Kevät koittanut ja muutoksia syntynyt

Tässä vierähtänyt puoli vuotta ilman päivitystä. Pahoittelut tästä.
Viimeinen päivitys taisi olla marraskuulta. No, sen jälkeen elämä otti aika otteeseensa ja toi itselleni ison muutoksen.

Avomiehelleni tarjottiin loppu vuodesta töitä ihan toisaalla päin Suomea, kuin missä asuimme. Hänellä oli loppunut marraskuussa edellinen määräaikaisuus ja olimme miettineet kuinka pärjäämme taloudellisesti, jos molemmat työttöminä.
Nomuutto edes toisen työn perässä oli luonnollinen valinta.

Tammikuu meni niin, että mies oli viikot noin neljänsadan kilometrin päässä ja tuli viikonlopuksi kotiin. Itse painotin asunnon etsintää ja muita muuttamiseen liittyviä juttuja sekä pakkasin laatikoita.
Saimme vuokrattua mukavan kolmion ja muuton toteutettua helmikuun puolivälissä.
Totuttelua tämä uusi paikka vaatinut. Mainittakoon, että asuimme ennen yhdessä Suomen väkirikkaimmissa kaupungeissa ja nykyinen kylä on noin 13 tuhannen asukkaan kokoinen. Edellisessä asuinlähiössä oli miltein tuplasti niin paljon ihmisiä kuin tällä kylällä. Isoin kaupunki on puolentunnin ajomatkan päässä ja lähin ruokakauppa puolentoista kilometrin päässä. Asumme taajamarajan ulkopuolella 4G:n varassa.

Olen kotoisin samankokoisesta kaupungista, mutta silti sopeutuminen vei aikansa. Ensimmäiseen viikkoon en halunnut lähteä yksin minnekään. Halusin vain pysyä neljän seinän sisällä ja purkaa laatikoita. -Tai ainakin etsiä ne oleellisimmat keittiötarvikkeet.
Parin viikon oleilun jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja soitin työllisyyspalveluihin. Pääsin nopeasti työkokeiluun (kiitos aktiivimallin) ja sitä kautta uusi asuinympäristö tuli tutuksi. Sain kontakteja ja fiiliksen, et täälläkin on ihmisiä joilta kysyä tarvittaessa neuvoa.

Nyt on viritteillä jatkokuviot työn suhteen ja muuttolaatikotkin aika lailla purettu. Elämä täällä on tuntunut hyvältä, vaikka vanhaan kotikaupunkiin jäi paljon.
Yksinkertaisesti tässä siis ei ole ollut voimia jatai aikaa miettiä tämän kirjoittamista, mutta kunniasanalla lupaan aktivoitua tän osalta.

Mitä haluat tietää?

Näin viikonlopun ratoksi heitän teille pallon.
Mitä haluat kysyä, mikä mietityttä aiheesta alkoholi, blogin teema, jatai alkoholismi?

Ei ole väliä olenko kertonut aiheesta täällä jo joskus, sillä joka tapauksessa käsittelen näitä asioita lopun ikääni aina jossain määrin.

Jättäkää kysymyksiä kommenttikenttään tai lähettäkää säpöllä osoitteeseen lasinenpilvipouta@gmail.com
En julkaise nimiä tai muitakaan tietoja.

Teen ainakin yhden postauksen näistä, riippuen teistä. Kysymyksiä saa jättää ja lähettää hamaan tappiin, ei väliä vaikka näkisit tämän vasta ensi vuonna, saat silti kysyä.

Voikaa hyvin ja pitäkää toisistanne huolta <3

Kurjat - Les Miserables ja isä

Vihdoin yksi ilta alkukeväästä katsoin Les Miserables elokuvaversion.
En osannut odottaa, että elokuva tekee vähän syvemmän vaikutuksen.
Rakas tuli omista huveistaan kotiin puolenyön jälkeen torstai-perjantai yönä ja löysi mut silmät itkuisina sohvalta.
Ai hieman herkistyin leffan isä-tytär suhteesta? En kai... Nojoo, ihan vähän,  tai no vähän enemmän.
Näin äitienpäivän lähestyessä voidaan katsoa vähän väärinpäin, äidistäkin kyllä tulossa oma postaus viikonloppuna.

Se miten vahvasti isähahmon holhoava ja välittävä tunne puski ruudusta läpi teki vaikutuksen.
Mietin omaa suhdetta isääni. Hän on tärkeä, on aina ollut. Koskaan en ole uskaltanut näyttää vahvaa uhmaani isää kohtaa, olen kunnioittanut elämäni tämän olemista, ja hän myös arvostani ja parhaansa mukaan neuvonut minua.
Isä on tehnyt paljon, ja olisi tehnyt enemmänkin jos varallisuus olisi ollut joskus enemmän.
Rahalliset tukemiset, hankinnat, auton korjaukset. Ne ehkä osoittavat muuten jäyhän luonteen alta välittämistä, hiljaista anteeksi antoa joistain asioista, ja isällistä puolta. Olen käynyt henkistä kädenvääntöä joskus suhteestani isään. Lapsina, kun iti oli iltavuorossa ja isä  meidän kanssa kotona, oli hirveä ikävä äitiä, sillä isää ei aina  ymmärtänyt lapsena. Miksi hän huusi meille, jos tappelimme veljen kanssa, miksi hän vähätteli omia ruuanlaittotaitojaan...
Nämä on ymmärtänyt varttuessa. Tavallaan pelkäsin ja tavallaan kunnioitin välillä isää, kun hän oli vihainen jostain. Suhde isään on muotoutunut tottakai aikuisemmaksi, vaikka puhun hänelle enemmän kuin nuorena, niin silti on jokin avuttomuuden tunne. Elämässäni on isällisiä hahmoja pari, jotka ovat hieman korvanneet niitä puitteita, joita en oman isän kanssa ole saanut.
En jaa isälleni ongelmia muusta kuin taloudesta, tietysti hän on huolissaan pärjäämisestäni ja huolehtii siitä äidin kanssa.
Isä on opettanut suhtautumista asioihin, tunteiden piilottamista, puhumattomuutta, asioita luonnosta, historiasta, ja monesta muusta. Niin hyvää kuin pahaa.
On jokaisen oma tehtävä punnita niitä asioita, joita haluaa vanhemmiltaa imitoida. Paljon on tietysti opittuakin. Lähipiiri kyllä huomauttaa, jos tunnut liikaa negatiivisessa valossa omalta vanhemmaltasi.

