Mitä haluat tietää?

Näin viikonlopun ratoksi heitän teille pallon.
Mitä haluat kysyä, mikä mietityttä aiheesta alkoholi, blogin teema, jatai alkoholismi?

Ei ole väliä olenko kertonut aiheesta täällä jo joskus, sillä joka tapauksessa käsittelen näitä asioita lopun ikääni aina jossain määrin.

Jättäkää kysymyksiä kommenttikenttään tai lähettäkää säpöllä osoitteeseen lasinenpilvipouta@gmail.com
En julkaise nimiä tai muitakaan tietoja.

Teen ainakin yhden postauksen näistä, riippuen teistä. Kysymyksiä saa jättää ja lähettää hamaan tappiin, ei väliä vaikka näkisit tämän vasta ensi vuonna, saat silti kysyä.

Voikaa hyvin ja pitäkää toisistanne huolta <3

Sisko kertoi asioita

Kyläilin isosiskoni luona tässä hiljattain. Mietimme, että mitä mä sain itselleni lukion toisen vuoden psykologiavuodestani. Siitä siis, kun ensimmäsien kerran halusin itse puhua äidin ongelmasta.

Tajusin, että sitä ennen olin vain kieltänyt ongelman, osin itseltäni ja osin ulkopuolisilta.

Sen vuoden aikana minulle muotoutui, että äidillä on ongelma, sairaus, johon minä en ole suoranaisesti syypää.

Sisko kertoi, että äiti on hänelle tunnustanut, ettei kestänyt talouden romahtamista 200-luvun puoli välissä. Tämä laukaisi äidille toisen tähän päivään jatkuvan putken. Ysärin lama ei vaikuttanut meihin näkyvästi, työt silyivät ja me lapset olimme pieniä.

Nyt ymmärrän, miksi sisko maksoi minulle shoppaillessamme vaatteita ja tuki muutenkin. Vanhemmillani ei ollut rahaa. Sisko oli maksanut yhden ison laskun porukoilta, mikä oli "portti" huonoon talouteen. vanhemmat jäivät työttömiksi, kaksi lasta ja aikuinen omillana oleva sisko sekä yksi koira sek iso omakotitalo veivät rahaa -tai no sisko ny toi sitä.

Varamme ovat olleet yhteisiä perheen piirissä, olemme laskeneet rahoja autossa, että mitä meillä on varaa ostaa. 

Jotenkin aina oli vähintään olutta. Sitä oli pakko saada, menipä siihen sitten kuinka paljon vähistä rahoista. Asetin joskus ehdon äidille, että voin ostaa ruokaa mutta en alkoholia. 

En tiedä paljonko äiti juo nykyisin, mutta tiedän hänen juovan. 

Luultavasti juuri siksi pelkää jäävänsä eläkkeelle, kun teitää työn suojaavan häntä itseään. 

Surullista mutta totta.

Aina löytyy se, jolla menee astetta huonommin

Olin vanhempien luona tässä hiljain yötä. Kotiseudulle tuli käyntiä ja ajattelin yöpyä lähellä vanhempien luona. Mietin jo ennalta, että ono se uhka vai mahdollisuus. Äidillä oli lomaviikko ja isä täyttä päivää töissä.

Pääsin vanhempien luo illalla puolyhdentoista aikoihin. Äiti oli ehtinyt naukkaamaan jo erittäin huolella ja isä oli erittäin ärsyyntynyt tähän. Isän kanssa en sitten vaihtanutkaan kuin ihan pari sanaa ja nekin kireeseen sävyyn veljen huoneen lattialämmityksestä, jossa nukuin. Huoneessa oli ollut ovi kiinni, ikkuna hieman raollaan ja lattialämmitys nollassa. Oli hiukan viileä. isän mielestä lattialämmitystä ei tarvinnut laittaa päälle ja valitan heti kylmyydestä. -Kyllä, meillä on kotona huonelämpötila 21-23 astetta johon olen tottunut. 18 astetta ykskaks tuntuu minusta kylmältä makuuhoneena.

Saatatte tietää sellaisen vanhan mummolahajun? Sellainen missä haistaa sen, ettei huoneessa ole imuroitu, pyyhitty pölyjä tai pesty lattioita. Sellainen hieman ummehtunut. Sellaisessa minä nukuin yöni, ja oikeastaan sellaisessa talossa asuin sen yön ja seuraavan aamun. Vessan lattiaa ei oltu siivottu hetkeen, seinää ei oltu pyyhitty (tiedätte ehkä kun pöntön kansi aina ylhäällä ja vessa vedetään, et sieltä nousee niitä pieniä kellertäviä molekyylejä tahtomattaan....). Koko talon lämpötila pidetään sähkölämmitteisesti matalana niin, että lämpötila on 19-20 astetta. oma ihoni punoittaa aina siellä pidempään ollessani siitä huoneilman kuivuudesta. Muistan jo nuorena siellä, ett valitin asiasta, mutta isä ei halunnut ymmärtää (kun naamaa punotti, kutitti ja oli atooppinen).

Muutenkin koko talo oli taas siinä kunnossa, että näki ettei ole hoidettu hetkeen suuremmin. Oma vanha huoneeni on ollut pari vuotta asuinkelvoton, sinne on kannettu varastoon kirpputoritavaraa ja muutoin sellaista "ei sitä koskaan tiedä kun tarvii"-mentaliteetti tavaraa. Kuten yksi iso joustinpatja. En päässyt kireä hame ylläni astumaan normaalikokoisen huoneen perälle, koska tiellä oli erinäisiä pahvilaatikoita.

Äidin kanssa jäimme illalla katsomaan televisiota, tämän laskuhumalan jälkeen oli viisi minuuttia jo ihan mukavaa, ennen kuin tämä luultavasti tajusi olevansa pian selvä. Äiti totesi, että hänen täytyy käydä vessassa, ilmeisesti vessamme on siirretty keittiöön, kun äiti kävi siellä eikä vessas, kuulin miten tämä aukaisi allaskaapin oven ja laittoi lasin pöydälle.
Ei mennyt kauaa kun känni oli taas entisensä. iti kertoi ystävättärestään, joka on toistamiseen alkoholisteille tarkoitetussa hoitolaitoksessa, oli poliisit hakenut tämän kotoa kun naapurit olivat valittaneet. Ilmeisesti äidillä ongelma mielestään sitten hallittua, kun ei (vielä) poliisit hae hoitoon ja työt pystyy hoitamaan.

Seuraavana aamuna olimme kahdestaan kotona, äiti tarjoutui leikkaamaan hiuksiani, mutta näin hänen ottavan naukun. Totesin kauniista, että ei tarvitse kiitos, pärjään tällä takkutukalla vielä seuraavan puoli vuotta, ennen kuin saan säästettyä rahaa jostain kampaajaa varten.

Kun pääsin illalla yhden kokouksen jälkeen kotiin, olin erittäin onnellinen suudellessani avomiestäni, että olen päässyt irti siitä vanhasta maailmasta.

Kesä meni

Syyskuun ensimmäinen päivä, tarkoittaa sitä, että kesä meni ohitse.
Kesään mahtui häät, vauvoja ja ystäviä avopuolison lisäksi.
Taisin käydä vanhempien luona ihan muutaman kerran. Millään kerralla äiti ei ollut selvä.

Viime kuussa sisareni sai esikoisensa. Tiedättekö miltä tuntuu humalaisen äidin kanssa puhua synnyttämisestä? Se on aika akwardia. Meillähän ei ole lapsia mutta en ole välttynyt näiltä tarinoilta.

Äiti oli puhelussa siinä kunnossa, ettei luultavasti pystynyt kävelemään kunnolla. Että sellainen mummo. Ensi viikolla olisi käyntiä lähellä vanhempia parina päivänä, en tiedä vielä olenko siellä yötä vai menenkö suosiolla ystävän luo, joka on kertonut, että majoittaa mielellään.

Syksyyn kuuluu työttömyyttä, töiden hakua, koulutukseen hakua, talousahdinkoa ja toivottaavsti näiden vastapainoksi rakkautta, läheisyyttä, välittämistä ja ymmärtämistä.

Uusi alku on toteutunut

Edellinen postaus oli hieman synkempi, mutta  elämä joskus on vähän synkeää.
Vuosi sitten tähän aikaan olin muuten jo päättänyt vakaasti, etten jatka enää vanhassa työpaikassa ja olin myös päättänyt muuttavani pois.
Varmasti parhaimmat päätökseni hetkeen elämässäni.
Vasta nyt on tuntunut, että voi elää sillei kuten haluan, tai miten olen unelmoinut eläväni.

Äitienpäiväpostauksessa kerroin, etten ole menossa vanhempien luo. No, puhin siskon kanssa ja tämä oli menossa vanhempieni suunnalle viikonloppuna joten, kun oli pitkän pitkästä aikaa tilaisuus olla yhdessä sisarusten kanssa, niin totta kai. Kävimme päiväkseltään kahvilla ja syömässä. Oli mukavaa, vaikka illalla kotiin palatessa olin ihan puhki. Paljon hälyä ja mölyä, tällainen erityisherkkä, joka varsin jännittää kireitä perhevälejä, vaan hiljentyy ja vetäytyy loppuillaksi omiin oloihin.

Tässä vain tuntuu, että vuoden aikana on tapahtunut jokin uusi alku, niin kuin uusi luku. En huomaa luisuvani samanlaiseen yksinäisyyteen kuin aiemmin, eikä minulle soitella sillointällöin koiran ulkoiluttamisesta tai muusta asiasta kuten yleensä aiemmin.

kirjoitan tästä vielä enemmän joku päivä, nyt ei aivoilla synny mitään kovinkaan syvällistä.

Toivottaavsti sun äitienpäivä oli mieluinen ^^

13 syytä -sarja ja minä

Katsoin tuon Netflixin hittisarjan parissa päivässä lähes putkeen. Juonihan siinä on aika yksinkertainen, High School tyttö on tehnyt itsemurhan ja ennnen tekoaan nauhoittanut kaseteille syitä ja ajatuksiaan siitä, miksi päätyi tekoonsa.

Postaus ei suoranaisesti sisällä juonipaljastuksia mutta viittauksia teemoihin kyllä. Tämä sisältää menneitä itsetuhoisia ajatuksia, ahdistusta ja itsensä nöyryytystä, tämän ei ole tarkoitus innostaa ketään itsetuhoisuuteen, se ei johda todellisuudessa mihinkään.

Sarja oli itselleni samaistuttava, 10-vuotta sitten olin lopettamassa peruskoulua ja aloittamassa lukiota. Ajattelin olevani äkkiä paljon vanhempi ja fiksumpi, ja kyl te tiedätte miltä 15-16- vuotiaana tuntuu elämä. Tuntui vapauttavalta, vaikka rakennus olikin sama ja opettajat lähes kaikki naamoiltaan tuttuja niin silti. Pääsin pois tiettyjen kiusaajien silmistä, jotka olivat olleet ala-asteen kolmosluokasta lähtien. Osasyy kiusaamisen kokemuksiin oli äidin ongelma, josta varmaan koko kylä tiesi, ja varmasti liikkui myös huhuja. Olin aina hiljainen, pitkähiuksinen tukioppilasnuori, joka halusi tehdä paljon asioita, mutta jota ujous ja päivittäin kohdatut myrkytetyt yhteisöt jarruttivat. Minulla oli vahva ihastus, vaikka yritin peitellä asiaa  ja kerroin joillekin tunteistani niin tuntui että äkkiä koko koulu tiesi. Siitä ei kiusattu, mutta olisin halunnut pitää sen pienemmän piirin tietona. Vaikutin ehkä itsekin siihen soittamalla tälle ihastukselle silloisen ystäväni painostuksesta ja kerroin tykkääväni hänestä, noo se ei johtanut mihinkään muuhun kuin itseni nöyryyttämiseen.
Luokallani oli pari tyttöä, jotka tekivät koulupäivistä viikottain jotenkin ikäviä. Loukkaavia kommentteja tai ulkopuolelle jättmistä. Ruokalassa istuin ennemmin yksin kuin luokkalaisteni kanssa, jos ruokailu oli eriaikaan kuin parilla ystävälläni.

Olin ala-asteella todella yllättynyt jos sain kutsun synttäreille tai muuten johonkin, yläasteella olin tottunut jo olemaan ulkopuolinen kaikista juhlista. En halunnut juoda, siinä oli ehkä yksi syy miksei minua haluttu mukaan.
Lukioon siirryttäessä siis olin iloinen, että nuo tietyt ihmiset lähtivät amikseen.
Lukion ekan vuoden muistan jotenkin, tokaa vuotta tuskin lainkaan. Lukion toisena vuotena kävin psykologilla. Luottamus äitiin kärsi kun tämä oli piilottanut sosiaalityön kutsukirjeitä perheneuvotteluun. Tunsin, etten saanut sellaista apua, jota halusin ja olisin tarvinnut kun sitä hain.
Onnena oli yläkoulus ja lukios pari nuoriso-ohjaajaa, sekä mielestäni toimiva koulun oppilashuoltoryhmä.

Harrastin itseni kynsimistä, viilsin kynsilläni ranteita ja helpotin omaa pahaa oloa sillä. Leikittelin pari kertaa saksilla, mutten uskaltanut painaa niin syvälle, että olisi tullut verta. Jäljet olivat ranteessa pari päivää, ne olivat naarmuja, joista ei jäänyt näkyviä arpia. Joitain kertoja olisin halunnut laittaa elämäni paussille, ulkoistaa itseni kaiken paskan ulkopuolelle ja hankkia sijaiskärsijä.

Itsemurhaa en harkinnut toteuttavani koskaan, sillä uskoin, että tuo huono aikakausi loppuu joskus. Niin se loppuikin. Eri asteittain, pikkuhiljaa paskamaiset asiat jäivät kyydistä ja sain lopulta ammattiapua, mikä oli ponnahduslauta syyttömään oloon.
Olen miettinyt noita valintoja ja jaksamisiani elämässä. Suurina kantavina voimina on olleet muutama hyvä ystävä, aktiivinen harrastustoiminta (toimi osin pakopaikkana kotoa), usko ja unelmat.
Nämä ovat luultavammin suurimmat ulkoiset ja sisäiset tekijät, etten ole tämän enempää "kieroon" kasvanut :D No heh, itseironia on myös ollut apuna parantumisissa.

Äitienpäivä

Kirjoitin pari vuotta sitten äitienpäivästä täällä.
Nyt taas pari vuotta vanhempana voisin kirjoittaa uudestaan aiheesta.

Monen monta vuotta äitienpäivä on ollut itselleni todella kiusallinen ja monisyinen päivä. Monta kertaa olen miettinyt, että miten osoittaa kiitollisuutta naiselle, joka on haavoittanut itseäni miljoonasti, mutta joka kuitenkin on biologinen äiti. Äiti on rakastanut ja rakastaa edelleen meitä lapsia. Ehkä enemmän ja vähemmän ja hieman epätasa-arvoisesti, mutta silti.
Olen yli puoli vuotta asunut avomiehen kanssa yhdessä, reilun sadan kilometrin päässä vanhemmistani. Tämä välimatka on mahdollistanut vihdoin napanuoran katkaisemisen, lähempänä asuessani yritin monesti elää itsenäistä omaa elämää, mutta olin liian lähellä käärmeenpesää.

Täällä kauempana olen nähnyt painajaisia kännisestä äidistä ja herännyt levottomana tai tullut herätetyksi, kun olen vaikuttanut levottomalta.
Paljoa muita painajaisaiheita ei olekaan. Kummallisia unia kyllä, mutta ne eivät liity tähän.

Tänä vuonna äitienpäivänä osa minusta haluaisi käydä vanhempien luona ja osa minusta haluaa visusti pysyä kotona. Emme ole menossa käymään. Molemmat soitamme omille äideillemme, avopuolison vanhemmat kun asuvat vielä kauempana kuin omani.
Veljeni on menossa käymään kylässä, itse kävin muutama viikko sitten moikkaamassa perhettä, ja halusin melko pian jo takaisin kotiin.
En halua käydä hakemassa pintanaarmuja, mitkä muistuttavat syvemmistä arvista. Soitellaan noin kerran viikossa äidin kanssa, yleensä äiti ei ole selvinpäin ja asiat pysyvät tästä syystä muutaman puhelun ajan samana, kun tämä ei muista kertoneensa asioita. Vastaan silti aina kohteliaasti ja kerron jotain kuulumisiani.
Äiti on yksi iso tekijä siihen, miksi olen kokenut elämäni olevan rikottu moneen palaseen.

Ympärillä ihmiset ovat paljon siinä iässä, että omaa perhettä aletaan perustamaan. Olen iloinen heidän puolesta, jotka kokevat lapsensa ensihuudon ja surullinen heidän puolesta joilla menee kesken tai tapahtuu muu enkelivauvaksi tekevä komplikaatio.
Omaa perhettä lemmikkien lisäksi en vielä 26-vuotiaana halaja, siihen vaikuttaa enemmän talousasiat  ja asuntoasiat kuin oma äiti. Vaikka sitä on miettinyt, että mitä jos en osaakaan olla oikeanlainen äiti ja toistan oman äitini virheitä huomaamattani. Näin unta yksi yö, että huolehdin muka omasta vauvasta, en muistanut synnyttäneeni häntä, ja unohdin imettää ja jätin vauvan sinne tänne koko ajan. Tiedän, että voin vaikuttaa historiaan omalta osaltani, ja tiedän etten ole yksin sitten kun joskus päätämme perustaa enemmänkin perhettä.

Kurjat - Les Miserables ja isä

Vihdoin yksi ilta alkukeväästä katsoin Les Miserables elokuvaversion.
En osannut odottaa, että elokuva tekee vähän syvemmän vaikutuksen.
Rakas tuli omista huveistaan kotiin puolenyön jälkeen torstai-perjantai yönä ja löysi mut silmät itkuisina sohvalta.
Ai hieman herkistyin leffan isä-tytär suhteesta? En kai... Nojoo, ihan vähän,  tai no vähän enemmän.
Näin äitienpäivän lähestyessä voidaan katsoa vähän väärinpäin, äidistäkin kyllä tulossa oma postaus viikonloppuna.

Se miten vahvasti isähahmon holhoava ja välittävä tunne puski ruudusta läpi teki vaikutuksen.
Mietin omaa suhdetta isääni. Hän on tärkeä, on aina ollut. Koskaan en ole uskaltanut näyttää vahvaa uhmaani isää kohtaa, olen kunnioittanut elämäni tämän olemista, ja hän myös arvostani ja parhaansa mukaan neuvonut minua.
Isä on tehnyt paljon, ja olisi tehnyt enemmänkin jos varallisuus olisi ollut joskus enemmän.
Rahalliset tukemiset, hankinnat, auton korjaukset. Ne ehkä osoittavat muuten jäyhän luonteen alta välittämistä, hiljaista anteeksi antoa joistain asioista, ja isällistä puolta. Olen käynyt henkistä kädenvääntöä joskus suhteestani isään. Lapsina, kun iti oli iltavuorossa ja isä  meidän kanssa kotona, oli hirveä ikävä äitiä, sillä isää ei aina  ymmärtänyt lapsena. Miksi hän huusi meille, jos tappelimme veljen kanssa, miksi hän vähätteli omia ruuanlaittotaitojaan...
Nämä on ymmärtänyt varttuessa. Tavallaan pelkäsin ja tavallaan kunnioitin välillä isää, kun hän oli vihainen jostain. Suhde isään on muotoutunut tottakai aikuisemmaksi, vaikka puhun hänelle enemmän kuin nuorena, niin silti on jokin avuttomuuden tunne. Elämässäni on isällisiä hahmoja pari, jotka ovat hieman korvanneet niitä puitteita, joita en oman isän kanssa ole saanut.
En jaa isälleni ongelmia muusta kuin taloudesta, tietysti hän on huolissaan pärjäämisestäni ja huolehtii siitä äidin kanssa.
Isä on opettanut suhtautumista asioihin, tunteiden piilottamista, puhumattomuutta, asioita luonnosta, historiasta, ja monesta muusta. Niin hyvää kuin pahaa.
On jokaisen oma tehtävä punnita niitä asioita, joita haluaa vanhemmiltaa imitoida. Paljon on tietysti opittuakin. Lähipiiri kyllä huomauttaa, jos tunnut liikaa negatiivisessa valossa omalta vanhemmaltasi.

Kaikesta huolimatta isä on avomiehen ja veljen rinnalla ykkösmiehiä elämässäni.

Pelot

Ymmärsin pari päivää sitten, että en osaa sanoa ääneen, jos asiat pelottavat.
Tai ainakin se on todella vaikea myöntää ääneen jollekin.

Lapsena mulla ei ollut ketään läheistä aikuista, jolle olisin voinut kertoa pelkääväni ihan hullujakin asioita.
Pelkäsin asteroideja, että meteoriitti tuhoaisi maapallon.
Pelkäsin joskus, että vettä sataa niin paljon, että tulee tulva ja ovea tai ikkunoita ei voi avata. Pelkäsin, että yöllä kotiin murtaudutaan ja meidät tapetaan.
Pelkäsin, että vanhemmat eroavat.
Pelkäsin, että he eivät eroakaan.
Pelkäsin isän lyövän hulluusviinapäissään äitiä.
Pelkäsin, että äiti kuolee saunaan juotuaan liikaa.

Pelkään kuollakseni käärmeitä.
Pelkään, että äiti ajaa joskus kännissä onnettomuudeksi asti.
Pelkään, ettei mulla ole äitiä enää 5 vuoden päästä.
Pelkään, että isä ei saa elämäänsä enää järjestykseen.
Pelkään toistavani tarkoittamattani niitä huonoja tapoja vanhemmilta, joita en halua viljellä.

Nykyisin tiedän, että voin kertoa peloistani. Mutta ei se siltikään ole helppoa, se kun ei ole koskaan kuulunut tapoihini.
Välillä havahdun painajaisesta hereille, kun toinen herää rauhoittamaan mun kiihtynyttä ja ahdistunutta hengitystä. Yleensä kyse on unesta, jossa äiti on tuhannen päissään tai käärme hyökkää agressiivisesti joko lemmikkien tai itseni päälle.

Saaresta metsään

Tässä tuli vuosi ensitapaamisesta avomiehen kanssa. Päivä oli itselleni todella merkityksellinen, sillä tämä ihminen laittoi elämässäni liikkelle uuden suunnan. Aiemmin tuntui, että olen saarella, tuuliajolla, ilman mitään tarkkaa suuntaa, päämäärää tai oikein mitään muutakaan. Tiesin vain, että olen töissä paikassa, josta saan rahaa ja opin käsittelemään erilaisten ihmisten kanssa vaikeita asioita. 

Kun tutustuin mieheen, tunsin kuin olisin päässyt satamaan. Sellaista henkistä tyventä ja yhteyttä en ollut kokenut ennen. Uskaltauiduin huomaamattani astua veneeseen ja purjehdin rauhalliseen paikkaan, jossa kallioiset aallonmurtajat tyynnyttävät suurimmat myrskyt.

Satamasta pääsin metsään, jossa saan olla yhdessä tai yksin. 

Välillä oma olo on kuin olisi ihan metsässä, yksin. Ihmisiä on ympärillä ja rakas on kotona, mutta silti jokin kummallinen levottomuus vaivaa välillä. Tuntuu, kuin samoilisi vain metsässä. 

Teen pääsääntöisenä työnä keikkatyötä yhdelle työnantajalle. Pidän siitä, vaikka työ on välillä väsyttävää reissaamista. En tiedä mitä teen vuoden pästä työkseni, sillä näillä töillä en pysty elämään niin kuin haluaisin -tai osallistumaan yhteisiin kuluihin niin suurelta osin kuin haluaisin.

Tiedän tilanteen taloudessa olevan vain tilapäistä, mutta silti. Yritän kestää eptietoisuutta omassa tilanteessa, mutta ihmiselle, joka on asunut ja elänyt tiettyjen kiintopisteiden avulla, se on pelottavaa.

Aina on ollut jokin määränpää, jokin asia mitä kohti mennä, jotta elämää ei ole tarvinnut pysähtyä miettimään. 

Samoilen mielelläni yksin ja yhdessä metsässä, saareen en enää halua. maaperä tuntuu varmemmalta.