Häissä

Tässä jokin aika sitten oli siskon häät. Tai tarkemmin, siskopuolen häät, sillä tämä uusioperhe on hyvä erottaa tässä kohtaa tarinaa.
Stressasin häitä ihan hirveästi, ja mietin, että mitä sitten kun omat häät on joskus. Siis apua.
Sisko purkaa häitä edeltävällä viikolla stressiään äidistä mulle, äiti purkaa häästressiä mulle, mä purin omaa stressiä ystävilleni ja samalla kun kuuntelen välikädessä kahden muun stressiä samasta aiheesta eri puolilta.

Sisko stressasi äidin kuntoa, ja halusi tälle "salonkikelpoiset" vaatteet, ja äiti ei halunnut sitä, että hänen tyyliä määritellään ulkoapäin. Äiti totesi puhelimessa kerran, että on hän ollut suuremmissakin juhlissa (kuin tyttärensä häissä). Sitä en vieläkään tiedä, mikä on äidin elämässä suurempi juhla...

Hääpäivä koitti, sisko asuu pk-seudulla ja me muut muutamasata kilometriä pohjoiseen. Itse matkustin edellispäivänä jo auttamaan juhlapaikan laittamisessa ja olin hääaamuna valmiina auttamaan ja pakkaamaan parin häälaukkua ja auttamaan pienissä asioissa, jotta sisko ja mies saavat keskittyä itseensä ja toisiinsa.
Äiti, veli ja siskon isä tulivat juuri kun sisko lähti meikkiin ja mies oli lähdössä valmistautumaan bestamninsa luo.Minä sain huolehtia siitä, että äidillä on hyvät vaatteet, ja äidin meikki ja siskon isän paita ja veljen ja äidin hiukset.

Kun tämä oli hoidettu, omaan valmistautumiseen jäi 15 minuuttia. Onneksi tiesin mitä haluan, ainakin melkein.

Äiti oli selvin päin vihkimisen ajan, vasta kun pääsimme juhlapaikalle, alkoi alkoholin kittaus. Ruokailun aikana oli viiniä, itseni hävetti siinä kohtia. Kun alkoholistilta kysytään "punaista vai valkoista" on se sama, kuin narkomaanille tarjottaisiin liimaa ja lasinpesunnestettä. Eli ihan sama, kun vaan on alkoholia. Äiti otti valkkaria, minä join siinä vielä tervetulomaljaa -en saanut tunnissa juotua lasillista kuoharia. Itse otin myös valkkaria ruokailun yhteydessä. Viini oli todella hyvää, mutta äidin takia en vain saanut alas sitä niin, että olisin sanaut lasillisen juotua. Koko ajan piti vahtia aikuista ihmistä, ja sitä paljonko toinen kaataa viiniä lisää.

Ruokailun jälkeen oli rentoa yhdessä oloa ja häihin kuuluvaa ohjelmaa, puheita ja vieraita. Väkevämmät juomat nostettiin pöytään kahvin yhteydessä yhdeksän jälkeen illalla -kuusi tuntia kirkkoon astumisen jälkeen. Siskotuli sanomaan, ettei enää tarvtse vahtia, kun nostettiin viinat pöytään ja porukka alkaa muutenkin juomaan.

Voitte uskoa missä kunnossa äiti oli puoliltaöin, kun paikkaa alettiin siivoamaan ja porukka siirtymään jatkoille. Äiti oli vetänyt siskon vanhan ystävän kanssa sellaiset nosteet, ettei jalat kantaneet. Sellaisessa kaatokännissä en muista nähneeni äitiä pitkään aikaan.

Siinä sitten tilattiin taksi ja kaason ja veljen kanssa kannettiin äiti hääparin asunnolle nukkumaan. Siskon isä tuli myös taksiin.

Nyt lopetan tämän tähän ja jatkan  lopun kokemuksesta toiseen postaukseen, jotta tämä olisilukijaystävällinen.

Tämä hetki ja menneet ahdistukset

Elämäni rakkaani, mitä kaikkea oletkaan antanut.
Se tunne, kun olet pienenä yksin sängyssä ja kuuntelet miten keittiössä soi musiikki ja kaksi humalaista ihmistä juttelee.
Tai se kun äiti tuttu kertoo sinulle kännissä, että kuinka kaunis ja ihminen sinä olet nuorena naisena.
Tai se kun mietit lyökö isä äitiä heidän riidellessään humalassa.

Mietin, että voi kunpa joku olisi reilu 10-vuotta sitten nähnyt asioita perheemme sisältä, niin että vanhemmat olisivat saaneet apua. Olen nähnyt vain kerran, kun äiti sai läpsäytyksen poskelle ja muistan isän hullun juopon ilmeen varmasti aina. Isä ei ole väkivaltainen persoona, äitini ystävä ei ollut pedofiili. Alkoholi vain sen teki. Nämä kaksi tapausta ovat erillisiä, eivätkä liity toisiinsa. Ja ahdistelu ei koskaan mennyt liian pitkälle, mutta ahdistavaa se oli sanallisellakin tasolla.

Äitini, joka on musertanut minut niin monta kertaa, on vetänyt minut ylös. Ihan kuin kaksi ihmistä yhdistyisi, se joka on kiusaaja ja se, joka on auttaja. Aivan kuin äiti olisi ajatellut olevansa pelastaja niissä ohdissa, kun minulla oli huono päivä.
Mutta ahdistustani kumpikaan näistä ei nähnyt. Sitä ahdistusta, mikä valtasi minut aina kun olin yksin, kun huoneeni ovi oli kiinni ja minä tuijotin murrosiässä palavaa kynttilää pöytälampun hehkussa ja yritin olla itkemättä.  Sillä mitä, jos joku olisi tullut juuri silloin. "Itken vasta illalla" oli erittäin tyypillinen hokema päässäni. Patosin tunteita- rakensin muureja ja piilouduin hiusteni alle- jottei se häpeä, syyllisyys ja huoli tulisi näkyviin. En kokenut itseäni normaaliksi, en ihmiseksi, joka saisi normaalia elämää koskaan. En nähnyt 14-vuotiaana itseäni asumassa yksin kymmenen vuoden kuluttua. En tiennyt, että pystyn ymmärtämään äidin olevan oikeasti erillinen henkilö, jonka koko elämä ei vaikuta omaani, ja että minulla olisi oikeus tehdä täysin yksin omat valintani.
En tiennyt silloin, että voin joskus kokea itseni kauniiksi ja olevani niin onnellinen pienistäkin asioista, että pohdin, voiko ihminen olla se sama.
 Samoissa ahdistusten aalloissa koulussa oli tyttöjä, joiden takia opin iloitsemaan siitä, että luokassa oli poissaoloja joskus enemmänkin. Kirjoitin päiväkirjaankin aina, jos muutama oppilas oli poissa koulusta. yhdet suut vähemmän nälvimässä (ja purkamassa omaa pahaa oloaan).

Mutta niin se on, jotta voi olla aidosti onnellinen, on tiedettävä mikä sen vastakohta on. On käytävä pohjalla pimeässä, jotta tietää mitä sanoa kirkkaaksi ja sopivaksi.
Elämä on vain sitä, miten itse sen koen. Toki tämänkin hetken elämä voisi olla vain p*skaa, jos niin ajattelisin. En tiedä mitä haluan saavuttaa kymmenen vuoden päästä, muttei sillä ole väliäkään. Olen onnellinen tähän hetkeen. Tähän, jossa aurinko laskee myrskyisen päivän jälkeen. Tähän, jossa huomisen työpäivä on täynnä hektisyyttä ja muistettavaa. Tähän, jolloin en tunne ahdistusta itsestäni.
Tähän hetkeen, jonka historiaan kätkeytyy niin monen monta tunnetta.

Sopivat farkut koolla kuin koolla

Ihmisen käsitys itsestä rakentuu isolta osin siihen, mitä viestiä ympäristö antaa ja minkälainen sosiaalinen verkosto on taustalla.Geeniperimä ei yleisesti ottaen syötä ajatuksia sisäisesti sun päähän.

Oma itsetunto on ollut koetuksella monet kerrat. Koen ahdistusta jos satun joutumaan samaan aikaan saunaan äidin kanssa. Häpeä oman äidin silmissä siinä tilanteessa on yksi ahdistavimmista tunnetiloista.
Kerran, ollessani 20 tai jotain, olin saunassa kun äiti tuli sinne pienessä humalassa, menin suihkuun ja äiti kertoo siinä tosissaan, että mulla on läskiä jaloissa, ja että pitäisi tehdä jotakin niille. Kiitos äiti, juuri tuon nuori naiseksi kehittyvä tyttö haluaakin kuulla oman äidin suusta. Tämä äidin letkautus on vain yksi niistä useista kännipäissään todetuista asioista.

Voin paljastaa, että painoindeksi on 21,7 tällä hetkellä ja tuolloin se oli alempi ja pian alhaisempi. En pidä itseäni mitenkään isokokoisena ja tiedän nykyään minkälainen haluan olla ja olen hyvä juuri tällaisena;
Lantioni on sopusuhtaisen leveä, farkut menevät hyvin jalkaan ja kiinni koon ollessa 31 tai 32, kun taas rinnanympärys on kapea. Sopiva A-vartalomallinen siis olen.

Ulkonäkö on tietysti tärkeä asia, ja se, että tulee hyväksytyksi läheisilleen on itselleni tärkeää. Suutuin mielessäni äidille, vaikkei tämä loppuun asti ajatellut sanomaansa. Äidilläni on ymmärrykseni mukaan huono itsetunto ja kännipäissään sortuu usein piikittämään perhettään. Sitä pitää vaan koittaa kestää, vai pitääkö sittenkään?

Tämä ajatus vei monta vuotta ymmärtää, ettei mulla ole oikeutta alentua humalaisen huomioihin. Vaikka kyseessä olisi oma äiti.