Kaikesta huolimatta isä on avomiehen ja veljen rinnalla ykkösmiehiä elämässäni.

Saaresta metsään

Tässä tuli vuosi ensitapaamisesta avomiehen kanssa. Päivä oli itselleni todella merkityksellinen, sillä tämä ihminen laittoi elämässäni liikkelle uuden suunnan. Aiemmin tuntui, että olen saarella, tuuliajolla, ilman mitään tarkkaa suuntaa, päämäärää tai oikein mitään muutakaan. Tiesin vain, että olen töissä paikassa, josta saan rahaa ja opin käsittelemään erilaisten ihmisten kanssa vaikeita asioita. 

Kun tutustuin mieheen, tunsin kuin olisin päässyt satamaan. Sellaista henkistä tyventä ja yhteyttä en ollut kokenut ennen. Uskaltauiduin huomaamattani astua veneeseen ja purjehdin rauhalliseen paikkaan, jossa kallioiset aallonmurtajat tyynnyttävät suurimmat myrskyt.

Satamasta pääsin metsään, jossa saan olla yhdessä tai yksin. 

Välillä oma olo on kuin olisi ihan metsässä, yksin. Ihmisiä on ympärillä ja rakas on kotona, mutta silti jokin kummallinen levottomuus vaivaa välillä. Tuntuu, kuin samoilisi vain metsässä. 

Teen pääsääntöisenä työnä keikkatyötä yhdelle työnantajalle. Pidän siitä, vaikka työ on välillä väsyttävää reissaamista. En tiedä mitä teen vuoden pästä työkseni, sillä näillä töillä en pysty elämään niin kuin haluaisin -tai osallistumaan yhteisiin kuluihin niin suurelta osin kuin haluaisin.

Tiedän tilanteen taloudessa olevan vain tilapäistä, mutta silti. Yritän kestää eptietoisuutta omassa tilanteessa, mutta ihmiselle, joka on asunut ja elänyt tiettyjen kiintopisteiden avulla, se on pelottavaa.

Aina on ollut jokin määränpää, jokin asia mitä kohti mennä, jotta elämää ei ole tarvinnut pysähtyä miettimään. 

Samoilen mielelläni yksin ja yhdessä metsässä, saareen en enää halua. maaperä tuntuu varmemmalta.

Joulu 2016

Kaikki edelliset joulut olen viettänyt vanhempieni ja pikkuveljeni kanssa. Välillä mukana on ollut kärsimysnäytelmää seuraamassa isosisko ja elinaikanaan mummi.

Kun aloimme avomieheni kanssa puhumaan ensimmäisestä joulusta, ilmoitin heti ensimmäiseksi, että emme vietä joulua ainakaan vanhempieni luona. Joko olemme kotona tai hänen sukunsa parissa pohjoisessa.
Olen innoissani tästä joulusta! Ensimmäinen joulu moneen moneen vuoteen, kun ei tarvitse laskea tunteja tai minuutteja siihen, kun väkisin ylläpidettävä perinnekulttuurinen juhlapäivä loppuu.
Viime vuoden joulu oli todella monen joulun jälkeen ensimmäinen joulu ilman riitaa, vaikka alkoholilla oli iso osa joulun vietossa.
Tänä jouluna minun ei tarvitse pitää väkisin yllä teennäistä hymyä, kiitellä sovittelevista lahjoista, ja olla reipas isosisko, joka haluaa tarjota jo aikuiselle pikkuveljelleen mukaviakin joulumuistoja.

Useana jouluna äiti ei ole muistanut seuraavana päivänä lahjojaan, tai hän on sammunut jouluruuan jälkeen. Tällöin olemme veljen ja isän kanssa jakaneet paketit ja nauttineet toistemme seurasta samalla kun äidin kuorsaus talon toiselta laidalta kaikuu ahdistaviksi seiniksi jokaisen joulumielen ympärille.
Toivoisin, ettei kenenkään lapsen -nuoren tai aikuisen- tarvitsisi jouluna kokea ahdistusta, masennusta, riitaa.

Huomenna jouluaattona olemme rauhassa asunnossa, josta on syksyn aikana muodostunut meidän yhteinen koti. Tässä kodissa ei ole teennäisyyttä tai alentavia syytöksiä. Täällä osataan puhua ja nauttia aidosti toisen läsnäolosta. Ajatuksiaan tai murheitaan ei tarvitse piilottaa pulloon (onhan pullot kuitenkin jonkin verran läpinäkyviä).

Voimme viettää kahdestaan rauhallisen jouluaaton ja lähdemme joulupäivänä käymään kylässä, sillä jotenkin haluaisin luottaa, ettei alkupäivästä alkoholi olisi vielä riistänyt muutoin ihania vanhempiani.

Rauhaisaa joulua kaikille tyypeille, isoille ja pienille <3

Tekniikka, tekniikoita ja teetä

Heippa!

Nyt on viikko oltu uudessa osoitteessa. Muuttopäivä oli melkein sellainen, mitä arvelinkin etukäteen.
Alkuun kaikkia ärsytti ja minä nielin kyyneliä ärsytyksessäni. Loppu puoli muutosta oli jo hyvällä mallilla ja oli ihan mukavaa loppusilteen.
Äiti oli huolehtinut kaikesta ruumiin voinnista, hän oli tehnyt valmiiksi voileipiä ja varannut suodatinpusseja.
Uudessa asunnossa avokki ja isä lähtivät tyhjäämään avokin asuntoa ja jäin äidin kanssa hetkeksi kaksin koiran kanssa. Koira joutui tulemaan epilepsiakohtauksen takia mukaan, joita oli saanut edellisenä iltana. Äidin kanssa ollessa oli jännä tunne, samanlainen mitä oli ensimmäisen kerran muuttaessa omilleen. Äidin katseessa oli jotakin, mikä jäi mieleen. Tietty irtipäästäminen ja onnellisuus itseni puolesta.
Varmasti oli ajatuksia äidin päässä, joita ei sanonut ääneen. Eikä ollut tarvekaan.

Nyt viikon aikana tavarat pikkuhiljaa etsiytyvät omille kohdilleen. Stressaavaa ja ihanaa, myönnän, että olen ollut hieman kireä uudesta tilanteesta ja asuinympäristöstä, ennen kuin pääsen sinuiksi paikan kanssa. Pidän alueesta ja kodistamme, ja rakkaastani.
Nyt meillä on yhteinen koti, ja opettelemme elämään uudella tavalla yhdessä kuin aiemmin asuessamme eri paikkakunnilla.

Mikä tekee elämästä elämää?

Tässä kun pakkailen tavaroita laatikoihin ja lajittelen asioita roskiin ja kierrätykseen, pohdin:
 mikä elämästäni tekee elämää?

Teinivuosien päiväkirjat huutavat tuskaa ja ikävää, kurjuutta ja kasvukipuja, menetettyjä ihastuksia ja tulenpalavaa kapinahenkeä.
Osa noista teksteistä hymyilyttää ja naurattaa. Miten onkaan kytännyt välitunnilla jotakin söpöä poikaa, ja elättänyt nyttemmin jo hassuja pieniä toiveita. Osa merkinnöistä ovat totuutta niistä tunteista, joiden vuoksi elämä on saanut ,myös rosoista ja ruosteista pintaa. Kyyneleet ovat hiertäneet haavoissa enemmän kuin koskaan, kun niitä tekstejä on kirjoitettu.

Nyttemmin nuorena aikuisena olen oppinut, että nuo kaikki kokemukset ja hetket, epätoivoiset huokaukset välitunneilla ja yöllä peiton alle piilotetut rikkinäisyyden kyyneleet ovat elämää, josta on kuoriutunut minuus nykyisin.

Ei ole elämää, johon ei aiemmat kokemukset vaikuttaisi. Kokemukset ystävien kanssa, teatterikäynnit, leffat, konsertit, lähes kaikista viimeisen 15-vuoden ajalta löytyy pääsylippu tai käsiohjelma. Ne ovat aarteitani, niitä pieniä valonpisaroita, joista lauletaan monissa lauluissa. Hetkiä, joita ei haluaisi muuttaa toisiksi. Ei edes silloin, kun kärsin valtavasta päänsärystä ja väsymyksestä yhden Harry Potter elokuvan ennakkonäytöksessä, johon pääsin. Muistan nukahtaneeni elokuvan loppukohtauksen aikana ja herääväni kun lopputekstit alkoivat.

Kokemukset kaikkinensa ovat tehneet minusta herkemmän näkemään asiota tekojen takana.
Tänään elämästäni tekee elämää se, että minulla on ystäviä, kumppani, sisko ja veli, koti, ja asunto täynnä muuttolaatikoita, ja uuni lämpenemässä pitsaa varten.

Pitkää uraa tehnyt gospelyhtye Exit laulaa kauneudesta ja kivusta. Joskus tämä kappale kertoo kaiken tarvittavan tästä postauksen aiheesta.

Onnellisia asioita

Nyt on perjantai ja niin ihanan aurinkoinen päivä, ettei jaksa miettiä mitään synkeitä juttuja, niin teen listan mieleen tulevista hyvistä, voimaa antavista asioista.

Positiivisuuslista voimaa antavista asioista:

Aurinko
Kahvi
Musiikki
Livemusiikki
Teatteri
Raamattu
Rukoileminen
Koirat
Saippuakuplat
Elokuvat, joissa on Johnny Depp
Elokuvat, joissa on Julie Andrews
Disneyn elokuvat
Soliseva puro
Kova tuuli
Auttaminen
Kitaran soittaminen
Ystävät
Ystävien kanssa vietetyt hetket
Ketjukaruselli
Hattara
Vastaantulijan tervehdys
Hautuumaalla käynti
Vanhan kirjan tuoksu
Kukkien kasvattaminen
Halaukset
Puhuminen
Valokuvaaminen
Auringonlaskut
Auringonnousut
Ajaminen kesäyöllä
Unelmointi
Ryhmien ohjaaminen
Kylpyankat
Vessan siivoaminen
Aamut
Inspiraatio
Lenkkeily
Kevään ensimmäiset silmut
Joutsenet 



 
 

Älä syyllistä, mutta...

Eilen olimme veljen kanssa syömässä porukoilla. Kun ajoimme pihaan, totesimme ettei isän auto ollut pihassa. Menimme sisälle, ja äiti on taas niin naamat, kuin vaan olla. Pysyi sentään pystyssä, mutta itse en saanut puoliakaan selvää siitä sönkötyksestä. Ihme kyllä veljeni ymmärsi joka sanan. Multa ilmeisemmin puuttuu nykyisin päänsisäinen kännitulkki.

Veljeltäni meni hermo, kun äiti yritti tuputtaa mainostaen jotain lähikaupungin halpaa kuntosalia.  Veljeni maksaa paikallisesta kuntosalista huomatavvasti enemmän, mutta tykkää käyttää kuntosalin ympäristön ja ilmapiirin vuoksi sitä. Sanoin äidille jotakin, mitä veljeni yritti sanoa, mutta äiti ei ymmärtänyt. Joten selvinsin asiaa, siihen asti olin ollut hiljaa. Ykskaks äiti huutaa mulle, että älä sinä nyt puutu tähän! Siis anteeksi mitä?! Otin sen niin suurena loukkauksena, että vieläkin sattuu. Äidin katse ja kiihko oli ihan uskomattoman julma ja paha. Tuntui, että se löi mua henkisesti niin hirveellä voimalla, että tyrmistyin täysn.
Ei mennyt miinuuttia kauempaa, kun veli huutaa äidille "älä sinä puhu halvasta salista niinkauan ku ostat viinaa, mä en halua sun rahoja niin kauan ku ei ole parempaa käyttöä niille". Kun äiti tarjoutui maksamaan osan veljen salikortista.

Syyllistäminenhän ei auta mitään vaan saa alkoholistin entistä kovemmin syyttämään itseään ja keksimään uusia syitä juomiselle ja sen salaamiselle. Alkoholisti ei voi mitään sille viinan himolle, mikä on vaivannut yli 30-vuotta naista.
Taistelen taas tän ahdistuksen kanssa, yksi laukaiseva tekijä oli joulun pyhinä.
Juhlin valmistumistani, olin äidille maininnut, että juhlat ovat päihteettömät, ja että kuohuvanakin on vain limsaa. Luotin, että äiti osaisi käyttäytyä. Kun äiti sitten saapui kakkujen kanssa juhlapaikalle, totesin heti, ettei tämä ollut täysin vesiselvä. En kerinnyt häpeämään tai sanomaan mitään sille. En kehdannut häätää sitä, juhla oli avoin tila, joten en pystynyt kauniisti ilmaisemaan äidille, että hän voisi olla muuallakin.
Juhlissa oli auttamassa lapsuuden aikainen ystäväni, ja veljeni, en tiedä minkälaiset juhlat olisivat olleet ilman heitä.
Juhlien vierailta sain tukevia sanoja siihen, että rakennan yhä itse itsenäisesti elämääni, vaikka äiti mitä tahansa sanoisikin. Niinhän se on, sen vain unohtaa joskus. Koska yleensä elossa oleva äiti kuuluu olla osana sun elämää...alan tässä vähitelleen tekemään surutyötä menetetylle äiti-tytärsuhteelle.

Kuuntelin tätä versiota tänään ja vihdoin se möykky uskalsi tulla ulos jostain syvältä sisältä kyynelvirtana, mikä nosti päätäänsä silloin, kun tämä esitettiin televisiossa syksyllä:

Päiväkirjamerkinää kymmenen vuoden takaa osa 1.

"Miksen muka saisi lähteä uutena vuotena kavereille yöksi tai kukaan ei saa tulla meille yöksi. Ei ne kuitenkaan meitä enää muista kahentoista jälkeen (kai). Mummi tulee kuitenkin meille ja vastaavaa. Joten ihan hyvin 13. uusi vuosi voisi olla ihan mukava kavereiden kanssa, jos muut uudet vuodet on ollut kotona ja vanhoja perinteitä noudattaen (eli paukutellaan raketit, valetaan tina, keitetään nakit)... Isä ja äiti on kuitenkin ottanu sen verran errei niistä ole kuin "riesaa""

Noin lukee päiväkirjassani 30.12.2004 00:30

En muista tarkkaan tuota uutta vuotta, mutta samassa päiväkirjassa 2.12005 lukee, että olin veljeni ja sen kavereiden kanssa. 

Luin eilen, tai no viime yönä, tuota kymmenen vuotta vanhaa päiväkirjaani. Tuo on yksi normaaleista merkinnöistä siinä kirjassa: isä ja äiti ovat humalassa. Olen miettinyt, että miksi en muista kunnolla seiska ja kasiluokkia. Olen ajatellut sen olevan ihan normaalia, että siitä ajasta ei vain jää mitään mieleen. Muistan tuon ajan sellaisena harmaana usvana, muistan, että kavereiden kanssa oli jotain kärhämää ja, että oli yksi poika, joka ei ollut enää kuvioissa myöhemmin. Siitä lisää joskus, sillä kun on yksi merkitys elämässäni. Muistan istuneeni paljon huoneessani ovi kiinni pohtien sitä miksi minun täytyy olla juuri tässä perheessä tytär, miksei vanhempani ole erilaisia. 

Kun luin koko päiväkirjan ajalta 29.12.2004-20.5.2005, en yhtään ihmettele, etten mitään muista. Eihän tuollaisesta pahasta olosta  haluakaan muistaa mitään. Ja sehän on ihan fakta, et hyvät asiat muistaa paremmin.  Tuolloin mua piti hengissä tukioppilastoiminta ja lapsuudenajan ystävä. 

Mietin, että en pelännyt rikkoa ihmissuhteita. Pystyin naivisti päättämään, että laitan välit poikki. 

Ainoa ystävyyssuhde, mikä kesti tuon vaiheen ja kestää yhä, on esikoulussa solmittu ystävyys. Tämän ihmisen kanssa on omasta muististani tullut yksi isompi selvitys, ja sekin aikuisiällä.

Pakko avata teille enemmänkin tuota aikaa, tuntuu, että en ole käsitellyt kaikkea tuolta ajalta. 

Mietin, mikä tuohon oli syynä. Olin aina laittamassa välejä poikki jonkun kanssa, en kaihtanut riitoja. Pohdin vaikuttiko siihen se epästabiili ympäristö kotona. Se epätasapainoinen ailahtelu hyvien ja huonojen hetkien välillä vanhemmillani. Enmuista yhtään sitä lähdettä, että kuka kirjoitti juuri jonnekin siitä, mitä on olla alkoholistin aikuinen lapsi (linkatkaa juttu tähän kommenttina, jos joku tietää). Jutussa käsiteltiin itselleni tuttuja asioita. Kirjoittajalla oli tarve siihen, että jotain draamaa piti olla esillä, tai muuten sitä piti kehittää. Kun kotona on oppinut sen myrskyn mallin, ei osaa olla pitkään ilman kuohuja ja tuulta. 

Olen aina miettinyt, että miksi välillä haluaisin nostaa metakan jostain pienestäkin jutusta, ja miksi nautin siitä, että televisiosarjassa tai elokuvassa roolihenkilöillä on sukset ristissä ja he ottavat yhteen. Olen pitänyt itseäni jotenkin kieroutuneena hulluna, mutta ymmärsin tuota juttua lukiessani, että olen oppinut siihen. 

Rakastan myrskysäätä, kun tuulee ja sataa kaatamalla vettä. Silloin tuntuu, että voin hengittää vapaasti.

Toivoisin, että kun nostan metelin jostain pienestä, tai muuten tunnun ärsyttävältä, ystävien ottavan olkapäistäni kiinni ja kastsovan silmiin sanoen, että kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää. 

Sano suoraan, oksenna kasaksi, ole sinä!

Mietin tänään, että sitten kun äiti joskus kuolee. Miten mä kerron, miten mä puhun henkilöstä.
Kuulostaa ehkä kamalalta, mutta mainittakoon heti alkuun, en toivo äidin kuolemaa. Se vain on joskus, joku päivä edessä. Sitten lähdin miettimään nykyisyyttä ja itseäni.

Mietin, että äidin sairaudesta huolimatta tulen kertomaan miten paljon olen oppinut, ja miten olen päätynyt tekemään työtä sosiaali- ja kasvatusalan piiriin. Ilman äidin ongelmaa tuskin olisin pyrkinyt olemaan arki-iltoja pois kotoa mahdollisimman paljon. Ilman sitä en olisi löytänyt omia harrastusryhmiä ja saanut sitä kautta rohkeutta. Suurina ihmisinä elämässäni ovat olleet nuorisotyötä tekevät ihmiset, ne tavalliset, turvalliset aikuiset, jotka kysyivät koulupäivän jälkeen kuulumisia ja joille pystyy kertomaan, tai muuten osoittamaan, ettei ole hyvä fiilis ja ärsyttää. Nuo tavalliset ihmiset olivat roolimallejani kymmenen vuotta sitten.

Tuolloin ymmärsin, että nuorisotyöntekijöillä, ja muilla tasapainoisilla (tai ulospäin siltä näyttävillä) aikuisilla on suuri merkitys siinä, että nuorella ihmisellä on hyvä olla.
Tasapainoisuus: tasapainoinen perhe, tasapainoiset tulot, tasapainoiset ystävyyssuhteet. Kärjistettynä elämässäni ei ole ollut mitään noista kolmesta. Perhe on ollut muuta kuin tasapainoinen, se kuohuu välillä kuin meri tsunamissa, tulot ovat epäsäännöllisiä säännöllisiä, kuten myös vanhemmillani nykyisin, ystävyyssuhteet...noh, ne muuttuvat varmasti jokaisella elämän ajan.

Välillä on saanut tehdä todella töitä omien ajatusten työstämisessä, kuka todella on ja kuka haluaa olla. Ja onko näillä yhtäläisyyksiä olemassa. Nykyisin olen suorapuheinen ihminen, olen elämäni aikana niellyt niin monet sanat, joita olisi pitänyt sanoa eri tilanteissa, mutten ole uskaltanut tai kehdannut. En pelkää, että satuttaisin niin pahasti, että piirini supistuisivat olemattomiin. Jos suorapuheisuuden myötä huomaan joidenkin lopettaneen yhteydenpidon, tiedän, ettei he ymmärtäneet kantaani, eikä edes yrittäneet ymmärtää. Väitän, ettei omat ajatukseni ole niin kummallisia, etteikö niitä edes hetken pohdinnalla ymmärtäisi. Jokaisella kuitenkin on oikeutensa olla ja puhua. Tällöin yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Se miten niistä selviää, riippuu kaikesta.

Olen joutunut harjoittelemaan rohkeutta sanoa asioita, ja jos jotain on sen seurauksena tapahtunut joskus, olen vaihtanut pakorefleksin päälleni. Pyrkinyt syömään sanani ja korjaamaan hyvityksillä sanani. En enää tee sitä. Jos joku saattuu puheistani pahoittamaan mielen, niin nostan käteni ilmaan, tarvittaessa pyydän anteeksi, mutten enää niele ja syö sanojani. Päinvastoin saatan välillä oksentaa sanani yhtenä ryöppynä -silloin tällöin niissä tilanteissa on yhä harjoittelemista, sitä kun voisi asiat sanoa myös kauniisti, eikä kyynisesti. Vai tarvitseeko miettiä sanojen asentoja? Onko vastuu aina sittenkin kuulijalla ja heikolla minäkuvalla?
Minä tiedän suurinpiirtein kuka olen, mutta tietävätkö muut, ketä he ovat, tai keitä haluaisivat joskus olla?

Suomalaiset, ja omat oikeudet. prkl!

Näen tällä hetkellä mielessäni kuvan miehestä, jokka on käynyt hädintuskin vain toisen asteen teollisen koulutuksen, ja jonka karjala lippis murenee hiestä ja öljystä maahan. Kun tämä nuori mies tupakka huulessa murisee, miten Suomessa ei saa  tehdä mitään ja kohta varmaan hengittäminen kielletään liian pakokaasupitoisuuden takia.
Uutisissa on ollut alkoholilain uudistuksesta. Viimeisin uutinen oli, että suomalaiset eivät lyhentäisi mietojen myyntiaikaa.

Mietin, että kuinka tärkeää se olut on oikeasti suomalaisille? Se on alkoholia, se on päihde. Onko ihmiset unotaneet sen, että kun juot tarpeeksi olutta et ole ajokykyinen? Itse olen todella tarkka siitä, että puhallan tarvittaessa nollat ratsiassa. Jos on kykyä juoda, pitäisi olla kykyä myös miettiä seurauksiakin.
Luulen, ettei kukaan kuole siihen, jos myyntiaikaa supistettaisiin entisestään.

