Mä oon niin tottunut siihen, että teen pienen stressin alla työtä ja tällainen vapaapäivä keskellä kaikkea on ahdistavaa jo. En tiedä mitä tehdä ja mihin mennä. Nojoo, koko elämässä en tällä hetkellä tiedä mitä tehdä ja mihin mennä. Löysin yhden työpaikkailmoituksen, jota olin jo hakemassa, mutta sitten iski ahdistus ja tunne, että tää ei ole mun juttu enkä hakenut paikkaa.
Muttei myöskään paikoillaan olo. En osaa heittäytyä virran mukaan vaan haluan päämääriä ja tavoitteita ja sitä mitä kohti mennä. Mä en tiedä mikä mun varsinainen ongelma on. Tuntuu, ettei äiti täysin ymmärrä mun elämää tällä hetkellä. Kirjoitin maaliskuussa olevani solmussa, sitä olen edelleen.
Huomasin pääsiäisen aikana kirkossa käydessäni, että olen kadottamassa itsevarmuuttani, mietin jotain ihan pieniä juttuja, miten olla ja miten sanoa asioita vähänkään vieraammassa paikassa, en ole enää niin spontaani tai varma. Kulutan vaatekaapilla enemmän aikaa ja mietin sopiiko vaatteet yhteen ja miltä näytän.
Tuntuu kuin olisin masentumassa ja haluan stopata tän fiiliksen heti samantein. Tunnustan, etten ole jaksanut avata sähköposteja pariin päivään tai katsoa asioita läpi ja puhelimen soiminen ärsyttää. Ei, tämä ei ole burnout, en ole suorittajaihminen, vaan teen työrintamalla asioita joista pidän ja joihin haluan antaa panostukseni. Silti on jotenkin tyhjä olo siitä kuka itse olen, ja miksi ulkopuoliset ärsykkeet rasittavat näinkin paljon.
Pitää varmaan kaivaa vanhat testit persoonallisuudesta ja päivittää omat voimavarat.
Oma pääsiäinen sujui lähes rauhallisesti. Äidin kanssa ei ollut ongelmaa, nautin itsekin alkoholia ystävien kanssa kiirastorstaina, muuten pääsiäinen on oman katsomukseni myötä sen verran harras, ettei bilettäminen tai baarissa käynti ole istunut omaan mieltymykseeni.
Pääsiäispäivä oli todella ihana, kristittyjen yhteinen juhlapäivä tuntui aamulla kirkossa kirkon työntekijöiden ja seurakuntalaisten kesken. Sellainen yhteisöllisyys, jota en tunne saavani muista yhteisöistä. Ystävät ovat tietysti omansa, mutta se on erilaista yhteisöllisyyttä, kuten myös töissä ja perheen parissa.
Jouduin pelaamaan vanhempien ja veljen kanssa sanapelejä pitkänäperjantaina, pitkin hampain suostuin pelaamaan ja halusin van pelin loppuvan, vaikka ihan hauskaa se olikin lopulta. Ihan liian outo tilanne pelata perheen kanssa lautapeliä, kun yli kymmeneen vuoteen ei olla pelattu mitään lautapeliä nelistään. Selasin samalla ihmisten pääsiäiskuvia sosiaalisessa mediassa tabletilla ja perhe käski jättää laitteen syrjään. Suutahdin, sillä se laite tuntui sillä hetkellä olevan pelastusrengas perheen keskeisestä ajasta.
Tänään on normaali arkipäivä, täysin vapaa sellainen, ensimmäinen arkipäivä pitkään aikaan ilman sovittua menoa. Mun olo on turhautunut. Kuin liian pieneen häkkiin suljetulla eläimellä.
Olen siivonnut vaatekaapin ja ja nyt odotan pyykkivuoroa neljän pyykkipussin kanssa. Tiskit pitäisi tiskata ja työpiste järjestää. Pari sähköpostia pitäisi myös laittaa liikkeelle. ei mitään varsinaista työtä siis. Mä oon niin tottunut siihen, että teen pienen stressin alla työtä ja tällainen vapaapäivä keskellä kaikkea on ahdistavaa jo. En tiedä mitä tehdä ja mihin mennä. Nojoo, koko elämässä en tällä hetkellä tiedä mitä tehdä ja mihin mennä. Löysin yhden työpaikkailmoituksen, jota olin jo hakemassa, mutta sitten iski ahdistus ja tunne, että tää ei ole mun juttu enkä hakenut paikkaa.
Muttei myöskään paikoillaan olo. En osaa heittäytyä virran mukaan vaan haluan päämääriä ja tavoitteita ja sitä mitä kohti mennä. Mä en tiedä mikä mun varsinainen ongelma on. Tuntuu, ettei äiti täysin ymmärrä mun elämää tällä hetkellä. Kirjoitin maaliskuussa olevani solmussa, sitä olen edelleen.
Huomasin pääsiäisen aikana kirkossa käydessäni, että olen kadottamassa itsevarmuuttani, mietin jotain ihan pieniä juttuja, miten olla ja miten sanoa asioita vähänkään vieraammassa paikassa, en ole enää niin spontaani tai varma. Kulutan vaatekaapilla enemmän aikaa ja mietin sopiiko vaatteet yhteen ja miltä näytän.
Tuntuu kuin olisin masentumassa ja haluan stopata tän fiiliksen heti samantein. Tunnustan, etten ole jaksanut avata sähköposteja pariin päivään tai katsoa asioita läpi ja puhelimen soiminen ärsyttää. Ei, tämä ei ole burnout, en ole suorittajaihminen, vaan teen työrintamalla asioita joista pidän ja joihin haluan antaa panostukseni. Silti on jotenkin tyhjä olo siitä kuka itse olen, ja miksi ulkopuoliset ärsykkeet rasittavat näinkin paljon.
Pitää varmaan kaivaa vanhat testit persoonallisuudesta ja päivittää omat voimavarat.
perjantai 6. helmikuuta 2015
Hyväksyminen ja erilaisuus
Tiedättekö, kun on pitkästä aikaa kipeenä, ja ei pysty tekemään mitään. Turhautuu.
Maksin alkuviikosta kuumeessa pari päivää vanhempien luona. Katsoin telkkaria ja leffoja. Rapsutin koiraa ja tuijottelin ikkunasta pihalle.
Siinä kivasti lataantui akutkin, ja pää alkoi täyttyä halusta tehdä töitä. Äkkiä aloin kaipaamaan kokopäiväistä työntekoa. Sellaista normaalia arkea, että aamulla menee töihin ja illalla lähtee töistä.
