Ihan kohta! Muuttoa näköpiirissä!

Elokuu vaihtuu syyskuuksi ihan juuri ja ihan juuri vaihtuu myös osoitteeni pienestä kaupungista isompaan. 

Muuttoon poikaystävän kanssa on kahdesta  kolmeen viikkoa. 
Käytännön syistä tavarat liikkuvat kahdessa pienessä erässä uuteen osoitteeseen idylliselle luhtitaloalueelle.

Viimeiset kaksi viikoa olen nukkunut nykyisessä kotiosoitteessani huonosti, nukahtaminen on ollut vaikeaa ja olen heräillyt välillä useammin kuin kerran yössä.
Keväällä puhjennut ihottuma alkoi taas vaivaamaan enemmän ja olen herännyt raapimaan pieniä kutisevia vesikelloja, nyt tuo ihottuma on taas rauhoittumassa. Ihan kuin kroppa muistuttaisi joskus, että menee liian lujaa, ja ettei kaikkia asioita tarvitse tehdä samassa hengennedossa.

Mutta kun olen sellainen, asiat pitää tehdä heti kun mahdollista, kaikesta pitää huolehtia yksin ja katsoa, että eläimet, ihmiset, läheiset, kumpparit ja kumppani pärjäävät..... -Eikun mitä? Otan itseäni olkapäistä kiinni ja katson itseäni.
 Tunnistan itsessäni jotain tuttua, kun pysähdyn hetkeksi katsomaan itseäni; Sen ylihuolehtivaisuuden, kun nyt asioita on tekemässä myös se toinen ihminen, sellainen tasapainoinen ja rakas ihminen. Sitä huomaa, ettei ihan kaikkea tarvitse pohtia ja päättää yksin. Ei ole tarkoitus selvitä tällä kertaa yksin. Se vähentää stressiä, luo rauhaa ja hyvinvointia.

Asuntohakemukset, sähkösopimukset, muuton logistiikka, muuttoapu, kaikki tuntuu hieman kevyemmältä kaksin kuin yksin.
Tämä on vaihe, josta haluaisin puhua äitini kanssa kuten terveessä äiti-tytär-suhteessa voisi kuvitella tehtävän, mutta ei.

En muista, että olisin kuukauteen nähnyt äitiäni selvnpäin. Olemme puhuneet samat asiaat kahteen-kolmeen kertaan, koska äiti ei muisat asioista olleen puhetta. Olen käynyt noin kerran viikossa vanhempien luona, lähinnä lainaamassa veljelleni autoa.
Lopputuloksena on se, että minä hermostun ja loppuilta menee hengitellen höyryjä pihalle.

Odottamaton tilanne

Olen miettinyt joskus, että minkälaisia tiedostamattoia tunteita ja asioita kokemukseni vielä herättävätkään. Nyt olen kohdannut yhden tunnemyräkän, johon vaikuttaa vahvasti menneisyyteni...

Kerroin aiemmin olevani parisuhteessa. Olen tiedostanut, että kokemukseni saattavat vaikuttaa jonkinverran käsityksiin myö poikaystävän alkoholinkäytöstä. Toisin kuin tutkimuksissa on todettu, poikaystävälleni alkoholi ei ole ongelma ja hän todella tietää paljon ja miten juo. Tiedän itsekin tämän, ja ei minulla ole pelkoa toisen juomisesta, mutta tapahtuipa kahdesti heinäkuussa todella vahva tunteenpurkaus, johon jäin etsimään vastausta.

Olimme poikaystävän vanhempien kotona maaseudulla juhlimassa kesää ja elämää. Paikalla oli sukua ja serkkuja. Koin itseni hieman ulkopuoliseksi välillä, kun yhteisiä kokemuksia ja tuttuja ihmisiä ole niin vielä tullut, ja poikaystävä saunoi ja paljuili miesten kesken minun ollessa naisväen kanssa pihan toisella laidalla.
Ilta oli kyllä ihan mukava ja join itsekin vähän ja pidin hauskaa hallitusti, kuten poikaystävänikin.
 Lähdin aittaan nukkumaan päin odottamaan poikaystävääni, joka jäi vielä suvun miesten kanssa päivittämään kuulumisia. Hän sanoi tulevansa kohta perästä. Minua paleli ja odotin toista viereen. Poikaystäväni tuli käymään, hän huomasi kitarani olevan vielä pihalla ja nosti sen sisäpuolelle ja sanoi olevansa vielä hetken pihalla ja tulee kohta lämmittämään.
Suutahdin ja petyin, kyyneleet nousivat silmiin ja itkin. Selasin rauhoituttuani tabletilla videoita ja muuta siihen asti kun poikaystäväni tuli vajaan tunnin kuluttua viereeni. Olin äkäinen ja väsynyt.

Puhimme yöllä tuntemuksistani ja korostin miten en halua kuitenkaan rajoittaa toisen menemistä.

Sattuipa viikonloppuna toinen vastaava tapahtuma. Olimme itselleni vieraassa kaupungissa toisen kavereiden luona yötä. Meillä oli oma huone ja poikaystäväni ei ollut nähnyt hetkeen ystäviään. Olimme menossa jo nukkumaan, kun sovimme avaavamme isäntäväelle oven kun nämä tulevat illanvietosta, johon emme/en jaksaneet osallistua. Poikaystäväni meni avaamaan oven ystävänsä tullessa kotiin, olin itse nukahtamassa, kunnes kuulin oluttölkin avaamisen ja poikaystäväni käy sanomassa et kaljoiks tää meni. En mitenkään yllättynyt tästä ja sallin sen ihan täysin, kun tiesin ettei siinä mene loppu yötä.

Sain samanlaisen itkukohtauksen kuin aiemminkin. Siinä vaiheessa tajusin, että taustalla on oltava jotain enemmän.
Lapsuuden turvattomuus ja hylkääminen. Ne ne olivat. Pelko siitä, että jotain sattuu, kun itse pitäisi nukkua. Ja koskaan en ole pystynyt nukkumaan, ennen kuin talo on hiljainen ja kaikki ovat täydellisessä unessa. Kokemani tilanteet toivat sen tunteen lapsuudesta, nuoruudesta.

Tätäkö se on, yllättäviä tilanteita parisuhteessa johtuen siitä, että äitini on alkoholisti?

Unia kohtaamisista ja pakkopysähtymisestä

Jostain syystä tunnen olevani solmussa, tekisi mieli itkeä, mutta en löydä sitä kohdetta tai sitä perimmäistä ajatusta tähän tunteeseen.

Näin viime yönä painajaista, en tiedä johtuiko allergialääkkeestä vai mistä.
Siinä oli lauantaipäivä, olin jonkun tanssiryhmän kanssa vanhempieni luona harjoittelemassa jotain kevättanssia. Ihmiset olivat vieraita itselleni, mutta silti tiesin tuntevani heidät. Olin sopinut vanhempieni kanssa, etteivät ole kotona. Jostain syystä äiti tulikin kotiin täys kännissä. Petyin, huusin ja kirosin äidille ja pahoittelin tanssiryhmälle. Heräsin itkun tunteeseen ja siihen,että silmästäni valuu kyynel. Muistan tanssijoissa olleen jonkun nuorehkon naisen, joka katsoi minua kaikkien muiden kävellessä ohitse. Se katse tuntui jotenkin merkittävältä siinä unessa.

Vastaava merkityksellinen kohtaaminen tapahtui toisessa unessa muutama yö sitten.
Siinä unessa olin menossa jonnekin isompaan kaupnkiin junalla. Juna johon astuin olikin väärä ja kirosin sitä. Astuin seuraavalla asemalla ulos ja olin jossain asematunnelissa. Totesin ettei siihen kaupunkiin ole menossa ajoissa junaa, ja myöhästyn siitä tapaamisesta, johon olin menossa. Vieressä oli nuori mies, joka kirosi ihan samaa asiaa, että junat menevät kaikkialle muualle. Olin siinä todella stressaantunut ja hektinen ilmapiiri oli ympärillä. Kävimme miehen kanssa aurinkoisella kaupungintiellä ja palasimme käsikädessä takaisin maanalaiseen junatunneliin. Kun olimme astumassa junaan, tämä mies polvistuu eteeni ja sanoo, että tulee junaan vain jos suostun kosintaan. Olin iloinen ja helpottunut ja vastasin myöntävästi, junassa istuimme ihan lähekkäin ja hymyilin onnellisena.

Ystäväni totesi, että ehkä haluan/tarvitsen jonkun, jolle jakaa kokemuksia ja jonka viettää aikaa. Tarkoittaen poikaystävää, sitä kun ei ole tullut vastaan neljään vuoteen, ja olisi kieltämättä ihanaa, jos todella kolahtaisi jonkun ihmisen kanssa tässä joskus. Kaikella on aikansa, ja haaveilla saa.
Pidän itseni liikkeessä ja pelkään pysähtymistä, stressaannun tyhjänpäiväisestä joutenolosta. Ehkä sekin tuli selväksi tuossa unessa.


Junaunta fiilistellen kuuntelen Samuli Edelmannia

"Mä en kysyny sitä"

Helmikuu meni todella nopeasti. Lyhyydestään huolimatta se ei säästellyt pettymyksiään.
Oli siinä huippuhetkiä ja ihania kohtaamisiakin ihmisten kanssa. Stand up:n iloa, ohjattavien nuorten ryhmien ihania ajatuksia elämästä ja ystäviä. Kaikkea, mitä elämä tarvitsee ollakseen tasapainossa.

Viime viikon alussa ajattelin soittaa äidille ihan vain, koska halusin kuulla tämän äänen ja kertoa päivästäni. Samalla ajattelin kysyä autosta, sillä äidin auto on ollut rempassa ja katsastusaika oli ajankohtainen. Päivä ei ollut mitenkään kummoinen tai erikoinen, ja olin kävelemässä seurakunnalle yhteiseen illanviettoon. Kun pääsin pihalle rappukäytävästä otin puhelimen käteeni. Laskin hälytysten lukumäärät, jo siitä tiesin, ettei äiti ollut selvänä.

 Päädyin kysymään yksinkertaisesti, että onko auto mennyt jo katsastuksesta läpi. Tajusin samantein, että kysymys oli liian vaikea ihmiselle, jonka tiedon jäsentäminen ei ole sillä hetkellä selvää.
Unohtaen, että kävelin julkisella paikalla, puhuin puhelimeen niin ettei satunnaisille ohikulkijoille varmaan jäänyt mielentilani epäselväksi. Puolihuutoa pyysin äitiä kuuntelemaan ja olemaan hiljaa, sillä hän lähti analysoimaan omia ajatuksiaan sen pohjalta mitä oletti minun kysyvän seuraavaksi.
Huusin puhelimeen, etten kysynyt sitä, ja että unohtaa koko asian tuossa tilassa.
Olin odottanut tuon illan illanviettoa, mutta noh, fiilis meni aika hyvin puhelun myötä ja kurkkua kuristi.

Torstaina soitin äidille iltapäivällä, että voisin tulla katsomaan illalla Talvikisoja kotiin ja pitämään koiralle  seuraa, kun saisin ystävältä kyydin.  Äiti ilahtui, että tottakai saan kotiin tulla ja kiva kun tulet. En huomannut puhelussa sanoa, että olisi kiva, jos äiti olisi selvä. Kovasti kyllä yritti esittää selvää ja harha-askeleet kuulema johtuivat tällä kertaa "jalan kipuilusta", että välillä tulee sellaisia askeleita (kun tasapaino horjahtaa..). Niinpä niin. Isä oli silloin pahalla päällä, kun auto oli yhä rempassa ja katsastuksen läpipääsystä ei ollut mitään takuuta. Olin koko illan koiran kanssa omassa huoneessa katsoen televisiota yksin. Ihan samoin olisin tehnyt kotona ollessani.

Olin pettynyt, todella pettynyt siihen, ettei äiti voi olla äiti silloin kun minä haluan. Vaikka olen nuori itsenäinen aikuinen nainen, haluaisin myös joskus kokopäiväisen äidin.

Päiväkirjamerkinää kymmenen vuoden takaa osa 1.

"Miksen muka saisi lähteä uutena vuotena kavereille yöksi tai kukaan ei saa tulla meille yöksi. Ei ne kuitenkaan meitä enää muista kahentoista jälkeen (kai). Mummi tulee kuitenkin meille ja vastaavaa. Joten ihan hyvin 13. uusi vuosi voisi olla ihan mukava kavereiden kanssa, jos muut uudet vuodet on ollut kotona ja vanhoja perinteitä noudattaen (eli paukutellaan raketit, valetaan tina, keitetään nakit)... Isä ja äiti on kuitenkin ottanu sen verran errei niistä ole kuin "riesaa""

Noin lukee päiväkirjassani 30.12.2004 00:30

En muista tarkkaan tuota uutta vuotta, mutta samassa päiväkirjassa 2.12005 lukee, että olin veljeni ja sen kavereiden kanssa. 

Luin eilen, tai no viime yönä, tuota kymmenen vuotta vanhaa päiväkirjaani. Tuo on yksi normaaleista merkinnöistä siinä kirjassa: isä ja äiti ovat humalassa. Olen miettinyt, että miksi en muista kunnolla seiska ja kasiluokkia. Olen ajatellut sen olevan ihan normaalia, että siitä ajasta ei vain jää mitään mieleen. Muistan tuon ajan sellaisena harmaana usvana, muistan, että kavereiden kanssa oli jotain kärhämää ja, että oli yksi poika, joka ei ollut enää kuvioissa myöhemmin. Siitä lisää joskus, sillä kun on yksi merkitys elämässäni. Muistan istuneeni paljon huoneessani ovi kiinni pohtien sitä miksi minun täytyy olla juuri tässä perheessä tytär, miksei vanhempani ole erilaisia. 

Kun luin koko päiväkirjan ajalta 29.12.2004-20.5.2005, en yhtään ihmettele, etten mitään muista. Eihän tuollaisesta pahasta olosta  haluakaan muistaa mitään. Ja sehän on ihan fakta, et hyvät asiat muistaa paremmin.  Tuolloin mua piti hengissä tukioppilastoiminta ja lapsuudenajan ystävä. 

Mietin, että en pelännyt rikkoa ihmissuhteita. Pystyin naivisti päättämään, että laitan välit poikki. 

Ainoa ystävyyssuhde, mikä kesti tuon vaiheen ja kestää yhä, on esikoulussa solmittu ystävyys. Tämän ihmisen kanssa on omasta muististani tullut yksi isompi selvitys, ja sekin aikuisiällä.

Pakko avata teille enemmänkin tuota aikaa, tuntuu, että en ole käsitellyt kaikkea tuolta ajalta. 

Mietin, mikä tuohon oli syynä. Olin aina laittamassa välejä poikki jonkun kanssa, en kaihtanut riitoja. Pohdin vaikuttiko siihen se epästabiili ympäristö kotona. Se epätasapainoinen ailahtelu hyvien ja huonojen hetkien välillä vanhemmillani. Enmuista yhtään sitä lähdettä, että kuka kirjoitti juuri jonnekin siitä, mitä on olla alkoholistin aikuinen lapsi (linkatkaa juttu tähän kommenttina, jos joku tietää). Jutussa käsiteltiin itselleni tuttuja asioita. Kirjoittajalla oli tarve siihen, että jotain draamaa piti olla esillä, tai muuten sitä piti kehittää. Kun kotona on oppinut sen myrskyn mallin, ei osaa olla pitkään ilman kuohuja ja tuulta. 

Olen aina miettinyt, että miksi välillä haluaisin nostaa metakan jostain pienestäkin jutusta, ja miksi nautin siitä, että televisiosarjassa tai elokuvassa roolihenkilöillä on sukset ristissä ja he ottavat yhteen. Olen pitänyt itseäni jotenkin kieroutuneena hulluna, mutta ymmärsin tuota juttua lukiessani, että olen oppinut siihen. 

Rakastan myrskysäätä, kun tuulee ja sataa kaatamalla vettä. Silloin tuntuu, että voin hengittää vapaasti.

Toivoisin, että kun nostan metelin jostain pienestä, tai muuten tunnun ärsyttävältä, ystävien ottavan olkapäistäni kiinni ja kastsovan silmiin sanoen, että kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää. 

"Sä oot niin viaton"

Kauniit sanat on joskus vaikea kuulla, vielä vaikeampaa sanoa.
Eilen tehtiin jäähyväisiä yhden ihmisen kanssa, tällä on iso leikkaus tulossa, ja voi olla, ettei enää nähdä. Tämä on äitini ystävä.  Hän asuu kauempana, mutta on ollut viime aikoina paljon vanhemmillani käymässä. Olen ihmetellyt, miten hän on jaksanut taistella syöpää vastaan niinkin hyvin. Eilen kuitenkin oli luovutus lähellä. Näin miten tämä itki humalassa olevan äitini edessä, ja äiti halasi ja lohdutti.
Äiti oli ystävä ystävälle, käyttäytyi kuin äiti lapselle. Muistin, miten äiti on lohduttanut minua pienenä. Silloin olo oli aina vähän hassun kiusaantunut ja ristiriitainen.
Eilen näin äidin tärkeänä ja korvaamattomana ihmisenä toiselle ihmiselle. Häpesin hieman, että äiti oli humalassa, mutta mietin, että ystävälle sillä ei ollut merkitystä.
Pohdin, että jos itselläni on suuri suru, pelko, epävarmuus, ja vaikka oma ystävä olisi humalassa, mutta puhkuisi empatiaa ja lohduttamista, en ajaisi häntä pois. Sillä se ihminen on sillä hetkellä entistäkin tärkeämpi.

Ensimmäistä kertaa ymmärsin kuulevani mulle tarkoitetut jäähyväissanat. Koira istui mun sylissä ja änisi, se ei murissu eikä ollut äkäinen, mutta ihan kuin se olisi ollut surullinen ja yrittänyt sanoa, että kyllä sä selviät, joten jouduin tarraamaan sen turkkiin lujasti kiinni kenenkään huomaamatta, etten purskahda itkuun. "Sä oot niin viaton", sittenpä se hetken herkkyys hävis siinä kun äidin piti tulla sössöttämään siihen viereen. Viattomuus, viaton, päätin, että haluan olla elämässäni viaton, en halua tuottaa ihmisille tarkoituksella tuskaa ja vaivaa, vaan olla hieman lapsenmielisestikin välillä katsoa maailmaa ja tilanteita.
Samalla rinnastan tuota viattomuutta itseni syyllistämiseen, kerran yksi tärkeä ihminen sanoi puhelimessa, ettei se ole sun syy (se että äiti on alkoholisoitunut).
Olen täysin viaton siinä.