Monta kertaa olen itse ollut niin menossa jossain, etten ole ehtinyt Alkoon. Ja voin iloisesti kertoa olevani elossa, hei, siihen ei kuole, ettet saa alkoholia! En voi käsittää sitä suomalaista piirrettä, että pidetään niin kovaa oikeuksistaan kiinni vapaaseen tahtoon ja vapaaseen kauppaan. Tiedän, että on olemassa niitä, joilta fiksu juominen onnistuu, mutta valitettavasti on paljon niitä, joiden elämä ja kello pyörii sen lavan ympärillä.

Yhdeltä viikonlopulta jäi kaappiin pari tölkkiä olutta ja siideri.  Eilen tullessani mummilasta kotiin avasin siiderin ja join pari lasia, ja hyvä etten tuntenut tehneeni vakavaa syntiä. Olihan sentään sunnuntai eikä minulla nyt pakottavaa tarvetta ollut juoda sitä. Kaapissa ei vain ollut muuta sillä hetkellä.

Onhan jokaisen alkoholinkäyttö oma asia, tässä maassa se vain vaikuttaa usein myös toisiin. Puhun tässä terveyden näkökulmasta ja ymmärrän kauppiaiden huolen kassavirrasta. Voisimmeko silti ajatella nuoria ja lapsia, ja yleistä terveydentilaa?

Poismenneet, ja mitä opin heiltä

Aloin muistelemaan tässä yhden leffan myötä poismenneitä ihmisiä ja eläimiä.

Yksi yläaste aikainen kaverini menehtyi liikenneonnettomuudessa reilu vuosi sitten. Muistan olleeni silloin koulussa yhdessä palaverissa, kun ystäväni soitti ja kertoi tapahtuneesta. Tajusin silloin, että myös nuoret ihmiset läheltäkin voivat kuolla, vanhana poisnukkuminen ei olisikaan enää ainoa syy hävitä elämästä. Olimme lähes aina liikuntatunneilla pari, sain tältä ihmiseltä todella paljon tsemppiä. Hänen silmissään siinsi aina taistelutahtoa, jolla jaksoi. Olimme lukiossa joillakin samoilla kursseilla, eikä hän koskaan pelännyt sanoa mitä ajatteli. Hän oli nuori ja rohkea aikuistuva teini. Suuri osa piti häntä vähän outona, tärkeilevänä ja ärsyttävänä, mutta itse näin hänessä sisua ja uskallusta. Kävimme monet rikkaat keskustelut välituntisin. En koskaan sanonut hänelle, miten paljon arvostan hänen mielipiteitä ja miten paljon saan häneltä.


Sitten mietin mummia, joka nukkui pois 2008 uudenvuoden aatonaattona. En tiedä olenko vieläkään käsitellyt asiaa kunnolla, sillä aina silloin tällöin tulee mieleen, että menisin päiväkahville mummin luo. Ei ole kovin pitkä aika, kun näin unta mummista. Olimme jossain ja ihmettelin, että eihän tämän pitäisi olla elossa. En muista mitä mummi vastasi unessa, mutta tunsin siinä jälleennäkemisen tunnetta.
Mummi oli itsepäinen ja hieman katkeroitunutkin, hän kuitenkin joutui hautaamaan lyhyessä ajassa poikansa ja miehensä.

Joskus olisi niin mukavaa mennä mummille, mummi kysyisi, että juotko kahvia ja hän laittaisi pannun levylle. Sitten juttelisimme pienistä asioista, sattumuksista ja elämästä. Kuuntelisin mummin tarinoita elämästä ja menneistä, ja ehkä oppisin tuntemaan itseänikin hiukan enemmän siinä samalla. Onhan meissä sentään paljon samaa verta, yhä edelleen. Aion tarpoa elämässä vastoinkäymisissä näiden kahden itsepäisen, jo muualla olevan ihmisen, avulla ja selvitä ja kiittää heitä.

Luottaminen aikusiin

"Milloin se pommi-juttu oli?"
"Lukion tokan syksyllä!"
"Aijaa, oliko?!"
"Oli! Mä muistan sen kyl erittäin hyvin, koska...siitä seurasi yhtä sun toista."


Keskustelu suurinpiirtein noin, ei täysin litteroituna, mutta kuitenkin. Juhannuksena ystävien kanssa muisteltiin vanhoja koulujuttuja. Niin se oli, harvoja hetkiä muistan niin kirkkaasti kuin sen. Lähdin pitämään aamunavausta, kanslia oli täynnä huolestuneen oloista koulun henkilökuntaa. Sitten yksi opettaja huomasi, että olen paikalla. Sanoin, että pitäisi aamunavaus tulla pitämään. Tämä laittoi käden mun olalle ja kertoi koulussa olevan pommiuhka. En ollut uskoa korviani, siirryin käytävän puolelle odottamaan lisäkuulutuksia. Ja siitä oman elämäni yksi raskaimmista ja palkitsevimmista vuosista lähti liikkeelle.
Olen kertonut tästä tapahtumasarjasta jo aiemmintäällä, mutta haluan vielä puhua tästä, koska ilman sitä en välttämättä olisi tällainen, vahvempi.

Vaikka psykologille meno oli lähes aina vaikeaa ja henkistä kamppailua itseni kanssa, olen iloinen, että siellä sain käydä. Puhuminen auttoi. Se sai liikkeelle ajatuksia ja stressaavan tilanteen purku on ihan ehdottoman tärkeää. Kun psykologi kysyi miten menee ja mitä kuuluu, en osannu koskaan ihan täysin vastata kysymykseen verbaalisesti. Käytän paljon mielikuvia, tai ennemminkin saatan nähdä asiat kuvina, väreinä, musiikkina kuin suoraan sanoina. Olen visuaalinen ihminen. Rakastan erilaisia tunnekuvia ryhmätehtävissä ja musiikki on yksi keino saada fiilikset ulos.

Muistan psykologin ja muidenkin aikuisten kysyneen, että luotanko ihmisiin? Olen ollut hieman ihmeissäni, totta kai luotan ihmisiin, en mä muuten olisi apua hakenut. Ymmärsin vasta myöhemmin, miksi sitä kysyttiin. Ei ole epätavallista, ettei alkoholistivanhemman lapsi luota ihmisiin, kun alkoholisti on voinut pettää tyhjillä lupauksillaan lapsen useammin kuin kerran.
Äiti on pettänyt myös meidät lapset, useammin kuin kerran tai kaksi. On luvattu olla selvin päin tai maksaa velat seuraavasta tilistä. Kun äiti on jäänyt kiinni tyhjistä sanoista, seuraa liuta erilaisia selityksiä. Niistä saisi yhden kirjan koottua. Mutta silti, suurin osa ihmisistä on pitänyt lupauksensa ja äitikin suurimman osan. Nopeasti olemme veljen kanssa oppineet lukemaan ne lauseet, jotka eivät toteudu.

Kyllähän maailmaan ääntä mahtuu, mutta tarvittaessa vaikeneminen on joskus kultaa:

Oma alkoholikulttuuri

Ensi viikolla on taas juhannus ja yksi syy juoda itsensää vahingossa hengiltä.
Alkon myyntitilastoihin tulee selvästi erottuva piikki, kun ihmiset ryntäävät kauppaan ostamaan alkoholia. Itse aion juoda pari lasia viiniä ja syödä hyvin, jos seuraa on. Yksin juon erittäin harvoin, silloinkin jonkun paremman ruuan kanssa, jos olen nähnyt vaivaa ateriani eteen enemmän kuin vartin verran. Viimeksi olen yksin juonut punaviiniä itsenäisyyspäivänä, kun ostin kasleria ja tein pihvit juhlapäivän kunniaksi.

Käytän alkoholia, vaikka olen nähnyt mitä se ihmiselle voi tehdä. En ole absolutisti vaan nautiskelija.
Voin lähteä ystävien kanssa baariin, juoda yhden ja olla loppuillan vesilinjalla, ja pitää silti hauskaa. Tai voin olla myös täysin selvänä ystävien kanssa ilman yhtäkään annosta alkoholia. Yleensä olen se, joka pitää muista huolen.  
En pidä kamalassa humalassa olemisesta. Tarvitsen sen kontrollin omasta käyttäytymisestä ja sanomisesta. Ihan kamalaa on jo se, että huomaat hoippuvasi vähän ja olet ystävien kanssa baarissa. Siinä kohtaa otan yleensä loppuillan vettä. Haluan tietää mitä teen ja mitä sanon ja mihin astun. Se oma suojeluvietti on todella suuri.

Olen ollut niin humalassa muutaman kerran, etten muista kaikkia tapahtumia illoista ystävien kanssa. Silloin olen yleensä uskaltanut juoda enemmän, kun on tiennyt olevansa ystävien seurassa koko illan. Näistäkin "kännäyksistä" on kolme-neljä vuotta aikaa. Lisäksi kanssaihmisistä saattaa olal ärsyttävääkin ja osin häpeällistä, ettei toinen muista mitään. Tämän olen kokenut äidin kanssa monesti. Joinakin iltoina on turha edes yrittää sanoa mitään ja joinain iltoina puhun äidille kuin pikkulapselle.

 Haluan pitää itseäni sivistyneenä alkoholinkäyttäjänä. Haluan osoittaa sen yhden tavan millä alkoholia voi nauttia. Nuorten kanssa keskustellessa en kiellä heitä täysin juomasta, mutta painotan puheissani omaa vastuuta ja alaikäisyyttä. Teoilla on seurauksinsa ja asioista täytyy pystyä keskustelemaan. Kenenkään elämää ei pysty hallitsemaan täydellisesti -ei edes omaansa.

"Mä en tule kotiin!"

Miten monta kertaa sitä onkaan mennyt kotiin, ja toivonut samantien olevansa muualla. Oma vastaukseni on monta. Liian monta.

Viimeksi perjantaina ajattelin taas mietin, että miksi sitä täytyy mennä pilaamaan oma hyvä fiilis.
Veli pääsi intistä lomille ja ajattelimme käydä syömässä vanhempien luona, äiti tiesi meidän tulostamme ja siitä, että veli ei pidä juomisesta.

Äiti oli siinä kunnossa, ettei mitään rajaa. Veli yritti kysyä bensarahaa koulun valintakokeita varten, joihin hän on tällä viikolla menossa autolla. Äiti ei kyennyt ymmärtämään ensin ollenkaan miten ja kuinka veli kulkee ja kuinka pitkä loma on. Istuin vieressä ja tunsin itseni terrieriksi puolustaessani veljeä, sillä itseänikin alkoi todella ärsyttämään. Tiedän kokemuksesta, että koulun valintakokeet on yksi kamalimmista päivistä, ja se tsemppi ja tuki on mielettömän tärkeää (itsehän en myöskään sitä äidiltäni kovin paljon saanut). Isän kunto oli myös vähän samaa luokkaa äidin kanssa, menimme katsomaan televisiota ja näin veljellä kiehui. Äidin oli pakko uhmata toisen ärtymystä yrittämällä jatkaa keskustelua, kun veli huusi äidille "Arvaa kuinka kiva on tulla aina käymään täällä ku sä oot aina kännissä, joka kerta ku tuun lomille. Mä en tule kotiin jos sä oot humalassa!"

Äidin reaktio oli hiljainen pako makuuhuoneeseen. Äiti oli lähes koko loppuvierailun ajan siellä, ja tuli vasta kun aloimme tekemään lähtöä. Silloinkin näki, että se oli itkenyt koko ajan. Samanlaisen reaktion olen nähnyt isosiskoni vaikutuksesta, kun sisko on lähes samoin sanoin tyrmännyt äidin.

