"Lukion tokan syksyllä!"
"Aijaa, oliko?!"
"Oli! Mä muistan sen kyl erittäin hyvin, koska...siitä seurasi yhtä sun toista."
Keskustelu suurinpiirtein noin, ei täysin litteroituna, mutta kuitenkin. Juhannuksena ystävien kanssa muisteltiin vanhoja koulujuttuja. Niin se oli, harvoja hetkiä muistan niin kirkkaasti kuin sen. Lähdin pitämään aamunavausta, kanslia oli täynnä huolestuneen oloista koulun henkilökuntaa. Sitten yksi opettaja huomasi, että olen paikalla. Sanoin, että pitäisi aamunavaus tulla pitämään. Tämä laittoi käden mun olalle ja kertoi koulussa olevan pommiuhka. En ollut uskoa korviani, siirryin käytävän puolelle odottamaan lisäkuulutuksia. Ja siitä oman elämäni yksi raskaimmista ja palkitsevimmista vuosista lähti liikkeelle.
Olen kertonut tästä tapahtumasarjasta jo aiemmintäällä, mutta haluan vielä puhua tästä, koska ilman sitä en välttämättä olisi tällainen, vahvempi.
Vaikka psykologille meno oli lähes aina vaikeaa ja henkistä kamppailua itseni kanssa, olen iloinen, että siellä sain käydä. Puhuminen auttoi. Se sai liikkeelle ajatuksia ja stressaavan tilanteen purku on ihan ehdottoman tärkeää. Kun psykologi kysyi miten menee ja mitä kuuluu, en osannu koskaan ihan täysin vastata kysymykseen verbaalisesti. Käytän paljon mielikuvia, tai ennemminkin saatan nähdä asiat kuvina, väreinä, musiikkina kuin suoraan sanoina. Olen visuaalinen ihminen. Rakastan erilaisia tunnekuvia ryhmätehtävissä ja musiikki on yksi keino saada fiilikset ulos.
Muistan psykologin ja muidenkin aikuisten kysyneen, että luotanko ihmisiin? Olen ollut hieman ihmeissäni, totta kai luotan ihmisiin, en mä muuten olisi apua hakenut. Ymmärsin vasta myöhemmin, miksi sitä kysyttiin. Ei ole epätavallista, ettei alkoholistivanhemman lapsi luota ihmisiin, kun alkoholisti on voinut pettää tyhjillä lupauksillaan lapsen useammin kuin kerran.
Äiti on pettänyt myös meidät lapset, useammin kuin kerran tai kaksi. On luvattu olla selvin päin tai maksaa velat seuraavasta tilistä. Kun äiti on jäänyt kiinni tyhjistä sanoista, seuraa liuta erilaisia selityksiä. Niistä saisi yhden kirjan koottua. Mutta silti, suurin osa ihmisistä on pitänyt lupauksensa ja äitikin suurimman osan. Nopeasti olemme veljen kanssa oppineet lukemaan ne lauseet, jotka eivät toteudu.
Kyllähän maailmaan ääntä mahtuu, mutta tarvittaessa vaikeneminen on joskus kultaa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti