Sisko kertoi asioita

Kyläilin isosiskoni luona tässä hiljattain. Mietimme, että mitä mä sain itselleni lukion toisen vuoden psykologiavuodestani. Siitä siis, kun ensimmäsien kerran halusin itse puhua äidin ongelmasta.

Tajusin, että sitä ennen olin vain kieltänyt ongelman, osin itseltäni ja osin ulkopuolisilta.

Sen vuoden aikana minulle muotoutui, että äidillä on ongelma, sairaus, johon minä en ole suoranaisesti syypää.

Sisko kertoi, että äiti on hänelle tunnustanut, ettei kestänyt talouden romahtamista 200-luvun puoli välissä. Tämä laukaisi äidille toisen tähän päivään jatkuvan putken. Ysärin lama ei vaikuttanut meihin näkyvästi, työt silyivät ja me lapset olimme pieniä.

Nyt ymmärrän, miksi sisko maksoi minulle shoppaillessamme vaatteita ja tuki muutenkin. Vanhemmillani ei ollut rahaa. Sisko oli maksanut yhden ison laskun porukoilta, mikä oli "portti" huonoon talouteen. vanhemmat jäivät työttömiksi, kaksi lasta ja aikuinen omillana oleva sisko sekä yksi koira sek iso omakotitalo veivät rahaa -tai no sisko ny toi sitä.

Varamme ovat olleet yhteisiä perheen piirissä, olemme laskeneet rahoja autossa, että mitä meillä on varaa ostaa. 

Jotenkin aina oli vähintään olutta. Sitä oli pakko saada, menipä siihen sitten kuinka paljon vähistä rahoista. Asetin joskus ehdon äidille, että voin ostaa ruokaa mutta en alkoholia. 

En tiedä paljonko äiti juo nykyisin, mutta tiedän hänen juovan. 

Luultavasti juuri siksi pelkää jäävänsä eläkkeelle, kun teitää työn suojaavan häntä itseään. 

Surullista mutta totta.

"Mä en tule kotiin!"

Miten monta kertaa sitä onkaan mennyt kotiin, ja toivonut samantien olevansa muualla. Oma vastaukseni on monta. Liian monta.

Viimeksi perjantaina ajattelin taas mietin, että miksi sitä täytyy mennä pilaamaan oma hyvä fiilis.
Veli pääsi intistä lomille ja ajattelimme käydä syömässä vanhempien luona, äiti tiesi meidän tulostamme ja siitä, että veli ei pidä juomisesta.

Äiti oli siinä kunnossa, ettei mitään rajaa. Veli yritti kysyä bensarahaa koulun valintakokeita varten, joihin hän on tällä viikolla menossa autolla. Äiti ei kyennyt ymmärtämään ensin ollenkaan miten ja kuinka veli kulkee ja kuinka pitkä loma on. Istuin vieressä ja tunsin itseni terrieriksi puolustaessani veljeä, sillä itseänikin alkoi todella ärsyttämään. Tiedän kokemuksesta, että koulun valintakokeet on yksi kamalimmista päivistä, ja se tsemppi ja tuki on mielettömän tärkeää (itsehän en myöskään sitä äidiltäni kovin paljon saanut). Isän kunto oli myös vähän samaa luokkaa äidin kanssa, menimme katsomaan televisiota ja näin veljellä kiehui. Äidin oli pakko uhmata toisen ärtymystä yrittämällä jatkaa keskustelua, kun veli huusi äidille "Arvaa kuinka kiva on tulla aina käymään täällä ku sä oot aina kännissä, joka kerta ku tuun lomille. Mä en tule kotiin jos sä oot humalassa!"

Äidin reaktio oli hiljainen pako makuuhuoneeseen. Äiti oli lähes koko loppuvierailun ajan siellä, ja tuli vasta kun aloimme tekemään lähtöä. Silloinkin näki, että se oli itkenyt koko ajan. Samanlaisen reaktion olen nähnyt isosiskoni vaikutuksesta, kun sisko on lähes samoin sanoin tyrmännyt äidin.

Tunnen itseni aina ihan avuttomaksi siinä kohtaa, kun näen äidin itkevän tai olevan surullinen. Eihän äiti voi olla surullinen? Äiti on äiti, vaikka viinapäissään ja tunteet pinnassa. Mutta samalla en koe yhtään myötätuntoa sen kyynelistä. Olen erittäin empaattinen ja herkkä ihminen, vaan siinä kohtaa jokin panssari iskee päälleni. En vain pysty osoittamaan mitään myötätuntoa sitä kohtaan, kun tiedän, että toinen voisi kovalla tahdolla vaikuttaa omiin tekoihin. Jopa kirjoitustyylini muuttuu, kun vain ajattelen äitiä halveksivasti.

Seuraavan biisin kertosäettä olen jonkin verran biisin ilmestyessä kuunnellut:

Köyhän on helppo hymyillä

Muutin takaisin kotipaikkakunnalleni helmikuussa, kun loppuopinnot sijoittuvat aiemmin luotuihin verkostohin. Näin ollen vanhemmat ovat lähempänä, samoin ongelmat.

Viikonpäivistä perjantai, lauantai ja tiistai ovat pahimmat olla äidin kanssa samassa tilassa. Olin lauantaina vanhempien luona veljen kanssa. Veljelläni on auto ja asumme molemmat lähellä toisiamme. Menin veljen kyydillä iltapäivällä, mutta en kerinnyt taipua veljen aikatauluihin takaisinpäin käyttäessäni vanhmpien koiraa lenkillä.
Asennoinnuiduin myös niin, että kirjoitan koulutehtävää vanhemmillani, koska siellä ei ole samalla tavalla ärsykkeitä ja "sijaistekemistä". Unohdin jossain kohtaa, että päivä on lauantai. Viiden jälkeen talossa tuoksahti poiksellisesti viski eikä viina. Tästä pystyy aistimaan taloudellisen tilanteen. Kun on rahaa saattaa muuta kuin viinaa, jos vanhemmat tietävät, että tulen lauantaina tai perjantaina syömään, saattaa olla viiniäkin, jota itsekin juon. Kun on vähemmän rahaa juodaan kirkasta lantrattuna usein veteen, ja kun ei ole rahaa ei juoda muuta alkoholia oluen lisäksi. Tähän pätee sanonta "köyhän on helppo hymyillä...".

Raha, sitä on perheellä ollut joskus enemmänkin, ennen kuin vanhemmat joutuivat työttömiksi ison irtisanomisaallon pyyhkäistessä kaupungin ja koko maan yli. Sitten molemmat päivittivät koulutusosaamistaan uudella tutkinnolla. Mutta se ei tuottanut mitään uutta paikkaa kummallekaan. Isä tekee hanttihommia kaupungilla kesäaikaan ja on kotona talvet, äiti tekee kokopäivä siivoustyötä. Ja minä elän suurimmaksi osaksi kelan opiskelijarahoilla, eli lainalla, kun asuinkustannukset ovat tuen kokoiset.

Joka kerta kun tiedän ettei vanhemmillani ole rahaa, mutta äiti on tuhannen kännissä, niin jokin sisälläni huutaa epätoivoisesti. Se riippuuvuuden katseleminen sivusta on jotakin, mihin haluaisi vaikuttaa, mutta ei pysty. En saa koskaan suutani auki, kun tekisi mieli karjua ja käskeä lopettamaan. Irinan Pokka on erittäin hyvä fiilis biisi niihin tilanteisiin.

Mutta silti, olen enemmän tyytyväinen kuin voisi kuvitella tässä tilanteessa olevan. Olen elossa, en ole tehnyt itsemurhaa vaikka muutama masennusjakso on elämässä ollutkin. Olen selvinnyt, olen sisukas ja selviytyjä.