Tunnen itseni aina ihan avuttomaksi siinä kohtaa, kun näen äidin itkevän tai olevan surullinen. Eihän äiti voi olla surullinen? Äiti on äiti, vaikka viinapäissään ja tunteet pinnassa. Mutta samalla en koe yhtään myötätuntoa sen kyynelistä. Olen erittäin empaattinen ja herkkä ihminen, vaan siinä kohtaa jokin panssari iskee päälleni. En vain pysty osoittamaan mitään myötätuntoa sitä kohtaan, kun tiedän, että toinen voisi kovalla tahdolla vaikuttaa omiin tekoihin. Jopa kirjoitustyylini muuttuu, kun vain ajattelen äitiä halveksivasti.

Seuraavan biisin kertosäettä olen jonkin verran biisin ilmestyessä kuunnellut:

"Ei auta itku markkinoilla"

Tässähän olisi erittäin hyvä aika mennä nukkumaan, mutta ei. Vaikka väsyttäisi, niin ei saa unta. Tällä hetkellä on niin lämmin, ja hammasta särkee, ettei nukkumisesta tule mitään.

Aloin miettimään lukuisia öitä, joina olen valvonut ja itkenyt tyynyä vasten. Muistan oppineeni jo nuorena, että vanhempien edessä ei vain itketä. Hautajaiset ovat olleet kahta kauheampia, kun ei haluaisi mutta pakko itkeä. Viimeisin kerta isän nähden itkin 2010, kun jouduimme lopettamaan koiramme. Olen ollut isän tyttö ja isä on ollut ja on edelleen erittäin tärkeä henkilö elämässäni. Siihen on ehkä joitain syitä, tapahtumia, joita tiedostan miksi en osaa näyttää kyyneleitäni. Niihin liittyy muutakin, joita avaan myöhemmin tässä blogissa.

Jos olen ollut kotona ja porukat ovat olleet paikalla, ja olemme katsoneet televisiota tai sanat ovat satuttaneet, niin olen purrut hammasta ja hokenut itselleni, että itken vasta illalla kun kukaan ei nää.
Nukkumaan mennessä olen sitten vuodattanut kaikki tunteet kyynelinä pettymyksistä vihaan. Ihan hullua padota itselleen valtavat tunnemassat, jotka päästää pihalle yksin pimeässä. Eikä silloinkaan kyllä ole kaikkia tunteita käsitellyt -eikä ole osannutkaan. Jotkin asiat ovat vaatineet enemmän käsittelyä myöhemmin ja jotkin luultavasti tulevat vielä vaatimaan käsittelyä. Yksi mahdollinen on oma rooli äitinä sitten joskus, jolloin varmasti tulee joitain tällä hetkellä muistamattomia tilanteita mieleen. Niinä hetkinä, jos käsittämätön ahdistuksen ryöppy valtaa mielen ja on vain pakko itkeä hysteerisesti henkeä haukkoen, olen tiennyt olevani turvassa, ja yleensä puhelinsoiton tai viestin päässä on ollut ystävä. Sehän ystävyyssuhteissa on parhaimmistoa, että vaikket saisi sanaa suusta niin toinen kuulee sun hengityksen painosta sun fiiliksen.

Tarkennan nyt vielä, että noita itkuahdistuksia tulee harvoin, kerran-kaksi vuodessa. Yleensä ne kertovat siitä, että on mennyt vain vähän lujaa eikä ole kerinnyt ajattelemaan kaikkea, etenkin jos on ollut äidin seurassa enemmän ja lähtee pohtimaan menneitä ja tulevia ja vain ahdistuu hetkellisesti siitä.
Joten ennenkaikkea itkekää, joko sitä tyynyä vasten tai julkisesti, se vain kuvaa sitä, että olet ihminen, jolla on tunteita.

Avaan teille jotakin elämästäni

Pidin aiemmin blogit -sivustolla Absoluutiton Nollapiste blogia muutaman vuoden. Kaverien pyynnöstä herätin sen henkiin tällä blogilla. Olen yli 20-vuotias opiskelija, alani on erittäin humanitäärinen ja valmistumisajankohta jouluna. Koulu- ja työnkuvani on auttaa ennalta ehkäisevästi ihmisiä. Pääasiassa kohderyhmä on nuorissa.

Elämäni voi näyttää tällä hetkellä tavalliselta, asun yksin, opiskelen, teen silloin tällöin töitä ja tapaan ystäviäni. Sitä se tällä hetkellä onkin, tavallista, ilman suurempia kummallisuuksia. Lapsuuteni ei ollut toivottavan tavallista, se ei tuntunut aina turvalliselta tai vakaalta. Rakastan perhettäni, ja olen rakastanut aina sitä ja siihen kuuluvia ihmisiä, isosiskoa, pikkuveljeä, isää ja alkoholistiäitiäni.
Niin, äitini on se ihminen, jota olen rakastanut ja välillä inhonnut vain siksi, että jokin hänen elämässään on saanut aikoinaan tarttumaan pulloon.
Tämä epäkohta on vaatinut omassa elämässäni veronsa, olen oppinut, että sisukkuudella ja eteenpäin pyrkimisellä voi olla erittäin hyviä seurauksia ja ettei epäkohdista tule liiaksi välittää -Vaikka epäkohta olisi katkaisematonta tekemistä.

Käsittelen blogissa tapahtuneita asioita, ja toivon, että jos olet tai olet ollut samassa tilanteessa, saat tästä jotakin apua. Tämä kertoo vain minun ja siihen liittyvien ihmisten tarinaa. Avaan elämässäni olleita lukkoja tai uusia, jos sellaisia tulee blogin teksteissä.
Palautetta, kysymyksiä ja sähköpostia saa lähettää.

Aurinkoista kevättä!

Jokaiseen lukkoon kuuluu siihen sopiva avain.