Kuuntelin Yle 1:ltä Pullopostia Lapsuudesta ohjelmaa eilen. Siinä puhuttiin osin siitä, mitä hyväksyminen tarkoittaa ja missä osassa se on, ja miten tärkeää se on jokaiselle.
Erityisesti tuo kohta osui. Olen viime aikoina miettinyt, miten tunnen olevani jotenkin erilainen.
Siis joo joo, jokainen on erilainen ja arvokas ja sitä rataa, mutta sellainen etsivä olo.
Tänään totesin ystävilleni, että välillä tuntuu vähän hassulta, kun olen ainoa ihminen siinä yhteisössä, joka uskoo, ja joka harrastaa seurakuntatoimintaa. Tai harrastaminen kuulostaa hölmöltä, elän henkisesti siinä ympäristössä. Se ei ole harrastamista vaan elämäntapa.
Välillä olisi mukava keskustella ja saada kommenttia ystäviltä mun toimista, siinä missä toiset käyvät jumpassa, töissä, koulussa... Minä käyn Raamatturyhmissä, Jumalanpalveluksissa, lukemassa esirukousta, auttamassa nuorisotyössä....välillä asun seurakuntakeskuksella päivät. Tuntuu, että keskustelut lakkaa aina niihin, joten hirveesti en niitä tuo esille. Tietysti olisi ihanaa puhua asioista enemmän ihmisten kanssa, joiden kanssa haluaa jakaa maalliset murheet ja ahdistukset. Tän asian kanssa välillä on olo, että on yksin jossain meressä kellumassa.
Erilaisuus, olen aina ollut erilainen, siltä on tuntunut. Perhe ei tuo normituksen mukaista perhesuhdetta, äiti on olemassa ja äiti ei ole olemassa. Itsensä kilpailuttaminen äidin hyväksymisestä kaikkina hetkinä on ollut joskus selviytymiskortti, miten on pitänyt elää ja toimia, jotta äiti hyväksyisi. Sillä oli todella mielenkiintoista kuunnella eilen Pullopostia lapsuudesta -juttua, sillä siinä oli kohtia, joihin samaistua. Samanlaisia mielikuvia tuli lapsuudesta omaan mieleen ja samanlaisia fiiliksiä.
Vaikka olen itsenäinen ja haluan toimia itsenäisesti nuorena aikuisena, kaipaan minäkin hyväksyntää. Hyväksyminen ei minulle tarkoita hiljaista hyväksyntää, vaan sitä, että asioista kysellään ja ollaan kiinnostuneita. Sitä se on, kiinnostuksen osoittamista, Tunnen, että tulen ihmisenä hyväksytyksi, mutta välillä tuntuu, että kaikki muhun kuuluva elämä ei tule hyväksytyksi -Niinpä niin, hyvä jos itse aina hyväksyn jokaista asiaa elämässäni.
Istuin tänään päiväkahvilla äidin ja veljen kanssa. Veli sitten toteaa ykskaks et mun profiiliselfie on outo. Olin, että ahaa, no mä tykkään. Kuulema siinä on suu poskiin asti ja mitä ihme kommenttia siinä tuli. Äiti sanoi kuvan nähtyään samaa, että no on kuva. Itse taas pidän kuvastani, joten onko liikaa vaadittu äidiltä tyttärensä kunnioittamista silloin, jos tytär on tyytyväinen omaan kuvaansa? Itsetunto kun ei ulkoisiin ominaisuuksiin rakentunut vielä kovin vahvaksi.
Maksin alkuviikosta kuumeessa pari päivää vanhempien luona. Katsoin telkkaria ja leffoja. Rapsutin koiraa ja tuijottelin ikkunasta pihalle.
Siinä kivasti lataantui akutkin, ja pää alkoi täyttyä halusta tehdä töitä. Äkkiä aloin kaipaamaan kokopäiväistä työntekoa. Sellaista normaalia arkea, että aamulla menee töihin ja illalla lähtee töistä.
Kuuntelin Yle 1:ltä Pullopostia Lapsuudesta ohjelmaa eilen. Siinä puhuttiin osin siitä, mitä hyväksyminen tarkoittaa ja missä osassa se on, ja miten tärkeää se on jokaiselle.
Erityisesti tuo kohta osui. Olen viime aikoina miettinyt, miten tunnen olevani jotenkin erilainen.
Siis joo joo, jokainen on erilainen ja arvokas ja sitä rataa, mutta sellainen etsivä olo.
Tänään totesin ystävilleni, että välillä tuntuu vähän hassulta, kun olen ainoa ihminen siinä yhteisössä, joka uskoo, ja joka harrastaa seurakuntatoimintaa. Tai harrastaminen kuulostaa hölmöltä, elän henkisesti siinä ympäristössä. Se ei ole harrastamista vaan elämäntapa.
Välillä olisi mukava keskustella ja saada kommenttia ystäviltä mun toimista, siinä missä toiset käyvät jumpassa, töissä, koulussa... Minä käyn Raamatturyhmissä, Jumalanpalveluksissa, lukemassa esirukousta, auttamassa nuorisotyössä....välillä asun seurakuntakeskuksella päivät. Tuntuu, että keskustelut lakkaa aina niihin, joten hirveesti en niitä tuo esille. Tietysti olisi ihanaa puhua asioista enemmän ihmisten kanssa, joiden kanssa haluaa jakaa maalliset murheet ja ahdistukset. Tän asian kanssa välillä on olo, että on yksin jossain meressä kellumassa.
Erilaisuus, olen aina ollut erilainen, siltä on tuntunut. Perhe ei tuo normituksen mukaista perhesuhdetta, äiti on olemassa ja äiti ei ole olemassa. Itsensä kilpailuttaminen äidin hyväksymisestä kaikkina hetkinä on ollut joskus selviytymiskortti, miten on pitänyt elää ja toimia, jotta äiti hyväksyisi. Sillä oli todella mielenkiintoista kuunnella eilen Pullopostia lapsuudesta -juttua, sillä siinä oli kohtia, joihin samaistua. Samanlaisia mielikuvia tuli lapsuudesta omaan mieleen ja samanlaisia fiiliksiä.
Vaikka olen itsenäinen ja haluan toimia itsenäisesti nuorena aikuisena, kaipaan minäkin hyväksyntää. Hyväksyminen ei minulle tarkoita hiljaista hyväksyntää, vaan sitä, että asioista kysellään ja ollaan kiinnostuneita. Sitä se on, kiinnostuksen osoittamista, Tunnen, että tulen ihmisenä hyväksytyksi, mutta välillä tuntuu, että kaikki muhun kuuluva elämä ei tule hyväksytyksi -Niinpä niin, hyvä jos itse aina hyväksyn jokaista asiaa elämässäni.
Istuin tänään päiväkahvilla äidin ja veljen kanssa. Veli sitten toteaa ykskaks et mun profiiliselfie on outo. Olin, että ahaa, no mä tykkään. Kuulema siinä on suu poskiin asti ja mitä ihme kommenttia siinä tuli. Äiti sanoi kuvan nähtyään samaa, että no on kuva. Itse taas pidän kuvastani, joten onko liikaa vaadittu äidiltä tyttärensä kunnioittamista silloin, jos tytär on tyytyväinen omaan kuvaansa? Itsetunto kun ei ulkoisiin ominaisuuksiin rakentunut vielä kovin vahvaksi.
sunnuntai 25. tammikuuta 2015
Mitä kuuluu tunteisiin?
Kuuntelen iki-ihanaa Kaija Koota ja fiilistelen jo valmiiks huhtikuussa olevaa keikkaa lähiseudulla.
Lattialla on kansio ja kansio täynnä laskuja, ei mitään tietoa tarkalleen, milloin saan enemmän rahaa. Nyt sitä on juuri ja juuri ruokaan. Odottelen Kelalta päätöksiä tähän uuden elämän vaiheeseen, kun olen työtön, tai työllinen työnhakija. Ohjaan edelleen viikon aikana joitakin lasten ja nuortenryhmiä.
Mutta koko päivätyötä ei ole enkä pysty sitä ottamaan.
Voisin sanoa tapailevani yhtä ihmistä, ollaan nähty pari kertaa ja viestitelty loka-marraskuusta lähtien. Nyt vasta tammikuun puolella nähtiin ensimmäisen kerran, vaikkei välimatkaa ole kuin tunnin verran autolla. Eilen nähtiin toisen kerran, ja jokin sykähti sisälläni. En sano olevani vielä ihastunut, mutta haluan viettää toisen kanssa vielä aikaa.
Kirjoitin kesällä merkinnän arkuudesta ihastua, tämä arkuus on yhä seurana, vaikka kohde on vaihtunut. Mun tekee mieli juosta pakoon, kun joku yrittää tulla lähelle ja haluaa tehdä työtä sen eteen, että näkisimme. Jouduin yhden tapaamisen perumaan tämän ihmisen kanssa, kun pakenin. Yhtäkkiä tuli olo, että ei, en pysty en halua. Mihin taritsen toista, tähänkin asti mennyt yksin.
On todella vaikeaa avata toiselle elämää. Nyt kun ollaan nähty nuo pari kertaa ollaan lenkkeilty ja käyty kahvilla. En ole pystynyt katsomaan toista silmiin muutamaa sekuntia kauempaa.
Kauhistuin jo ajatuksesta, että tulisimme minun luo kahville. Tämähän on minun tila, minun turvapaikka, johon on pääsy ihmisillä, jotka tietävät ja tuntevat minut. Ihmisillä, joiden kanssa puhuessa ei tarvitse varoa sanoja.
Pystyn puhumaan kyllä kevyesti paljon, ja laajasti asioista kaikkien kanssa, mutta jos puhe on minusta, niin syvällinen taso on vaikea saavuttaa. Hyvä, jos ystäville pystyn puhumaan.
Hassua on, että olen monesti kuvitellut katsovani toisen kanssa teeveetä, tai tulen kotiin ja toinen istuuu tietokoneella pelaamassa ja kierrän käteni toisen ympärille tai retkeilemme yhdessä lasten kanssa. Niin, mun kuvitelmissa on lapsia, yhteistä aikaa ja yhteistä elämää. Tuo vaatii toisen lähelle päästämisen. Tuntuu, että olen jonkin alussa, ja on vain pakko lähteä varovasti uimaan tunnustellen ensin pohjaa.
Eilen kuuntelin Pauli Hanhiniemen Hiekkalaulua. Mulle tuli mieleen kuva, jossa on tummanpurppura tausta ja ainoana esineenä kaatunut viinilasi, mikä makaa punaviinilammikossa. Lasissa on ihan pienen pieni särö, mutta sellainen mikä ei haittaa juomista. Lasinkaataja on vahingossa tyrkännyt sen liikevoimallaan nurin, eikä ole jäänyt nostamaan sitä pystyyn. Taiteilijaystävälle kertoessani visiosta tajusin lasin olevan minä. Niin vahva, että se ei hajoa täysin kaatuessaan, mutta johon on tullut särö.
Hiekkalaulu, Pauli Hanhiniemi
Lattialla on kansio ja kansio täynnä laskuja, ei mitään tietoa tarkalleen, milloin saan enemmän rahaa. Nyt sitä on juuri ja juuri ruokaan. Odottelen Kelalta päätöksiä tähän uuden elämän vaiheeseen, kun olen työtön, tai työllinen työnhakija. Ohjaan edelleen viikon aikana joitakin lasten ja nuortenryhmiä.
Mutta koko päivätyötä ei ole enkä pysty sitä ottamaan.
Voisin sanoa tapailevani yhtä ihmistä, ollaan nähty pari kertaa ja viestitelty loka-marraskuusta lähtien. Nyt vasta tammikuun puolella nähtiin ensimmäisen kerran, vaikkei välimatkaa ole kuin tunnin verran autolla. Eilen nähtiin toisen kerran, ja jokin sykähti sisälläni. En sano olevani vielä ihastunut, mutta haluan viettää toisen kanssa vielä aikaa.
Kirjoitin kesällä merkinnän arkuudesta ihastua, tämä arkuus on yhä seurana, vaikka kohde on vaihtunut. Mun tekee mieli juosta pakoon, kun joku yrittää tulla lähelle ja haluaa tehdä työtä sen eteen, että näkisimme. Jouduin yhden tapaamisen perumaan tämän ihmisen kanssa, kun pakenin. Yhtäkkiä tuli olo, että ei, en pysty en halua. Mihin taritsen toista, tähänkin asti mennyt yksin.
On todella vaikeaa avata toiselle elämää. Nyt kun ollaan nähty nuo pari kertaa ollaan lenkkeilty ja käyty kahvilla. En ole pystynyt katsomaan toista silmiin muutamaa sekuntia kauempaa.
Kauhistuin jo ajatuksesta, että tulisimme minun luo kahville. Tämähän on minun tila, minun turvapaikka, johon on pääsy ihmisillä, jotka tietävät ja tuntevat minut. Ihmisillä, joiden kanssa puhuessa ei tarvitse varoa sanoja.
Pystyn puhumaan kyllä kevyesti paljon, ja laajasti asioista kaikkien kanssa, mutta jos puhe on minusta, niin syvällinen taso on vaikea saavuttaa. Hyvä, jos ystäville pystyn puhumaan.
Hassua on, että olen monesti kuvitellut katsovani toisen kanssa teeveetä, tai tulen kotiin ja toinen istuuu tietokoneella pelaamassa ja kierrän käteni toisen ympärille tai retkeilemme yhdessä lasten kanssa. Niin, mun kuvitelmissa on lapsia, yhteistä aikaa ja yhteistä elämää. Tuo vaatii toisen lähelle päästämisen. Tuntuu, että olen jonkin alussa, ja on vain pakko lähteä varovasti uimaan tunnustellen ensin pohjaa.
Eilen kuuntelin Pauli Hanhiniemen Hiekkalaulua. Mulle tuli mieleen kuva, jossa on tummanpurppura tausta ja ainoana esineenä kaatunut viinilasi, mikä makaa punaviinilammikossa. Lasissa on ihan pienen pieni särö, mutta sellainen mikä ei haittaa juomista. Lasinkaataja on vahingossa tyrkännyt sen liikevoimallaan nurin, eikä ole jäänyt nostamaan sitä pystyyn. Taiteilijaystävälle kertoessani visiosta tajusin lasin olevan minä. Niin vahva, että se ei hajoa täysin kaatuessaan, mutta johon on tullut särö.
Hiekkalaulu, Pauli Hanhiniemi
Kuinka kokematon, lopultakin,
sydämeni on
Joutuessaan luopumaan siitä minkä
kerran
Jo ehti pitää omanaan
Kokematonhan se on, aika
kokematon
Vaikka joka päivä jostain täytyy
irrottaa
Ja joka päivä jotakin jää taa
Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa
Päästää hiekka juoksemaan, hiekka
juoksemaan
Läpi sormien
Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä
päätä en
Mä en halunnut kuin hymyn sulta
Hymyn vaan
Kuinka petyinkään
Kun hymyn vain sain
Vaikka joka päivä jostain täytyy
irroittaa
Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa
Päästää hiekka juoksemaan, hiekka
juoksemaan
Läpi sormien
Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä
päätä en
Vaikka joka päivä jostain täytyy
irroittaa
Ja joka päivä jotakin jää taa
Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa
Päästää hiekka juoksemaan, hiekka
juoksemaan
Läpi sormien
Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä
päätä en
keskiviikko 7. tammikuuta 2015
Päiväkirjamerkinää kymmenen vuoden takaa osa 1.
"Miksen muka saisi lähteä uutena vuotena kavereille yöksi tai kukaan ei saa tulla meille yöksi. Ei ne kuitenkaan meitä enää muista kahentoista jälkeen (kai). Mummi tulee kuitenkin meille ja vastaavaa. Joten ihan hyvin 13. uusi vuosi voisi olla ihan mukava kavereiden kanssa, jos muut uudet vuodet on ollut kotona ja vanhoja perinteitä noudattaen (eli paukutellaan raketit, valetaan tina, keitetään nakit)... Isä ja äiti on kuitenkin ottanu sen verran errei niistä ole kuin "riesaa""
Noin lukee päiväkirjassani 30.12.2004 00:30
En muista tarkkaan tuota uutta vuotta, mutta samassa päiväkirjassa 2.12005 lukee, että olin veljeni ja sen kavereiden kanssa.
Luin eilen, tai no viime yönä, tuota kymmenen vuotta vanhaa päiväkirjaani. Tuo on yksi normaaleista merkinnöistä siinä kirjassa: isä ja äiti ovat humalassa. Olen miettinyt, että miksi en muista kunnolla seiska ja kasiluokkia. Olen ajatellut sen olevan ihan normaalia, että siitä ajasta ei vain jää mitään mieleen. Muistan tuon ajan sellaisena harmaana usvana, muistan, että kavereiden kanssa oli jotain kärhämää ja, että oli yksi poika, joka ei ollut enää kuvioissa myöhemmin. Siitä lisää joskus, sillä kun on yksi merkitys elämässäni. Muistan istuneeni paljon huoneessani ovi kiinni pohtien sitä miksi minun täytyy olla juuri tässä perheessä tytär, miksei vanhempani ole erilaisia.
Kun luin koko päiväkirjan ajalta 29.12.2004-20.5.2005, en yhtään ihmettele, etten mitään muista. Eihän tuollaisesta pahasta olosta haluakaan muistaa mitään. Ja sehän on ihan fakta, et hyvät asiat muistaa paremmin. Tuolloin mua piti hengissä tukioppilastoiminta ja lapsuudenajan ystävä.
Mietin, että en pelännyt rikkoa ihmissuhteita. Pystyin naivisti päättämään, että laitan välit poikki.
Ainoa ystävyyssuhde, mikä kesti tuon vaiheen ja kestää yhä, on esikoulussa solmittu ystävyys. Tämän ihmisen kanssa on omasta muististani tullut yksi isompi selvitys, ja sekin aikuisiällä.
Pakko avata teille enemmänkin tuota aikaa, tuntuu, että en ole käsitellyt kaikkea tuolta ajalta.
Mietin, mikä tuohon oli syynä. Olin aina laittamassa välejä poikki jonkun kanssa, en kaihtanut riitoja. Pohdin vaikuttiko siihen se epästabiili ympäristö kotona. Se epätasapainoinen ailahtelu hyvien ja huonojen hetkien välillä vanhemmillani. Enmuista yhtään sitä lähdettä, että kuka kirjoitti juuri jonnekin siitä, mitä on olla alkoholistin aikuinen lapsi (linkatkaa juttu tähän kommenttina, jos joku tietää). Jutussa käsiteltiin itselleni tuttuja asioita. Kirjoittajalla oli tarve siihen, että jotain draamaa piti olla esillä, tai muuten sitä piti kehittää. Kun kotona on oppinut sen myrskyn mallin, ei osaa olla pitkään ilman kuohuja ja tuulta.
Olen aina miettinyt, että miksi välillä haluaisin nostaa metakan jostain pienestäkin jutusta, ja miksi nautin siitä, että televisiosarjassa tai elokuvassa roolihenkilöillä on sukset ristissä ja he ottavat yhteen. Olen pitänyt itseäni jotenkin kieroutuneena hulluna, mutta ymmärsin tuota juttua lukiessani, että olen oppinut siihen.
Rakastan myrskysäätä, kun tuulee ja sataa kaatamalla vettä. Silloin tuntuu, että voin hengittää vapaasti.
Toivoisin, että kun nostan metelin jostain pienestä, tai muuten tunnun ärsyttävältä, ystävien ottavan olkapäistäni kiinni ja kastsovan silmiin sanoen, että kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää.
maanantai 5. tammikuuta 2015
Uuden vuoden vaihde
Uusi vuosi on vaihtunut, tuntuu kuin tätä vuotat olisi eletty jo monta päivää. Uusista vuosista voisi kirjoittaa pari muutakin merkintää, mutta aloitan kuitenkin viimeisimmästä.
Olin vanhempieni luona kääntymässä, kun vein auton ja kävelin ystäväni luo.
Kun saavuin porukoilleni äiti imuroi. Kello oli puoli kuusi illalla, huusin ettei kukaan imuroi siihen aikaan uuden vuoden aattona!
Kuulema oli pakko imuroida vanhat pölyt pois... Isä kun oli vitsillä heittänyt äidille jotain, ettei äiti kävisi töissä muuta kuin istumassa. Äitini työskentelee puhtaanapito alalla ja kävelee töissään enemmän kuin minä liikun viikossa. Äiti ei ymmärtänyt vitsiä ja oli loukkaantunut tästä isälle.
Sittenpä riita oli valmis, vanhemmat jatkoivat aiheesta huutamista, kun kokosin tavaroitani ja valmistauduin juhlintaan.
"Johan tässä meni joulu riidoitta, niin pitäähän sitä ny jotenkin vielä tapella tänä vuonna!"
Huusin väliin, en jaksanut yhtään sellaista meininkiä mitä siellä oli.
Äiti kävi huoneessani/vierashuoneessa "raivaamassa" tilaa mulle etten yöllä kompastuisi tavaroihini. Huusin ettei sen tarvitse siellä olla, kun osaan itsekin varoa.
Olin laittamassa tässä kohtia kenkiä jalkaaan kun isä sitten tokaisee, et toinen sohva on ainakin vapaana. Tokaisin takaisin, että jos ei ole molemmat sohvat vapaana niin minä käännyn takaisin. Niin pienestä asiasta kuin tuokin riita oli lähtenyt, niin en hyväksy siitä tehtävän isompaa numeroa. Jos on asioita siellä takana hiertämässä, niin silloin puhutaan niistä. Ei siitä kuka vie roskat ja kuka imuroi.
Muuten uusi vuosi meni rauhassa itselläni. Kotiin yöllä mennessäni molemmat sohvat olivat tyhjät.
Olin vanhempieni luona kääntymässä, kun vein auton ja kävelin ystäväni luo.
Kun saavuin porukoilleni äiti imuroi. Kello oli puoli kuusi illalla, huusin ettei kukaan imuroi siihen aikaan uuden vuoden aattona!
Kuulema oli pakko imuroida vanhat pölyt pois... Isä kun oli vitsillä heittänyt äidille jotain, ettei äiti kävisi töissä muuta kuin istumassa. Äitini työskentelee puhtaanapito alalla ja kävelee töissään enemmän kuin minä liikun viikossa. Äiti ei ymmärtänyt vitsiä ja oli loukkaantunut tästä isälle.
Sittenpä riita oli valmis, vanhemmat jatkoivat aiheesta huutamista, kun kokosin tavaroitani ja valmistauduin juhlintaan.
"Johan tässä meni joulu riidoitta, niin pitäähän sitä ny jotenkin vielä tapella tänä vuonna!"
Huusin väliin, en jaksanut yhtään sellaista meininkiä mitä siellä oli.
Äiti kävi huoneessani/vierashuoneessa "raivaamassa" tilaa mulle etten yöllä kompastuisi tavaroihini. Huusin ettei sen tarvitse siellä olla, kun osaan itsekin varoa.
Olin laittamassa tässä kohtia kenkiä jalkaaan kun isä sitten tokaisee, et toinen sohva on ainakin vapaana. Tokaisin takaisin, että jos ei ole molemmat sohvat vapaana niin minä käännyn takaisin. Niin pienestä asiasta kuin tuokin riita oli lähtenyt, niin en hyväksy siitä tehtävän isompaa numeroa. Jos on asioita siellä takana hiertämässä, niin silloin puhutaan niistä. Ei siitä kuka vie roskat ja kuka imuroi.
Muuten uusi vuosi meni rauhassa itselläni. Kotiin yöllä mennessäni molemmat sohvat olivat tyhjät.
tiistai 9. joulukuuta 2014
Ei valiteta turhasta mutta pettymykset tulee ottaa tosissaan
Ihmiset, jotka kysyvät sun kuulumisia ovat sanoinkuvaamattoman mahtavia.
En muista koska viimeksi oma äiti olisi kysynyt kuulumisiani. Kun olen mennyt kotiin, niin olen saanut kuulla monet tarinat kyllä äidin päivästä, mutta ei kysymyksiä, joita olisi suunnattu minulle. Tai no: Milloin tuut seuraavan kerran?
En jaksa käydä paikassa, josta en itse saa mitään, tai viettää aikaa ihmisten kanssa, joita ei tunnu kiinnostavan. Vaikka olen aikuinen ja itsenäinen, en silti niin itsenäinen, että pärjäisin ilman muita ihmisiä. Kuulumisten kysyminen on erinarvoisen tärkeää. Susta tuntuu kuin olisit kaivattu ihminen, eikä sua haluta lakaista maton alle tai kaataa omia ärsytyksiä niskaan.
Vaikka ihminen olisi tottunut kuuntelemaan ja antamaan aikaansa, haluaa hän joskus myös, että hänen huolia kuunneltaisiin. Valitan harvoin ääneen, sillä elämä ei mielestäni ole sen arvoista. Mutta sitten, jos jotain sanon ääneen, niin haluaisin sen otettavan vakavasti. Toiselle pieneltä kuulostava asia voi olla todella suuri asia.
Joku aika sitten sain kuulla miten olin omasta mielestäni epäonnistunut opinnäytetyössäni, sisäiset tavoitteeni olivat korkeammassa kuin kakkosen tasolla (1-5). Moni on kysynyt, että onko arvoasteikko 1-3? Joo kun ei ole, työ ei omasta mieelstäni yllä edes oman osaamiseni keskitasolle. Mutta kaatunutta maitoa on turha itkeää. Se vain harmitti ja harmittaa, sillä se oli mun työ koko syksyn. Siinä missä ihmiset kävivät töissä, minä kirjoitin opinnäytetyötä. Tuntuu kuin sitä ei ymmärrä kukaan. Äiti ihmetteli, että minkälaista romaania kirjoitan kun sivuja oli 25 ja lopulta tuntui kuin omaa ärsytystä vähäteltäisiin. Ettei itselläni olisi oikeutta olla pettynyt itseeni. Lopulta enemmän ärsytti muiden reaktiot siihen, kun tuntui ettei itseäni ymmärretä.
Ei se minulle ollut vain suoritettu työ vaan puoli vuotta stressiä ja työtä.
Sitten epäonnistun. Minulle se oli epäonnistuminen, jolloin ei ole kivaa, jos sitä vähätellään.
Koitetaan siis katsoa sisään ihmiseen, joka tuntuu valittavan sinulle turhanpäiväisestä, voi olla, että sillä ihmisellä voi olla kasa muita ajatuksia, joita ei vain halua tuoda sillä hetkellä ilmi.
En muista koska viimeksi oma äiti olisi kysynyt kuulumisiani. Kun olen mennyt kotiin, niin olen saanut kuulla monet tarinat kyllä äidin päivästä, mutta ei kysymyksiä, joita olisi suunnattu minulle. Tai no: Milloin tuut seuraavan kerran?
En jaksa käydä paikassa, josta en itse saa mitään, tai viettää aikaa ihmisten kanssa, joita ei tunnu kiinnostavan. Vaikka olen aikuinen ja itsenäinen, en silti niin itsenäinen, että pärjäisin ilman muita ihmisiä. Kuulumisten kysyminen on erinarvoisen tärkeää. Susta tuntuu kuin olisit kaivattu ihminen, eikä sua haluta lakaista maton alle tai kaataa omia ärsytyksiä niskaan.
Vaikka ihminen olisi tottunut kuuntelemaan ja antamaan aikaansa, haluaa hän joskus myös, että hänen huolia kuunneltaisiin. Valitan harvoin ääneen, sillä elämä ei mielestäni ole sen arvoista. Mutta sitten, jos jotain sanon ääneen, niin haluaisin sen otettavan vakavasti. Toiselle pieneltä kuulostava asia voi olla todella suuri asia.
Joku aika sitten sain kuulla miten olin omasta mielestäni epäonnistunut opinnäytetyössäni, sisäiset tavoitteeni olivat korkeammassa kuin kakkosen tasolla (1-5). Moni on kysynyt, että onko arvoasteikko 1-3? Joo kun ei ole, työ ei omasta mieelstäni yllä edes oman osaamiseni keskitasolle. Mutta kaatunutta maitoa on turha itkeää. Se vain harmitti ja harmittaa, sillä se oli mun työ koko syksyn. Siinä missä ihmiset kävivät töissä, minä kirjoitin opinnäytetyötä. Tuntuu kuin sitä ei ymmärrä kukaan. Äiti ihmetteli, että minkälaista romaania kirjoitan kun sivuja oli 25 ja lopulta tuntui kuin omaa ärsytystä vähäteltäisiin. Ettei itselläni olisi oikeutta olla pettynyt itseeni. Lopulta enemmän ärsytti muiden reaktiot siihen, kun tuntui ettei itseäni ymmärretä.
Ei se minulle ollut vain suoritettu työ vaan puoli vuotta stressiä ja työtä.
Sitten epäonnistun. Minulle se oli epäonnistuminen, jolloin ei ole kivaa, jos sitä vähätellään.
Koitetaan siis katsoa sisään ihmiseen, joka tuntuu valittavan sinulle turhanpäiväisestä, voi olla, että sillä ihmisellä voi olla kasa muita ajatuksia, joita ei vain halua tuoda sillä hetkellä ilmi.
sunnuntai 7. syyskuuta 2014
Entinen masentunut, nykyisin yhä masentunut?
Kuinka moni on ollut masentunut? Joko diagnosoidusti tai omasta mielestään?
Kuinka monesta on joinakin aamuina tuntunut hirveän vaikealta nousta sängystä ylös?
Kuinka moni on ollut joskus sitä mieltä, että on turhaa syödä tai olla hereillä?
Entä kuinka moni on myöhemmin huomannut ajattelevansa päinvastoin? Kuinka monen mielestä elämässä onkin ollut valoa? Kuinka moni ei voisi enää kuvitella olevansakaan masentunut?
Itse taivun syksystä rauhalliseen melankoliaan, ei masennukseen vaan sellaiseen tiettyyn rauhallisuuteen aina iltaisin, kun alkaa hämärtämään, sytytän kynttilöitä ja nautin siitä valosta.
Joskus se pimeys on tuntunut jatkuvan läpi vuoden muuttaen vain vähän painopistettään.
Haluan tuoda esille sen tavanomaisen reaktion, kun kertoo olleen masentuneen joskus. En avaa tällä keskusteluja, tietysti luon ihmiseen luottamuksen, ennen kuin kerron olleeni masentunut.
Se yleisin reaktio varsinkin miespuolisilla henkilöillä on ollut sellainen puolesta sekunnista sekunnin hiljaisuus ja poispäin katsominen ja ilmeestä on nähnyt ajatuksen "onko tuo hullu tai nyt masentunut...?", Sit hirveä vakuuttelu, et joo, olen kunnossa, ja elämäniloinen.
Naisilla taas yleensä heränny sellainen huolenvire silmissä, et pärjäätkö sä, oletko sä kunnossa?
Ei masennus ole elinikäinen sairaus tai mielenvikaisuus. En ole masentunut, vaikka välillä onkin päiviä, joina tuntuu ettei elämästä tule yhtään mitään. Sellaisia päiviä on kaikilla. Ainakin niin uskallan väittää, silä pidän itseäni tällä hetkellä todella elämnmyönteisenä ja positiivisena ihmisenä, koska tiedän mitä muuta elämä voisi olla, enkä koe itselläni tarvetta vetäytyä päivien synkkyyteen.
Haluan kuitenkin olla se, joka voi omalla kokemuksella auttaa masentuneita ihmisiä ympärilläni.
Kuinka monesta on joinakin aamuina tuntunut hirveän vaikealta nousta sängystä ylös?
Kuinka moni on ollut joskus sitä mieltä, että on turhaa syödä tai olla hereillä?
Entä kuinka moni on myöhemmin huomannut ajattelevansa päinvastoin? Kuinka monen mielestä elämässä onkin ollut valoa? Kuinka moni ei voisi enää kuvitella olevansakaan masentunut?
Itse taivun syksystä rauhalliseen melankoliaan, ei masennukseen vaan sellaiseen tiettyyn rauhallisuuteen aina iltaisin, kun alkaa hämärtämään, sytytän kynttilöitä ja nautin siitä valosta.
Joskus se pimeys on tuntunut jatkuvan läpi vuoden muuttaen vain vähän painopistettään.
Haluan tuoda esille sen tavanomaisen reaktion, kun kertoo olleen masentuneen joskus. En avaa tällä keskusteluja, tietysti luon ihmiseen luottamuksen, ennen kuin kerron olleeni masentunut.
Se yleisin reaktio varsinkin miespuolisilla henkilöillä on ollut sellainen puolesta sekunnista sekunnin hiljaisuus ja poispäin katsominen ja ilmeestä on nähnyt ajatuksen "onko tuo hullu tai nyt masentunut...?", Sit hirveä vakuuttelu, et joo, olen kunnossa, ja elämäniloinen.
Naisilla taas yleensä heränny sellainen huolenvire silmissä, et pärjäätkö sä, oletko sä kunnossa?
Ei masennus ole elinikäinen sairaus tai mielenvikaisuus. En ole masentunut, vaikka välillä onkin päiviä, joina tuntuu ettei elämästä tule yhtään mitään. Sellaisia päiviä on kaikilla. Ainakin niin uskallan väittää, silä pidän itseäni tällä hetkellä todella elämnmyönteisenä ja positiivisena ihmisenä, koska tiedän mitä muuta elämä voisi olla, enkä koe itselläni tarvetta vetäytyä päivien synkkyyteen.
Haluan kuitenkin olla se, joka voi omalla kokemuksella auttaa masentuneita ihmisiä ympärilläni.
tiistai 8. heinäkuuta 2014
Luottaminen aikusiin
"Milloin se pommi-juttu oli?"
"Lukion tokan syksyllä!"
"Aijaa, oliko?!"
"Oli! Mä muistan sen kyl erittäin hyvin, koska...siitä seurasi yhtä sun toista."
Keskustelu suurinpiirtein noin, ei täysin litteroituna, mutta kuitenkin. Juhannuksena ystävien kanssa muisteltiin vanhoja koulujuttuja. Niin se oli, harvoja hetkiä muistan niin kirkkaasti kuin sen. Lähdin pitämään aamunavausta, kanslia oli täynnä huolestuneen oloista koulun henkilökuntaa. Sitten yksi opettaja huomasi, että olen paikalla. Sanoin, että pitäisi aamunavaus tulla pitämään. Tämä laittoi käden mun olalle ja kertoi koulussa olevan pommiuhka. En ollut uskoa korviani, siirryin käytävän puolelle odottamaan lisäkuulutuksia. Ja siitä oman elämäni yksi raskaimmista ja palkitsevimmista vuosista lähti liikkeelle.
Olen kertonut tästä tapahtumasarjasta jo aiemmintäällä, mutta haluan vielä puhua tästä, koska ilman sitä en välttämättä olisi tällainen, vahvempi.
Vaikka psykologille meno oli lähes aina vaikeaa ja henkistä kamppailua itseni kanssa, olen iloinen, että siellä sain käydä. Puhuminen auttoi. Se sai liikkeelle ajatuksia ja stressaavan tilanteen purku on ihan ehdottoman tärkeää. Kun psykologi kysyi miten menee ja mitä kuuluu, en osannu koskaan ihan täysin vastata kysymykseen verbaalisesti. Käytän paljon mielikuvia, tai ennemminkin saatan nähdä asiat kuvina, väreinä, musiikkina kuin suoraan sanoina. Olen visuaalinen ihminen. Rakastan erilaisia tunnekuvia ryhmätehtävissä ja musiikki on yksi keino saada fiilikset ulos.
Muistan psykologin ja muidenkin aikuisten kysyneen, että luotanko ihmisiin? Olen ollut hieman ihmeissäni, totta kai luotan ihmisiin, en mä muuten olisi apua hakenut. Ymmärsin vasta myöhemmin, miksi sitä kysyttiin. Ei ole epätavallista, ettei alkoholistivanhemman lapsi luota ihmisiin, kun alkoholisti on voinut pettää tyhjillä lupauksillaan lapsen useammin kuin kerran.
Äiti on pettänyt myös meidät lapset, useammin kuin kerran tai kaksi. On luvattu olla selvin päin tai maksaa velat seuraavasta tilistä. Kun äiti on jäänyt kiinni tyhjistä sanoista, seuraa liuta erilaisia selityksiä. Niistä saisi yhden kirjan koottua. Mutta silti, suurin osa ihmisistä on pitänyt lupauksensa ja äitikin suurimman osan. Nopeasti olemme veljen kanssa oppineet lukemaan ne lauseet, jotka eivät toteudu.
Kyllähän maailmaan ääntä mahtuu, mutta tarvittaessa vaikeneminen on joskus kultaa:
"Lukion tokan syksyllä!"
"Aijaa, oliko?!"
"Oli! Mä muistan sen kyl erittäin hyvin, koska...siitä seurasi yhtä sun toista."
Keskustelu suurinpiirtein noin, ei täysin litteroituna, mutta kuitenkin. Juhannuksena ystävien kanssa muisteltiin vanhoja koulujuttuja. Niin se oli, harvoja hetkiä muistan niin kirkkaasti kuin sen. Lähdin pitämään aamunavausta, kanslia oli täynnä huolestuneen oloista koulun henkilökuntaa. Sitten yksi opettaja huomasi, että olen paikalla. Sanoin, että pitäisi aamunavaus tulla pitämään. Tämä laittoi käden mun olalle ja kertoi koulussa olevan pommiuhka. En ollut uskoa korviani, siirryin käytävän puolelle odottamaan lisäkuulutuksia. Ja siitä oman elämäni yksi raskaimmista ja palkitsevimmista vuosista lähti liikkeelle.
Olen kertonut tästä tapahtumasarjasta jo aiemmintäällä, mutta haluan vielä puhua tästä, koska ilman sitä en välttämättä olisi tällainen, vahvempi.
Vaikka psykologille meno oli lähes aina vaikeaa ja henkistä kamppailua itseni kanssa, olen iloinen, että siellä sain käydä. Puhuminen auttoi. Se sai liikkeelle ajatuksia ja stressaavan tilanteen purku on ihan ehdottoman tärkeää. Kun psykologi kysyi miten menee ja mitä kuuluu, en osannu koskaan ihan täysin vastata kysymykseen verbaalisesti. Käytän paljon mielikuvia, tai ennemminkin saatan nähdä asiat kuvina, väreinä, musiikkina kuin suoraan sanoina. Olen visuaalinen ihminen. Rakastan erilaisia tunnekuvia ryhmätehtävissä ja musiikki on yksi keino saada fiilikset ulos.
Muistan psykologin ja muidenkin aikuisten kysyneen, että luotanko ihmisiin? Olen ollut hieman ihmeissäni, totta kai luotan ihmisiin, en mä muuten olisi apua hakenut. Ymmärsin vasta myöhemmin, miksi sitä kysyttiin. Ei ole epätavallista, ettei alkoholistivanhemman lapsi luota ihmisiin, kun alkoholisti on voinut pettää tyhjillä lupauksillaan lapsen useammin kuin kerran.
Äiti on pettänyt myös meidät lapset, useammin kuin kerran tai kaksi. On luvattu olla selvin päin tai maksaa velat seuraavasta tilistä. Kun äiti on jäänyt kiinni tyhjistä sanoista, seuraa liuta erilaisia selityksiä. Niistä saisi yhden kirjan koottua. Mutta silti, suurin osa ihmisistä on pitänyt lupauksensa ja äitikin suurimman osan. Nopeasti olemme veljen kanssa oppineet lukemaan ne lauseet, jotka eivät toteudu.
Kyllähän maailmaan ääntä mahtuu, mutta tarvittaessa vaikeneminen on joskus kultaa:
maanantai 9. kesäkuuta 2014
Oma alkoholikulttuuri
Ensi viikolla on taas juhannus ja yksi syy juoda itsensää vahingossa hengiltä.
Alkon myyntitilastoihin tulee selvästi erottuva piikki, kun ihmiset ryntäävät kauppaan ostamaan alkoholia. Itse aion juoda pari lasia viiniä ja syödä hyvin, jos seuraa on. Yksin juon erittäin harvoin, silloinkin jonkun paremman ruuan kanssa, jos olen nähnyt vaivaa ateriani eteen enemmän kuin vartin verran. Viimeksi olen yksin juonut punaviiniä itsenäisyyspäivänä, kun ostin kasleria ja tein pihvit juhlapäivän kunniaksi.
Käytän alkoholia, vaikka olen nähnyt mitä se ihmiselle voi tehdä. En ole absolutisti vaan nautiskelija.
Voin lähteä ystävien kanssa baariin, juoda yhden ja olla loppuillan vesilinjalla, ja pitää silti hauskaa. Tai voin olla myös täysin selvänä ystävien kanssa ilman yhtäkään annosta alkoholia. Yleensä olen se, joka pitää muista huolen.
En pidä kamalassa humalassa olemisesta. Tarvitsen sen kontrollin omasta käyttäytymisestä ja sanomisesta. Ihan kamalaa on jo se, että huomaat hoippuvasi vähän ja olet ystävien kanssa baarissa. Siinä kohtaa otan yleensä loppuillan vettä. Haluan tietää mitä teen ja mitä sanon ja mihin astun. Se oma suojeluvietti on todella suuri.
Olen ollut niin humalassa muutaman kerran, etten muista kaikkia tapahtumia illoista ystävien kanssa. Silloin olen yleensä uskaltanut juoda enemmän, kun on tiennyt olevansa ystävien seurassa koko illan. Näistäkin "kännäyksistä" on kolme-neljä vuotta aikaa. Lisäksi kanssaihmisistä saattaa olal ärsyttävääkin ja osin häpeällistä, ettei toinen muista mitään. Tämän olen kokenut äidin kanssa monesti. Joinakin iltoina on turha edes yrittää sanoa mitään ja joinain iltoina puhun äidille kuin pikkulapselle.
Haluan pitää itseäni sivistyneenä alkoholinkäyttäjänä. Haluan osoittaa sen yhden tavan millä alkoholia voi nauttia. Nuorten kanssa keskustellessa en kiellä heitä täysin juomasta, mutta painotan puheissani omaa vastuuta ja alaikäisyyttä. Teoilla on seurauksinsa ja asioista täytyy pystyä keskustelemaan. Kenenkään elämää ei pysty hallitsemaan täydellisesti -ei edes omaansa.
Alkon myyntitilastoihin tulee selvästi erottuva piikki, kun ihmiset ryntäävät kauppaan ostamaan alkoholia. Itse aion juoda pari lasia viiniä ja syödä hyvin, jos seuraa on. Yksin juon erittäin harvoin, silloinkin jonkun paremman ruuan kanssa, jos olen nähnyt vaivaa ateriani eteen enemmän kuin vartin verran. Viimeksi olen yksin juonut punaviiniä itsenäisyyspäivänä, kun ostin kasleria ja tein pihvit juhlapäivän kunniaksi.
Käytän alkoholia, vaikka olen nähnyt mitä se ihmiselle voi tehdä. En ole absolutisti vaan nautiskelija.
Voin lähteä ystävien kanssa baariin, juoda yhden ja olla loppuillan vesilinjalla, ja pitää silti hauskaa. Tai voin olla myös täysin selvänä ystävien kanssa ilman yhtäkään annosta alkoholia. Yleensä olen se, joka pitää muista huolen.
En pidä kamalassa humalassa olemisesta. Tarvitsen sen kontrollin omasta käyttäytymisestä ja sanomisesta. Ihan kamalaa on jo se, että huomaat hoippuvasi vähän ja olet ystävien kanssa baarissa. Siinä kohtaa otan yleensä loppuillan vettä. Haluan tietää mitä teen ja mitä sanon ja mihin astun. Se oma suojeluvietti on todella suuri.
Olen ollut niin humalassa muutaman kerran, etten muista kaikkia tapahtumia illoista ystävien kanssa. Silloin olen yleensä uskaltanut juoda enemmän, kun on tiennyt olevansa ystävien seurassa koko illan. Näistäkin "kännäyksistä" on kolme-neljä vuotta aikaa. Lisäksi kanssaihmisistä saattaa olal ärsyttävääkin ja osin häpeällistä, ettei toinen muista mitään. Tämän olen kokenut äidin kanssa monesti. Joinakin iltoina on turha edes yrittää sanoa mitään ja joinain iltoina puhun äidille kuin pikkulapselle.
Haluan pitää itseäni sivistyneenä alkoholinkäyttäjänä. Haluan osoittaa sen yhden tavan millä alkoholia voi nauttia. Nuorten kanssa keskustellessa en kiellä heitä täysin juomasta, mutta painotan puheissani omaa vastuuta ja alaikäisyyttä. Teoilla on seurauksinsa ja asioista täytyy pystyä keskustelemaan. Kenenkään elämää ei pysty hallitsemaan täydellisesti -ei edes omaansa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)