Kevät koittanut ja muutoksia syntynyt

Tässä vierähtänyt puoli vuotta ilman päivitystä. Pahoittelut tästä.
Viimeinen päivitys taisi olla marraskuulta. No, sen jälkeen elämä otti aika otteeseensa ja toi itselleni ison muutoksen.

Avomiehelleni tarjottiin loppu vuodesta töitä ihan toisaalla päin Suomea, kuin missä asuimme. Hänellä oli loppunut marraskuussa edellinen määräaikaisuus ja olimme miettineet kuinka pärjäämme taloudellisesti, jos molemmat työttöminä.
Nomuutto edes toisen työn perässä oli luonnollinen valinta.

Tammikuu meni niin, että mies oli viikot noin neljänsadan kilometrin päässä ja tuli viikonlopuksi kotiin. Itse painotin asunnon etsintää ja muita muuttamiseen liittyviä juttuja sekä pakkasin laatikoita.
Saimme vuokrattua mukavan kolmion ja muuton toteutettua helmikuun puolivälissä.
Totuttelua tämä uusi paikka vaatinut. Mainittakoon, että asuimme ennen yhdessä Suomen väkirikkaimmissa kaupungeissa ja nykyinen kylä on noin 13 tuhannen asukkaan kokoinen. Edellisessä asuinlähiössä oli miltein tuplasti niin paljon ihmisiä kuin tällä kylällä. Isoin kaupunki on puolentunnin ajomatkan päässä ja lähin ruokakauppa puolentoista kilometrin päässä. Asumme taajamarajan ulkopuolella 4G:n varassa.

Olen kotoisin samankokoisesta kaupungista, mutta silti sopeutuminen vei aikansa. Ensimmäiseen viikkoon en halunnut lähteä yksin minnekään. Halusin vain pysyä neljän seinän sisällä ja purkaa laatikoita. -Tai ainakin etsiä ne oleellisimmat keittiötarvikkeet.
Parin viikon oleilun jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja soitin työllisyyspalveluihin. Pääsin nopeasti työkokeiluun (kiitos aktiivimallin) ja sitä kautta uusi asuinympäristö tuli tutuksi. Sain kontakteja ja fiiliksen, et täälläkin on ihmisiä joilta kysyä tarvittaessa neuvoa.

Nyt on viritteillä jatkokuviot työn suhteen ja muuttolaatikotkin aika lailla purettu. Elämä täällä on tuntunut hyvältä, vaikka vanhaan kotikaupunkiin jäi paljon.
Yksinkertaisesti tässä siis ei ole ollut voimia jatai aikaa miettiä tämän kirjoittamista, mutta kunniasanalla lupaan aktivoitua tän osalta.

Sisko kertoi asioita

Kyläilin isosiskoni luona tässä hiljattain. Mietimme, että mitä mä sain itselleni lukion toisen vuoden psykologiavuodestani. Siitä siis, kun ensimmäsien kerran halusin itse puhua äidin ongelmasta.

Tajusin, että sitä ennen olin vain kieltänyt ongelman, osin itseltäni ja osin ulkopuolisilta.

Sen vuoden aikana minulle muotoutui, että äidillä on ongelma, sairaus, johon minä en ole suoranaisesti syypää.

Sisko kertoi, että äiti on hänelle tunnustanut, ettei kestänyt talouden romahtamista 200-luvun puoli välissä. Tämä laukaisi äidille toisen tähän päivään jatkuvan putken. Ysärin lama ei vaikuttanut meihin näkyvästi, työt silyivät ja me lapset olimme pieniä.

Nyt ymmärrän, miksi sisko maksoi minulle shoppaillessamme vaatteita ja tuki muutenkin. Vanhemmillani ei ollut rahaa. Sisko oli maksanut yhden ison laskun porukoilta, mikä oli "portti" huonoon talouteen. vanhemmat jäivät työttömiksi, kaksi lasta ja aikuinen omillana oleva sisko sekä yksi koira sek iso omakotitalo veivät rahaa -tai no sisko ny toi sitä.

Varamme ovat olleet yhteisiä perheen piirissä, olemme laskeneet rahoja autossa, että mitä meillä on varaa ostaa. 

Jotenkin aina oli vähintään olutta. Sitä oli pakko saada, menipä siihen sitten kuinka paljon vähistä rahoista. Asetin joskus ehdon äidille, että voin ostaa ruokaa mutta en alkoholia. 

En tiedä paljonko äiti juo nykyisin, mutta tiedän hänen juovan. 

Luultavasti juuri siksi pelkää jäävänsä eläkkeelle, kun teitää työn suojaavan häntä itseään. 

Surullista mutta totta.

Ihan kohta! Muuttoa näköpiirissä!

Elokuu vaihtuu syyskuuksi ihan juuri ja ihan juuri vaihtuu myös osoitteeni pienestä kaupungista isompaan. 

Muuttoon poikaystävän kanssa on kahdesta  kolmeen viikkoa. 
Käytännön syistä tavarat liikkuvat kahdessa pienessä erässä uuteen osoitteeseen idylliselle luhtitaloalueelle.

Viimeiset kaksi viikoa olen nukkunut nykyisessä kotiosoitteessani huonosti, nukahtaminen on ollut vaikeaa ja olen heräillyt välillä useammin kuin kerran yössä.
Keväällä puhjennut ihottuma alkoi taas vaivaamaan enemmän ja olen herännyt raapimaan pieniä kutisevia vesikelloja, nyt tuo ihottuma on taas rauhoittumassa. Ihan kuin kroppa muistuttaisi joskus, että menee liian lujaa, ja ettei kaikkia asioita tarvitse tehdä samassa hengennedossa.

Mutta kun olen sellainen, asiat pitää tehdä heti kun mahdollista, kaikesta pitää huolehtia yksin ja katsoa, että eläimet, ihmiset, läheiset, kumpparit ja kumppani pärjäävät..... -Eikun mitä? Otan itseäni olkapäistä kiinni ja katson itseäni.
 Tunnistan itsessäni jotain tuttua, kun pysähdyn hetkeksi katsomaan itseäni; Sen ylihuolehtivaisuuden, kun nyt asioita on tekemässä myös se toinen ihminen, sellainen tasapainoinen ja rakas ihminen. Sitä huomaa, ettei ihan kaikkea tarvitse pohtia ja päättää yksin. Ei ole tarkoitus selvitä tällä kertaa yksin. Se vähentää stressiä, luo rauhaa ja hyvinvointia.

Asuntohakemukset, sähkösopimukset, muuton logistiikka, muuttoapu, kaikki tuntuu hieman kevyemmältä kaksin kuin yksin.
Tämä on vaihe, josta haluaisin puhua äitini kanssa kuten terveessä äiti-tytär-suhteessa voisi kuvitella tehtävän, mutta ei.

En muista, että olisin kuukauteen nähnyt äitiäni selvnpäin. Olemme puhuneet samat asiaat kahteen-kolmeen kertaan, koska äiti ei muisat asioista olleen puhetta. Olen käynyt noin kerran viikossa vanhempien luona, lähinnä lainaamassa veljelleni autoa.
Lopputuloksena on se, että minä hermostun ja loppuilta menee hengitellen höyryjä pihalle.

Tuulista tuiverrusta

Pitänyt istua koneen ja blogin ääreen viikon verran. Tarkoitus oli kirjoittaa ennen pääsiäistä, sillä olen huomannut tilastoja seuratessa, että juhlapyhien ja lomien aikaan kävijätilastoissa on piikki.

Oma pääsiäinen sujui lähes rauhallisesti. Äidin kanssa ei ollut ongelmaa, nautin itsekin alkoholia ystävien kanssa kiirastorstaina, muuten pääsiäinen on oman katsomukseni myötä sen verran harras, ettei bilettäminen tai baarissa käynti ole istunut omaan mieltymykseeni.
Pääsiäispäivä oli todella ihana, kristittyjen yhteinen juhlapäivä tuntui aamulla kirkossa kirkon työntekijöiden ja seurakuntalaisten kesken. Sellainen yhteisöllisyys, jota en tunne saavani muista yhteisöistä. Ystävät ovat tietysti omansa, mutta se on erilaista yhteisöllisyyttä, kuten myös töissä ja perheen parissa.

Jouduin pelaamaan vanhempien ja veljen kanssa sanapelejä pitkänäperjantaina,  pitkin hampain suostuin pelaamaan ja halusin van pelin loppuvan, vaikka ihan hauskaa se olikin lopulta. Ihan liian outo tilanne pelata perheen kanssa lautapeliä, kun yli kymmeneen vuoteen ei olla pelattu mitään lautapeliä nelistään. Selasin samalla ihmisten pääsiäiskuvia sosiaalisessa mediassa tabletilla ja perhe käski jättää laitteen syrjään. Suutahdin, sillä se laite tuntui sillä hetkellä olevan pelastusrengas perheen keskeisestä ajasta.

Tänään on  normaali arkipäivä, täysin vapaa sellainen, ensimmäinen arkipäivä pitkään aikaan ilman sovittua menoa. Mun olo on turhautunut. Kuin liian pieneen häkkiin suljetulla eläimellä.
Olen siivonnut vaatekaapin ja ja nyt odotan pyykkivuoroa neljän pyykkipussin kanssa. Tiskit pitäisi tiskata ja työpiste järjestää. Pari sähköpostia pitäisi myös laittaa liikkeelle. ei mitään varsinaista työtä siis. Mä oon niin tottunut siihen, että teen pienen stressin alla työtä ja tällainen vapaapäivä keskellä kaikkea on ahdistavaa jo. En tiedä mitä tehdä ja mihin mennä. Nojoo, koko elämässä en tällä hetkellä tiedä mitä tehdä ja mihin mennä. Löysin yhden työpaikkailmoituksen, jota olin jo hakemassa, mutta sitten iski ahdistus ja tunne, että tää ei ole mun juttu enkä hakenut paikkaa.
Muttei myöskään paikoillaan olo. En osaa heittäytyä virran mukaan vaan haluan päämääriä ja tavoitteita ja sitä mitä kohti mennä. Mä en tiedä mikä mun varsinainen ongelma on. Tuntuu, ettei äiti täysin ymmärrä mun elämää tällä hetkellä. Kirjoitin maaliskuussa olevani solmussa, sitä olen edelleen.

Huomasin pääsiäisen aikana kirkossa käydessäni, että olen kadottamassa itsevarmuuttani, mietin jotain ihan pieniä juttuja, miten olla ja miten sanoa asioita vähänkään vieraammassa paikassa, en ole enää niin spontaani tai varma. Kulutan vaatekaapilla enemmän aikaa ja mietin sopiiko vaatteet yhteen ja miltä näytän.
Tuntuu kuin olisin masentumassa ja haluan stopata tän fiiliksen heti samantein. Tunnustan, etten ole jaksanut avata sähköposteja pariin päivään tai katsoa asioita läpi ja puhelimen soiminen ärsyttää. Ei, tämä ei ole burnout, en ole suorittajaihminen, vaan teen työrintamalla asioita joista pidän ja joihin haluan antaa panostukseni. Silti on jotenkin tyhjä olo siitä kuka itse olen, ja miksi ulkopuoliset ärsykkeet rasittavat näinkin paljon.

 Pitää varmaan kaivaa vanhat testit persoonallisuudesta ja päivittää omat voimavarat.

Onnellisia asioita

Nyt on perjantai ja niin ihanan aurinkoinen päivä, ettei jaksa miettiä mitään synkeitä juttuja, niin teen listan mieleen tulevista hyvistä, voimaa antavista asioista.

Positiivisuuslista voimaa antavista asioista:

Aurinko
Kahvi
Musiikki
Livemusiikki
Teatteri
Raamattu
Rukoileminen
Koirat
Saippuakuplat
Elokuvat, joissa on Johnny Depp
Elokuvat, joissa on Julie Andrews
Disneyn elokuvat
Soliseva puro
Kova tuuli
Auttaminen
Kitaran soittaminen
Ystävät
Ystävien kanssa vietetyt hetket
Ketjukaruselli
Hattara
Vastaantulijan tervehdys
Hautuumaalla käynti
Vanhan kirjan tuoksu
Kukkien kasvattaminen
Halaukset
Puhuminen
Valokuvaaminen
Auringonlaskut
Auringonnousut
Ajaminen kesäyöllä
Unelmointi
Ryhmien ohjaaminen
Kylpyankat
Vessan siivoaminen
Aamut
Inspiraatio
Lenkkeily
Kevään ensimmäiset silmut
Joutsenet 



 
 

Hernepussi

Missä on mun elämä? Missä mun itsenäinen ja omatoiminen elämä?

Siis voi ****tti ku **tuttaa. Olen lähdössä töihin, ja suunnittelin meneväni sitten ystäväni luo. Äiti soitti selvinpäin, että lähtevät käyttämän autoa katsastuksessa ja tule käyttämään töiden j'lkeen koira lenkillä. Erittäin vastentahtoisest suostuin, kun ei jätetty vaihtoehtoja. Nojoo, myönnän, että koira on myös minun. Mutta inhoan viimehetken muutoksia, jotka tulevat omien suunnitelmien väliin.
En pidä siitä. Eilen lähdin porukoille vain saunaan, ja äidin pyynnöstä käyttämään koiraa lenkillä. Minun piti tehdä koulutehtäviä, ja äiti sanoi, että tee täällä niitä. Arvatkaa pääsinkö tekemään koulutehtäviä, kun äiti oli päässyt tissuttelemaan piilopulloaan, ja päätti alkaa grillaamaan, ettei isän tarvinnut. Enhän minä voinut sen antaa yksin käyttää grilliä, kun siinä olisi ollut lihat pitkin pihaa ja varmaan grillikin vielä kaasun kanssa nurin. Että olin äkäinen, mun koko päivä meni siinä, etenkin kun sanoin haluavani lettuja. Ennen kuin olin päässyt grillaamaan äiti oli tehnyt lettutaikinan. Minähän ne letut sitten paistoin. ja saunaan pääsin vasta illalla. Jouduin istumaan paikoillani grillin ääressä tiedostaen, että koulutyöt eivät valmistu joutenolemalla.

Vedin tämän päiväisen puhelun jälkeen kilarit, luultavasti silmämeikki täytyy puhdistaa ennen kuin pääsen lähtemään töihin.
Tällainen pakollinen purkautuminen perjantaille. Turhauttaa, ja itkettää, mä en jaksa. Haluan oman elämän, mihin pystyn vaikuttamaan, en ole enää se orjatyövoima vanhemmilleni, jota voi heitellä kuin hernepussia liikuntatunnilla. Sellainen oloni on tällä hetkellä. Hernepussi.