Erityisherkkyys ja vapaus

Muutama vuosi sitten totesin olevani erityisherkkä. Erityisherkkyys ja tunnistaminen on nostanut Suomessa päätänsä ja auttanut ihmisiä ymmärtämään itseään.

Itselläni erityisherkkyys näyttäytyy monessa asiassa, tuntemusten ja kokemusten kautta. Tässä aloin pohtimaan, että vaikuttaisiko äidin ongelma minuun eri tavalla, jos en olisi näin herkkä?
Ne kaikki sivallukset, joita yhä kuulen ja käskemiset lyövät joka kerta enemmän tai vähemmän kohti maata. Nykyisin en kaadu niistä samalla tavalla kuin aiemmin.

Yksi asia silti saa minut kilahtamaan yhä edelleen kuten aiemminkin: vapauden riisto.
Se, että perhe ajattelee minut kotona käydessä yhä tasavertaiseksi samassa talossa asuvaksi lapseksi kuin ennen itsenäistymistäni.
Olin tänään vanhempieni luona hakemassa pyykkiä (omassa taloyhtiössä ei ole pyykkimahdollisuutta), kun veli ja isä rassasivat ulkona autoa ja äidillä oli jossakin piilopullo.

Veli kävi sisällä, kävimme seuraavan dialogin:
Veli: Saat käyttää koiran sit ulkona.
Minä: Minäkö? Mä olen kipeä enkä tullu asumaan tänne.
Veli: Joo, ku me lähetään koittamaan autoa tielle ni ei keritä.
Minä: Aha, *tu, en käytä. Mä oon kipeä en lähde rykimään lenkkipolulle.

Vartti myöhemmin olin koiran kanssa lenkillä, kun en saanut äidiltä selvää vastausta, koska koiraa oli käytetty viimeksi ulkona ja koira alkoi kuljettamaan suussaan sukkia, joita haki veljen huoneesta. Tämä ele koiralla kielii huomion hakemisesta ja sen tietty katse siitä, että ulos olisi mukava päästä.

Minua raivostutti tämä pomputtelu, ihan kuin oma itsenäinen tahtoni olisi ollut taas hiekanjyvä autiomaassa. Tuntuu, ettei perhe ymmärrä sitä, etten halua olla samalla tavalla osa perheyhteisöä kuin joskus olen  joutunut olemaan. Tämä käskytys saa joka kerta kilahtamaan, en tiedä onko erityisherkkyys siinä osanaan, mutta se tunne on yhtä helvettiä. Aivan kuin suljettaisiin häkkiin eikä anneta vaihtoehtoja. Ja miellyttämisenhaluisena kilttinä tyttönä suostun aina lopulta (tiedän pääseväni helpommalla).

Erityisherkkyydestä myöhemmin lisää blogissa.

Tämä hetki ja menneet ahdistukset

Elämäni rakkaani, mitä kaikkea oletkaan antanut.
Se tunne, kun olet pienenä yksin sängyssä ja kuuntelet miten keittiössä soi musiikki ja kaksi humalaista ihmistä juttelee.
Tai se kun äiti tuttu kertoo sinulle kännissä, että kuinka kaunis ja ihminen sinä olet nuorena naisena.
Tai se kun mietit lyökö isä äitiä heidän riidellessään humalassa.

Mietin, että voi kunpa joku olisi reilu 10-vuotta sitten nähnyt asioita perheemme sisältä, niin että vanhemmat olisivat saaneet apua. Olen nähnyt vain kerran, kun äiti sai läpsäytyksen poskelle ja muistan isän hullun juopon ilmeen varmasti aina. Isä ei ole väkivaltainen persoona, äitini ystävä ei ollut pedofiili. Alkoholi vain sen teki. Nämä kaksi tapausta ovat erillisiä, eivätkä liity toisiinsa. Ja ahdistelu ei koskaan mennyt liian pitkälle, mutta ahdistavaa se oli sanallisellakin tasolla.

Äitini, joka on musertanut minut niin monta kertaa, on vetänyt minut ylös. Ihan kuin kaksi ihmistä yhdistyisi, se joka on kiusaaja ja se, joka on auttaja. Aivan kuin äiti olisi ajatellut olevansa pelastaja niissä ohdissa, kun minulla oli huono päivä.
Mutta ahdistustani kumpikaan näistä ei nähnyt. Sitä ahdistusta, mikä valtasi minut aina kun olin yksin, kun huoneeni ovi oli kiinni ja minä tuijotin murrosiässä palavaa kynttilää pöytälampun hehkussa ja yritin olla itkemättä.  Sillä mitä, jos joku olisi tullut juuri silloin. "Itken vasta illalla" oli erittäin tyypillinen hokema päässäni. Patosin tunteita- rakensin muureja ja piilouduin hiusteni alle- jottei se häpeä, syyllisyys ja huoli tulisi näkyviin. En kokenut itseäni normaaliksi, en ihmiseksi, joka saisi normaalia elämää koskaan. En nähnyt 14-vuotiaana itseäni asumassa yksin kymmenen vuoden kuluttua. En tiennyt, että pystyn ymmärtämään äidin olevan oikeasti erillinen henkilö, jonka koko elämä ei vaikuta omaani, ja että minulla olisi oikeus tehdä täysin yksin omat valintani.
En tiennyt silloin, että voin joskus kokea itseni kauniiksi ja olevani niin onnellinen pienistäkin asioista, että pohdin, voiko ihminen olla se sama.
 Samoissa ahdistusten aalloissa koulussa oli tyttöjä, joiden takia opin iloitsemaan siitä, että luokassa oli poissaoloja joskus enemmänkin. Kirjoitin päiväkirjaankin aina, jos muutama oppilas oli poissa koulusta. yhdet suut vähemmän nälvimässä (ja purkamassa omaa pahaa oloaan).

Mutta niin se on, jotta voi olla aidosti onnellinen, on tiedettävä mikä sen vastakohta on. On käytävä pohjalla pimeässä, jotta tietää mitä sanoa kirkkaaksi ja sopivaksi.
Elämä on vain sitä, miten itse sen koen. Toki tämänkin hetken elämä voisi olla vain p*skaa, jos niin ajattelisin. En tiedä mitä haluan saavuttaa kymmenen vuoden päästä, muttei sillä ole väliäkään. Olen onnellinen tähän hetkeen. Tähän, jossa aurinko laskee myrskyisen päivän jälkeen. Tähän, jossa huomisen työpäivä on täynnä hektisyyttä ja muistettavaa. Tähän, jolloin en tunne ahdistusta itsestäni.
Tähän hetkeen, jonka historiaan kätkeytyy niin monen monta tunnetta.

Uuden vuoden vaihde

Uusi vuosi on vaihtunut, tuntuu kuin tätä vuotat olisi eletty jo monta päivää. Uusista vuosista voisi kirjoittaa pari muutakin merkintää, mutta aloitan kuitenkin viimeisimmästä.

Olin vanhempieni luona kääntymässä, kun vein auton ja kävelin ystäväni luo.
Kun saavuin porukoilleni äiti imuroi. Kello oli puoli kuusi illalla, huusin ettei kukaan imuroi siihen aikaan uuden vuoden aattona!
Kuulema oli pakko imuroida vanhat pölyt pois... Isä kun oli vitsillä heittänyt äidille jotain, ettei äiti kävisi töissä muuta kuin istumassa. Äitini työskentelee puhtaanapito alalla ja kävelee töissään enemmän kuin minä liikun viikossa. Äiti ei ymmärtänyt vitsiä ja oli loukkaantunut tästä isälle.
Sittenpä riita oli valmis, vanhemmat jatkoivat aiheesta huutamista, kun kokosin tavaroitani ja valmistauduin juhlintaan.

"Johan tässä meni joulu riidoitta, niin pitäähän sitä ny jotenkin vielä tapella tänä vuonna!"
Huusin väliin, en jaksanut yhtään sellaista meininkiä mitä siellä oli.
Äiti kävi huoneessani/vierashuoneessa "raivaamassa" tilaa mulle etten yöllä kompastuisi tavaroihini. Huusin ettei sen tarvitse siellä olla, kun osaan itsekin varoa.

Olin laittamassa tässä kohtia kenkiä jalkaaan kun isä sitten tokaisee, et toinen sohva on ainakin vapaana. Tokaisin takaisin, että jos ei ole molemmat sohvat vapaana niin minä käännyn takaisin. Niin pienestä asiasta kuin tuokin riita oli lähtenyt, niin en hyväksy siitä tehtävän isompaa numeroa. Jos on asioita siellä takana hiertämässä, niin silloin puhutaan niistä. Ei siitä kuka vie roskat ja kuka imuroi.

Muuten uusi vuosi meni rauhassa itselläni. Kotiin yöllä mennessäni molemmat sohvat olivat tyhjät.