Joulu 2016

Kaikki edelliset joulut olen viettänyt vanhempieni ja pikkuveljeni kanssa. Välillä mukana on ollut kärsimysnäytelmää seuraamassa isosisko ja elinaikanaan mummi.

Kun aloimme avomieheni kanssa puhumaan ensimmäisestä joulusta, ilmoitin heti ensimmäiseksi, että emme vietä joulua ainakaan vanhempieni luona. Joko olemme kotona tai hänen sukunsa parissa pohjoisessa.
Olen innoissani tästä joulusta! Ensimmäinen joulu moneen moneen vuoteen, kun ei tarvitse laskea tunteja tai minuutteja siihen, kun väkisin ylläpidettävä perinnekulttuurinen juhlapäivä loppuu.
Viime vuoden joulu oli todella monen joulun jälkeen ensimmäinen joulu ilman riitaa, vaikka alkoholilla oli iso osa joulun vietossa.
Tänä jouluna minun ei tarvitse pitää väkisin yllä teennäistä hymyä, kiitellä sovittelevista lahjoista, ja olla reipas isosisko, joka haluaa tarjota jo aikuiselle pikkuveljelleen mukaviakin joulumuistoja.

Useana jouluna äiti ei ole muistanut seuraavana päivänä lahjojaan, tai hän on sammunut jouluruuan jälkeen. Tällöin olemme veljen ja isän kanssa jakaneet paketit ja nauttineet toistemme seurasta samalla kun äidin kuorsaus talon toiselta laidalta kaikuu ahdistaviksi seiniksi jokaisen joulumielen ympärille.
Toivoisin, ettei kenenkään lapsen -nuoren tai aikuisen- tarvitsisi jouluna kokea ahdistusta, masennusta, riitaa.

Huomenna jouluaattona olemme rauhassa asunnossa, josta on syksyn aikana muodostunut meidän yhteinen koti. Tässä kodissa ei ole teennäisyyttä tai alentavia syytöksiä. Täällä osataan puhua ja nauttia aidosti toisen läsnäolosta. Ajatuksiaan tai murheitaan ei tarvitse piilottaa pulloon (onhan pullot kuitenkin jonkin verran läpinäkyviä).

Voimme viettää kahdestaan rauhallisen jouluaaton ja lähdemme joulupäivänä käymään kylässä, sillä jotenkin haluaisin luottaa, ettei alkupäivästä alkoholi olisi vielä riistänyt muutoin ihania vanhempiani.

Rauhaisaa joulua kaikille tyypeille, isoille ja pienille <3

Tekniikka, tekniikoita ja teetä

Heippa!

Nyt on viikko oltu uudessa osoitteessa. Muuttopäivä oli melkein sellainen, mitä arvelinkin etukäteen.
Alkuun kaikkia ärsytti ja minä nielin kyyneliä ärsytyksessäni. Loppu puoli muutosta oli jo hyvällä mallilla ja oli ihan mukavaa loppusilteen.
Äiti oli huolehtinut kaikesta ruumiin voinnista, hän oli tehnyt valmiiksi voileipiä ja varannut suodatinpusseja.
Uudessa asunnossa avokki ja isä lähtivät tyhjäämään avokin asuntoa ja jäin äidin kanssa hetkeksi kaksin koiran kanssa. Koira joutui tulemaan epilepsiakohtauksen takia mukaan, joita oli saanut edellisenä iltana. Äidin kanssa ollessa oli jännä tunne, samanlainen mitä oli ensimmäisen kerran muuttaessa omilleen. Äidin katseessa oli jotakin, mikä jäi mieleen. Tietty irtipäästäminen ja onnellisuus itseni puolesta.
Varmasti oli ajatuksia äidin päässä, joita ei sanonut ääneen. Eikä ollut tarvekaan.

Nyt viikon aikana tavarat pikkuhiljaa etsiytyvät omille kohdilleen. Stressaavaa ja ihanaa, myönnän, että olen ollut hieman kireä uudesta tilanteesta ja asuinympäristöstä, ennen kuin pääsen sinuiksi paikan kanssa. Pidän alueesta ja kodistamme, ja rakkaastani.
Nyt meillä on yhteinen koti, ja opettelemme elämään uudella tavalla yhdessä kuin aiemmin asuessamme eri paikkakunnilla.

Odottamaton tilanne

Olen miettinyt joskus, että minkälaisia tiedostamattoia tunteita ja asioita kokemukseni vielä herättävätkään. Nyt olen kohdannut yhden tunnemyräkän, johon vaikuttaa vahvasti menneisyyteni...

Kerroin aiemmin olevani parisuhteessa. Olen tiedostanut, että kokemukseni saattavat vaikuttaa jonkinverran käsityksiin myö poikaystävän alkoholinkäytöstä. Toisin kuin tutkimuksissa on todettu, poikaystävälleni alkoholi ei ole ongelma ja hän todella tietää paljon ja miten juo. Tiedän itsekin tämän, ja ei minulla ole pelkoa toisen juomisesta, mutta tapahtuipa kahdesti heinäkuussa todella vahva tunteenpurkaus, johon jäin etsimään vastausta.

Olimme poikaystävän vanhempien kotona maaseudulla juhlimassa kesää ja elämää. Paikalla oli sukua ja serkkuja. Koin itseni hieman ulkopuoliseksi välillä, kun yhteisiä kokemuksia ja tuttuja ihmisiä ole niin vielä tullut, ja poikaystävä saunoi ja paljuili miesten kesken minun ollessa naisväen kanssa pihan toisella laidalla.
Ilta oli kyllä ihan mukava ja join itsekin vähän ja pidin hauskaa hallitusti, kuten poikaystävänikin.
 Lähdin aittaan nukkumaan päin odottamaan poikaystävääni, joka jäi vielä suvun miesten kanssa päivittämään kuulumisia. Hän sanoi tulevansa kohta perästä. Minua paleli ja odotin toista viereen. Poikaystäväni tuli käymään, hän huomasi kitarani olevan vielä pihalla ja nosti sen sisäpuolelle ja sanoi olevansa vielä hetken pihalla ja tulee kohta lämmittämään.
Suutahdin ja petyin, kyyneleet nousivat silmiin ja itkin. Selasin rauhoituttuani tabletilla videoita ja muuta siihen asti kun poikaystäväni tuli vajaan tunnin kuluttua viereeni. Olin äkäinen ja väsynyt.

Puhimme yöllä tuntemuksistani ja korostin miten en halua kuitenkaan rajoittaa toisen menemistä.

Sattuipa viikonloppuna toinen vastaava tapahtuma. Olimme itselleni vieraassa kaupungissa toisen kavereiden luona yötä. Meillä oli oma huone ja poikaystäväni ei ollut nähnyt hetkeen ystäviään. Olimme menossa jo nukkumaan, kun sovimme avaavamme isäntäväelle oven kun nämä tulevat illanvietosta, johon emme/en jaksaneet osallistua. Poikaystäväni meni avaamaan oven ystävänsä tullessa kotiin, olin itse nukahtamassa, kunnes kuulin oluttölkin avaamisen ja poikaystäväni käy sanomassa et kaljoiks tää meni. En mitenkään yllättynyt tästä ja sallin sen ihan täysin, kun tiesin ettei siinä mene loppu yötä.

Sain samanlaisen itkukohtauksen kuin aiemminkin. Siinä vaiheessa tajusin, että taustalla on oltava jotain enemmän.
Lapsuuden turvattomuus ja hylkääminen. Ne ne olivat. Pelko siitä, että jotain sattuu, kun itse pitäisi nukkua. Ja koskaan en ole pystynyt nukkumaan, ennen kuin talo on hiljainen ja kaikki ovat täydellisessä unessa. Kokemani tilanteet toivat sen tunteen lapsuudesta, nuoruudesta.

Tätäkö se on, yllättäviä tilanteita parisuhteessa johtuen siitä, että äitini on alkoholisti?

Häissä

Tässä jokin aika sitten oli siskon häät. Tai tarkemmin, siskopuolen häät, sillä tämä uusioperhe on hyvä erottaa tässä kohtaa tarinaa.
Stressasin häitä ihan hirveästi, ja mietin, että mitä sitten kun omat häät on joskus. Siis apua.
Sisko purkaa häitä edeltävällä viikolla stressiään äidistä mulle, äiti purkaa häästressiä mulle, mä purin omaa stressiä ystävilleni ja samalla kun kuuntelen välikädessä kahden muun stressiä samasta aiheesta eri puolilta.

Sisko stressasi äidin kuntoa, ja halusi tälle "salonkikelpoiset" vaatteet, ja äiti ei halunnut sitä, että hänen tyyliä määritellään ulkoapäin. Äiti totesi puhelimessa kerran, että on hän ollut suuremmissakin juhlissa (kuin tyttärensä häissä). Sitä en vieläkään tiedä, mikä on äidin elämässä suurempi juhla...

Hääpäivä koitti, sisko asuu pk-seudulla ja me muut muutamasata kilometriä pohjoiseen. Itse matkustin edellispäivänä jo auttamaan juhlapaikan laittamisessa ja olin hääaamuna valmiina auttamaan ja pakkaamaan parin häälaukkua ja auttamaan pienissä asioissa, jotta sisko ja mies saavat keskittyä itseensä ja toisiinsa.
Äiti, veli ja siskon isä tulivat juuri kun sisko lähti meikkiin ja mies oli lähdössä valmistautumaan bestamninsa luo.Minä sain huolehtia siitä, että äidillä on hyvät vaatteet, ja äidin meikki ja siskon isän paita ja veljen ja äidin hiukset.

Kun tämä oli hoidettu, omaan valmistautumiseen jäi 15 minuuttia. Onneksi tiesin mitä haluan, ainakin melkein.

Äiti oli selvin päin vihkimisen ajan, vasta kun pääsimme juhlapaikalle, alkoi alkoholin kittaus. Ruokailun aikana oli viiniä, itseni hävetti siinä kohtia. Kun alkoholistilta kysytään "punaista vai valkoista" on se sama, kuin narkomaanille tarjottaisiin liimaa ja lasinpesunnestettä. Eli ihan sama, kun vaan on alkoholia. Äiti otti valkkaria, minä join siinä vielä tervetulomaljaa -en saanut tunnissa juotua lasillista kuoharia. Itse otin myös valkkaria ruokailun yhteydessä. Viini oli todella hyvää, mutta äidin takia en vain saanut alas sitä niin, että olisin sanaut lasillisen juotua. Koko ajan piti vahtia aikuista ihmistä, ja sitä paljonko toinen kaataa viiniä lisää.

Ruokailun jälkeen oli rentoa yhdessä oloa ja häihin kuuluvaa ohjelmaa, puheita ja vieraita. Väkevämmät juomat nostettiin pöytään kahvin yhteydessä yhdeksän jälkeen illalla -kuusi tuntia kirkkoon astumisen jälkeen. Siskotuli sanomaan, ettei enää tarvtse vahtia, kun nostettiin viinat pöytään ja porukka alkaa muutenkin juomaan.

Voitte uskoa missä kunnossa äiti oli puoliltaöin, kun paikkaa alettiin siivoamaan ja porukka siirtymään jatkoille. Äiti oli vetänyt siskon vanhan ystävän kanssa sellaiset nosteet, ettei jalat kantaneet. Sellaisessa kaatokännissä en muista nähneeni äitiä pitkään aikaan.

Siinä sitten tilattiin taksi ja kaason ja veljen kanssa kannettiin äiti hääparin asunnolle nukkumaan. Siskon isä tuli myös taksiin.

Nyt lopetan tämän tähän ja jatkan  lopun kokemuksesta toiseen postaukseen, jotta tämä olisilukijaystävällinen.

Joskus vain ärsyttää

Tällä viikolla olen todella vähän kerinnyt olla kotona. On ollut kokousta ja toista kokousta ja töitä. Tänään, juhannusruuhkan alla, lähdin pitkin hampain kauppaan äidin kanssa. Valitin koko ajan, en olisi millään jaksanut miettiä mitä ostan ja mitä syön milloinkin ja missäkin.
Halusin vain pois, omaan rauhaan ja hiljaisuuteen. Ahdisti oikein olla kaupassa ja perheen parissa, vaikkei alkoholia ollut normaalia ihmeemmin. Normaali tässä tarkoitta sitä, että juo  olutta tai siideriä.
Nyt juon viiniä, kuuntelen musiikkia ja yritän miettiä, mistä tietynlainen tyhjyys johtuu.
Edellisessä kirjoituksessa meni hyvin. Noh hyvin menee yhä edelleen.

Töissä viihdyn niin, etten malttaisi välillä lähteä kotia, siinä se saattaakin olla. Muuta elämää ei tällä hetkellä olekaan. Sitä ehkä kaipaa nyt jotakuta, jolle kertoa miten töissä on mennyt ja mitä kuulu. Jonkun, joka kysyisi kuulumiset ja jolta voisi kysyä kuulumisia.

Nojoo, onhan tässä joku tapailuvaiheessa, mutta en tiedä. Välillä tutnuu, että toinen on ihana ja mukava, mutta joskus taas siltä, että ei kuuluta yhteen. Sitten yritän paljon mietiä, että johtuuko se siitä, että haen jotain muuta kuin tämä ihminen puolen vuoden tuntemisella, jonka kanssa välimatkan takia on livenä nähty verrattain vähän, mutta viestitelty on silti paljon.

Mutta ei, jotenkin vain ei nyt tunnu miltään. Ehkä siksi pidän työstäni ja vapaa-ajan vaikuttamisistani niin paljon, kun on jokin, mihin keskittyä, ja tuntee oelvansa hyödyksi ja olemassa ololle on jokin tarkoitus.

Kuulostinpa masentuneelta. Ääh, en yritä enää ees sanoa miltä tuntuu. Huopaan itseeni pahemmin vain suohon tässä postauksessa.


Kuvittele tähän jokin kuva ja biisi. Linkkaa sit biisi tai kuva, mikä sulle tulee mieleen tästä mun kirjoituksesta.

Unia kohtaamisista ja pakkopysähtymisestä

Jostain syystä tunnen olevani solmussa, tekisi mieli itkeä, mutta en löydä sitä kohdetta tai sitä perimmäistä ajatusta tähän tunteeseen.

Näin viime yönä painajaista, en tiedä johtuiko allergialääkkeestä vai mistä.
Siinä oli lauantaipäivä, olin jonkun tanssiryhmän kanssa vanhempieni luona harjoittelemassa jotain kevättanssia. Ihmiset olivat vieraita itselleni, mutta silti tiesin tuntevani heidät. Olin sopinut vanhempieni kanssa, etteivät ole kotona. Jostain syystä äiti tulikin kotiin täys kännissä. Petyin, huusin ja kirosin äidille ja pahoittelin tanssiryhmälle. Heräsin itkun tunteeseen ja siihen,että silmästäni valuu kyynel. Muistan tanssijoissa olleen jonkun nuorehkon naisen, joka katsoi minua kaikkien muiden kävellessä ohitse. Se katse tuntui jotenkin merkittävältä siinä unessa.

Vastaava merkityksellinen kohtaaminen tapahtui toisessa unessa muutama yö sitten.
Siinä unessa olin menossa jonnekin isompaan kaupnkiin junalla. Juna johon astuin olikin väärä ja kirosin sitä. Astuin seuraavalla asemalla ulos ja olin jossain asematunnelissa. Totesin ettei siihen kaupunkiin ole menossa ajoissa junaa, ja myöhästyn siitä tapaamisesta, johon olin menossa. Vieressä oli nuori mies, joka kirosi ihan samaa asiaa, että junat menevät kaikkialle muualle. Olin siinä todella stressaantunut ja hektinen ilmapiiri oli ympärillä. Kävimme miehen kanssa aurinkoisella kaupungintiellä ja palasimme käsikädessä takaisin maanalaiseen junatunneliin. Kun olimme astumassa junaan, tämä mies polvistuu eteeni ja sanoo, että tulee junaan vain jos suostun kosintaan. Olin iloinen ja helpottunut ja vastasin myöntävästi, junassa istuimme ihan lähekkäin ja hymyilin onnellisena.

Ystäväni totesi, että ehkä haluan/tarvitsen jonkun, jolle jakaa kokemuksia ja jonka viettää aikaa. Tarkoittaen poikaystävää, sitä kun ei ole tullut vastaan neljään vuoteen, ja olisi kieltämättä ihanaa, jos todella kolahtaisi jonkun ihmisen kanssa tässä joskus. Kaikella on aikansa, ja haaveilla saa.
Pidän itseni liikkeessä ja pelkään pysähtymistä, stressaannun tyhjänpäiväisestä joutenolosta. Ehkä sekin tuli selväksi tuossa unessa.


Junaunta fiilistellen kuuntelen Samuli Edelmannia

Joulu 2014, 1/2

Joulu oli ja meni, kamala miten paljon kirjoitusvirheitä kaksi edellistä postausta sisälsivät. Huomaa, että kirjoitin ne tunteella, en lukulaseilla :D
Mutta nyt vakavoidun, kerron joulustani, tai koko viime viikosta. Aiemmin en ole kerinnyt istua kotona ajatuksen kanssa, jotta olisin saanut jäsennettyä ajatuksia ja tunteita tekstiksi.

Veljeni kotiutui armeijasta joulua edeltävällä viikolla ja itse valmistuin humanistiselle ja kasvatusalalle koulusta. Juhlan aiheita siis oli vähintään kaksinkappalein.
Olimme veljen kanssa kotona tiistaina, aatonaattona yötä, äiti oli päivällä hakenut "ystävälleen" pullon. En tiedä millä vaikutuksella ystävän juodessa viiden kilometrin päässä meidän äiti humaltui. Kerran illan aikana menin käymään keittiössä, äiti oli kaatamassa lasiin pullosta kirkasta, kun huoasi mut. (Kuten tiedämme puolusteluja riittää) Äiti sanoi et ottaa vähän lämmikettä kun palelee. Tokaisin, että laittaa päälle enemmän, se auttaa paremmin. Äiti puolusti, että hänellä on näin ja näin paljon vaatetta. Sanoin vain, että laita lisää. Niin mäkin teen, jos palelee.

Aattoaamuna oli kunnolla pakkasta ja lähdin sytyttämään vapaaehtoisena kynttilöitä kirkolle, oli todella mukavaa viettää aattoaamu hyvässä seurassa. Kun kävelin autolle mietin mielessäni, että mitä aatosta tulee. Ahdistus oli jotain pahempaa, kuin hissiin yksin jumiin jääminen.
Jouduin käymään aamulla kämpälläni ruokkimassa jyrsijät. Pääsin ovesta sisään ja aloin keittämään kahvia itselleni, kun jouduin ahdistuksissani laskemaan suodatinpussin pöydälle ja istumaan sohvan karmille hetkeksi. Koska olen hengellinen ihminen, koin hyväksi laittaa käteni ristiin, painaa pääni alas ja sulkea silmäni. Rukoilin ääneen voimaa kestää aatto ja tilanteita, joihin perheemme kärsivällisyys riittäisi, pyysin rukouksessani ettei tarvitsisi huutaa ja tapella joutavia. Siinä rukoillessani tuntui, kuin jokin olisi koskettanu vasemmalta puolen lapaani. Tuntui kuin en olisi ollut yksin, vaikkei ketään ollutkaan marsujen lisäksi fyysisesti läsnä.
Oloni rauhoittui ja keitin kahvin, katsoin joulupukin kuumaa linjaa ja joulurauhanjulistuksen. Julistuksen jälkeen kyyneeleet alkoivat valumaan, toivoin niin, että se olisi totta kaikissa perheissä.

Lähdin takaisin porukoille puuron syöntiin, jota sain juuri ja juuri lautasellisen, kun tulin myöhässä puuroajasta. Noh, kestin sen ja varasin kinkusta isomman palan siitä hyvästä, lisäksi voitin pienen summan joululahja-arvasta muiden raaputtaessa vain tyhjiä voittoja.
Äiti oli selvinpäin kun lähdimme hautausmaalle, tänä vuonna ei tarvinnut hävetä sitä, että äiti hoippuisi tai sössöttäisi hautuumaalla.

#kutsumua

Sosiaalisessa mediassa on menossa Kutsumua -hästäggäily, mikä on Suomen lukiolaisliiton käynnistämä kampanja kiusaamisen ehkäiseksemiseksi ja esille nostamiseksi. Mietin, että mikä itseäni on loukannut paljon joskus alakoulussa.
Muistan, että yksi luokkalaiseni kysyi, et miltä tuntuu olla alkoholistin lapsi, se oli pilkkaavaan sävyyn ja sattui todella. Hyvä ettei mua rinnastettu siihen samaan, mua on syrjitty päiväkodissa ja koulussa. Mutta on myös niitä ihmisiä, jotka ovat tulleet sydämestään pyytämään anteeksi syrjintää ja olevansa pahoillaan. Olen antanut kaikille näille anteeksi, ja annan jatkossakin, jos joku vielä vuosien jälkeen anteeksiantoa hakemaan.

Tottahan on, että äidilläni on ongelma alkoholin kanssa, oli jo tuollloin. Mutta äiti on silti mulle äiti, ja ihminen joka on elämässäni puolustanut mua erittäin paljon, joka on auttanut ja yrittänyt ymmärtää. Sairaudesta huolimatta äiti on mulle rakas. Ketä tahansa loukkaa, jos omaa rakasta haukutaan. Joten minä osallistun myös blogin kirjoittajana kampanjaan, ja rohkaisen muitakin tekemään niin.

Poismenneet, ja mitä opin heiltä

Aloin muistelemaan tässä yhden leffan myötä poismenneitä ihmisiä ja eläimiä.

Yksi yläaste aikainen kaverini menehtyi liikenneonnettomuudessa reilu vuosi sitten. Muistan olleeni silloin koulussa yhdessä palaverissa, kun ystäväni soitti ja kertoi tapahtuneesta. Tajusin silloin, että myös nuoret ihmiset läheltäkin voivat kuolla, vanhana poisnukkuminen ei olisikaan enää ainoa syy hävitä elämästä. Olimme lähes aina liikuntatunneilla pari, sain tältä ihmiseltä todella paljon tsemppiä. Hänen silmissään siinsi aina taistelutahtoa, jolla jaksoi. Olimme lukiossa joillakin samoilla kursseilla, eikä hän koskaan pelännyt sanoa mitä ajatteli. Hän oli nuori ja rohkea aikuistuva teini. Suuri osa piti häntä vähän outona, tärkeilevänä ja ärsyttävänä, mutta itse näin hänessä sisua ja uskallusta. Kävimme monet rikkaat keskustelut välituntisin. En koskaan sanonut hänelle, miten paljon arvostan hänen mielipiteitä ja miten paljon saan häneltä.


Sitten mietin mummia, joka nukkui pois 2008 uudenvuoden aatonaattona. En tiedä olenko vieläkään käsitellyt asiaa kunnolla, sillä aina silloin tällöin tulee mieleen, että menisin päiväkahville mummin luo. Ei ole kovin pitkä aika, kun näin unta mummista. Olimme jossain ja ihmettelin, että eihän tämän pitäisi olla elossa. En muista mitä mummi vastasi unessa, mutta tunsin siinä jälleennäkemisen tunnetta.
Mummi oli itsepäinen ja hieman katkeroitunutkin, hän kuitenkin joutui hautaamaan lyhyessä ajassa poikansa ja miehensä.

Joskus olisi niin mukavaa mennä mummille, mummi kysyisi, että juotko kahvia ja hän laittaisi pannun levylle. Sitten juttelisimme pienistä asioista, sattumuksista ja elämästä. Kuuntelisin mummin tarinoita elämästä ja menneistä, ja ehkä oppisin tuntemaan itseänikin hiukan enemmän siinä samalla. Onhan meissä sentään paljon samaa verta, yhä edelleen. Aion tarpoa elämässä vastoinkäymisissä näiden kahden itsepäisen, jo muualla olevan ihmisen, avulla ja selvitä ja kiittää heitä.

Murtumiset ja tarkoitukset

Jos sitä joskus murtuisi ihan täysin ja sitten murtaisi uudelleenrakentamisen voimalla huterat ja hauraat, niin ympärillä olisi luultavasti kaaosta.

Mietin tällä erää, että monta kertaa olen itse murtunut, ja kasannut itseä. Eri asteisesti muutaman kerran kyllä. Joka kerran jälkeen on tuntunut, että murtumiset on vain pehmentäneet suhtautumista asioihin. Kun on nähnyt joka kerralla, että kun luulee nähneensä kaiken, ei itseasiassa olekaan nähnyt juuri mitään.
Nuorempana elämään suhtautuminen oli erittäin masentavaa. Pystyin pitämään harrastuksissa päällä optimismia, toiminta kerhonohjaajana ja erilaisissa pienryhmissä mukanaolo oli pakoa ja itsensä koossa pitämistä. Ahdistuin lähes aina siitä, kun lähestyin kotia ja oli muu kuin sunnuntai tai maanantai. Koskaan ei tiennyt missä kunnossa äiti oli. Saattoi olla iltoja, kun kotona oli sellainen ihana pullantuoksuinen äiti tai vastaavasti niitä ihan päinvastaisia iltoja.

Harrastukset olivat kaikki jotain ryhmätoimintaa, yksin en harrastanut muuta kuin kirjoittamista. Ryhmän ja ohjaajien merkitystä ei vain pysty tarpeeksi kuvaamaan. Niiden kautta sain tarvitsemaani rohkeutta olla oma itseni, koin sen miten paljon tasapainoinen aikuinen nuoren elämässä voisi tehdä. Koulutustaustani on sosiaalialalla ja motiivi tehdä sitä työtä on lähtöisin omasta itsestäni ja kokemuksistani. Nyt on hienoa huomata, että olen saanut mahdollisuuksia olla itse nuorena aikuisena apuna ja tukena nuoruuttaan aloitteleville ihmislapsille.
Ne asiat ja tunteet, joita olen kokenut ja joita olen käsitellyt, ovat nyt yksi työkaluni.

Silloin kun olen murtunut oloni takia täysin ja on tuntunut, että jalkojen alla on vapaapudotus, ja rakas ihminen vain heittää kiviä niskaan. Silloin olen koonnut itseni muiden ihmisten ja uskon avulla. Uskon Jumalaan, ja siihen, että kaikella isolla on jokin tarkoituksensa. Niin on käynyt jonkin kerran jo. Esimerkiksi: jouduin pitämään välivuoden lukion jälkeen. Pääsin yhdelle isolle yhdistykselle tekemään töitä pienten koululaisten parissa, ja siinä sivussa muuta yhdistyksen elämään kuuluvaa toimistotyötä toiminnanjohtajan avuksi. Se vuosi antoi erittäin paljon osaamista, ja jos olisin päässyt kouluun heti haettuani olisi se työkokemus jäänyt saamatta. Opiskeluissakin on ollut mukavaa, kun on ollut jokin pinta josta heijastaa omaa toimintaa.

Asiat järjestyvät, aina. Sen tiedän, ihan sama montako kertaa elämä murtaisi maahan, kunhan vain luotan siihen, että nousen pehmeämpänä, ja ihmisenä. En edes yritä koota itselleni räväkkää suojakuorta, ja piilottaa itseäni sen alle. Se ei toimi kovin pitkälle, eikä se ole minua. Turha yrittää feikata sitä, mikä ei tunnu hyvältä itsestä jatai ympärillä olevista ihmisistä.

"Mä en tule kotiin!"

Miten monta kertaa sitä onkaan mennyt kotiin, ja toivonut samantien olevansa muualla. Oma vastaukseni on monta. Liian monta.

Viimeksi perjantaina ajattelin taas mietin, että miksi sitä täytyy mennä pilaamaan oma hyvä fiilis.
Veli pääsi intistä lomille ja ajattelimme käydä syömässä vanhempien luona, äiti tiesi meidän tulostamme ja siitä, että veli ei pidä juomisesta.

Äiti oli siinä kunnossa, ettei mitään rajaa. Veli yritti kysyä bensarahaa koulun valintakokeita varten, joihin hän on tällä viikolla menossa autolla. Äiti ei kyennyt ymmärtämään ensin ollenkaan miten ja kuinka veli kulkee ja kuinka pitkä loma on. Istuin vieressä ja tunsin itseni terrieriksi puolustaessani veljeä, sillä itseänikin alkoi todella ärsyttämään. Tiedän kokemuksesta, että koulun valintakokeet on yksi kamalimmista päivistä, ja se tsemppi ja tuki on mielettömän tärkeää (itsehän en myöskään sitä äidiltäni kovin paljon saanut). Isän kunto oli myös vähän samaa luokkaa äidin kanssa, menimme katsomaan televisiota ja näin veljellä kiehui. Äidin oli pakko uhmata toisen ärtymystä yrittämällä jatkaa keskustelua, kun veli huusi äidille "Arvaa kuinka kiva on tulla aina käymään täällä ku sä oot aina kännissä, joka kerta ku tuun lomille. Mä en tule kotiin jos sä oot humalassa!"

Äidin reaktio oli hiljainen pako makuuhuoneeseen. Äiti oli lähes koko loppuvierailun ajan siellä, ja tuli vasta kun aloimme tekemään lähtöä. Silloinkin näki, että se oli itkenyt koko ajan. Samanlaisen reaktion olen nähnyt isosiskoni vaikutuksesta, kun sisko on lähes samoin sanoin tyrmännyt äidin.

Tunnen itseni aina ihan avuttomaksi siinä kohtaa, kun näen äidin itkevän tai olevan surullinen. Eihän äiti voi olla surullinen? Äiti on äiti, vaikka viinapäissään ja tunteet pinnassa. Mutta samalla en koe yhtään myötätuntoa sen kyynelistä. Olen erittäin empaattinen ja herkkä ihminen, vaan siinä kohtaa jokin panssari iskee päälleni. En vain pysty osoittamaan mitään myötätuntoa sitä kohtaan, kun tiedän, että toinen voisi kovalla tahdolla vaikuttaa omiin tekoihin. Jopa kirjoitustyylini muuttuu, kun vain ajattelen äitiä halveksivasti.

Seuraavan biisin kertosäettä olen jonkin verran biisin ilmestyessä kuunnellut: