Pelot

Ymmärsin pari päivää sitten, että en osaa sanoa ääneen, jos asiat pelottavat.
Tai ainakin se on todella vaikea myöntää ääneen jollekin.

Lapsena mulla ei ollut ketään läheistä aikuista, jolle olisin voinut kertoa pelkääväni ihan hullujakin asioita.
Pelkäsin asteroideja, että meteoriitti tuhoaisi maapallon.
Pelkäsin joskus, että vettä sataa niin paljon, että tulee tulva ja ovea tai ikkunoita ei voi avata. Pelkäsin, että yöllä kotiin murtaudutaan ja meidät tapetaan.
Pelkäsin, että vanhemmat eroavat.
Pelkäsin, että he eivät eroakaan.
Pelkäsin isän lyövän hulluusviinapäissään äitiä.
Pelkäsin, että äiti kuolee saunaan juotuaan liikaa.

Pelkään kuollakseni käärmeitä.
Pelkään, että äiti ajaa joskus kännissä onnettomuudeksi asti.
Pelkään, ettei mulla ole äitiä enää 5 vuoden päästä.
Pelkään, että isä ei saa elämäänsä enää järjestykseen.
Pelkään toistavani tarkoittamattani niitä huonoja tapoja vanhemmilta, joita en halua viljellä.

Nykyisin tiedän, että voin kertoa peloistani. Mutta ei se siltikään ole helppoa, se kun ei ole koskaan kuulunut tapoihini.
Välillä havahdun painajaisesta hereille, kun toinen herää rauhoittamaan mun kiihtynyttä ja ahdistunutta hengitystä. Yleensä kyse on unesta, jossa äiti on tuhannen päissään tai käärme hyökkää agressiivisesti joko lemmikkien tai itseni päälle.

Puhelin soi 4:30 ja lukuisat kauhuskenaariot

Heräsin sunnuntai aamuyönä 4:30 puhelimen tärinään. Niin havahtui myös kumppanini.
Puhelimen näytössä oli luki "iskä", vastasin, mutta mitään ei kuulunut. Puhelu oli mitä ilmeisemmin haamupuhelu. Isä herää aikaisin, ja oli aiemmin lauantaina soittanu minulle. Näin saatoin olla pikavalinnassa ensimmäisenä. Tätähän sattui paljon etenkin näppäinpuhelin aikaan, kun näpäinlukitus on jäänyt laittamatta päälle. Isälläni on vielä peruspuhelin näppäimillä.
Vaikka selitys on ilmeinen, niin silti väsyneet aivoni jäivät puimaan kauhuskenaarioita.
Mitään en ole pelännyt joskus niin kuin sitä, että jompi kumpi vanhempi soittaa, ja kertoo jotain tapahtuneen.

Esimerkkejä siitä, mitä olen pyöritellyt elämäni aikana päässä;
Äiti on lyönyt päänsä pahasti.
Koira on kuollut (koiralla epilepsia).
Äiti on kuollut.
Äiti on loukannut itsensä muuten kaatuessaan.
Talo palaa.
Takan luukut on huonosti kiinni ja häkämyrkytys.

Niin, kaikki vain  teoreettisia vaihtoehtoja, mutta silti näitä on pohtinut päässään. Pahimpana nuo kuolemat, koska totuushan  on, että vielä joku päivä se puhelu tulee jotakin kautta.
Tämä haamupuhelu kummitteli mielessäni jonkin aikaa, ennen kuin  sain uudestaan unta, ja se muotoutui painajaiseksi ja ahdistukseksi uneen.
Siinä kylläkin kumppani muuttui raivotautiseksi hulluksi, mitä en usko koskaan tapahtuvan.

Alitajunta on mielenkiintoinen asia ja ihmismieli keskellä yötä myös.
Nyt nauttimaan ihanasta syyspäivästä! :)

Unia kohtaamisista ja pakkopysähtymisestä

Jostain syystä tunnen olevani solmussa, tekisi mieli itkeä, mutta en löydä sitä kohdetta tai sitä perimmäistä ajatusta tähän tunteeseen.

Näin viime yönä painajaista, en tiedä johtuiko allergialääkkeestä vai mistä.
Siinä oli lauantaipäivä, olin jonkun tanssiryhmän kanssa vanhempieni luona harjoittelemassa jotain kevättanssia. Ihmiset olivat vieraita itselleni, mutta silti tiesin tuntevani heidät. Olin sopinut vanhempieni kanssa, etteivät ole kotona. Jostain syystä äiti tulikin kotiin täys kännissä. Petyin, huusin ja kirosin äidille ja pahoittelin tanssiryhmälle. Heräsin itkun tunteeseen ja siihen,että silmästäni valuu kyynel. Muistan tanssijoissa olleen jonkun nuorehkon naisen, joka katsoi minua kaikkien muiden kävellessä ohitse. Se katse tuntui jotenkin merkittävältä siinä unessa.

Vastaava merkityksellinen kohtaaminen tapahtui toisessa unessa muutama yö sitten.
Siinä unessa olin menossa jonnekin isompaan kaupnkiin junalla. Juna johon astuin olikin väärä ja kirosin sitä. Astuin seuraavalla asemalla ulos ja olin jossain asematunnelissa. Totesin ettei siihen kaupunkiin ole menossa ajoissa junaa, ja myöhästyn siitä tapaamisesta, johon olin menossa. Vieressä oli nuori mies, joka kirosi ihan samaa asiaa, että junat menevät kaikkialle muualle. Olin siinä todella stressaantunut ja hektinen ilmapiiri oli ympärillä. Kävimme miehen kanssa aurinkoisella kaupungintiellä ja palasimme käsikädessä takaisin maanalaiseen junatunneliin. Kun olimme astumassa junaan, tämä mies polvistuu eteeni ja sanoo, että tulee junaan vain jos suostun kosintaan. Olin iloinen ja helpottunut ja vastasin myöntävästi, junassa istuimme ihan lähekkäin ja hymyilin onnellisena.

Ystäväni totesi, että ehkä haluan/tarvitsen jonkun, jolle jakaa kokemuksia ja jonka viettää aikaa. Tarkoittaen poikaystävää, sitä kun ei ole tullut vastaan neljään vuoteen, ja olisi kieltämättä ihanaa, jos todella kolahtaisi jonkun ihmisen kanssa tässä joskus. Kaikella on aikansa, ja haaveilla saa.
Pidän itseni liikkeessä ja pelkään pysähtymistä, stressaannun tyhjänpäiväisestä joutenolosta. Ehkä sekin tuli selväksi tuossa unessa.


Junaunta fiilistellen kuuntelen Samuli Edelmannia