Mitä kuuluu tunteisiin?

Kuuntelen iki-ihanaa Kaija Koota ja fiilistelen jo valmiiks huhtikuussa olevaa keikkaa lähiseudulla.
Lattialla on kansio ja kansio täynnä laskuja, ei mitään tietoa tarkalleen, milloin saan enemmän rahaa. Nyt sitä on juuri ja juuri ruokaan. Odottelen Kelalta päätöksiä tähän uuden elämän vaiheeseen, kun olen työtön, tai työllinen työnhakija. Ohjaan edelleen viikon aikana joitakin lasten ja nuortenryhmiä.
Mutta koko päivätyötä ei ole enkä pysty sitä ottamaan.

Voisin sanoa tapailevani yhtä ihmistä, ollaan nähty pari kertaa ja viestitelty loka-marraskuusta lähtien. Nyt vasta tammikuun puolella nähtiin ensimmäisen kerran, vaikkei välimatkaa ole kuin tunnin verran autolla. Eilen nähtiin toisen kerran, ja jokin sykähti sisälläni. En sano olevani vielä ihastunut, mutta haluan viettää toisen kanssa vielä aikaa.
Kirjoitin kesällä merkinnän arkuudesta ihastua, tämä arkuus on yhä seurana, vaikka kohde on vaihtunut. Mun tekee mieli juosta pakoon, kun joku yrittää tulla lähelle ja haluaa tehdä työtä sen eteen, että näkisimme. Jouduin yhden tapaamisen perumaan tämän ihmisen kanssa, kun pakenin. Yhtäkkiä tuli olo, että ei, en pysty en halua. Mihin taritsen toista, tähänkin asti mennyt yksin.
On todella vaikeaa avata toiselle elämää. Nyt kun ollaan nähty nuo pari kertaa ollaan lenkkeilty ja käyty kahvilla. En ole pystynyt katsomaan toista silmiin muutamaa sekuntia kauempaa.
Kauhistuin jo ajatuksesta, että tulisimme minun luo kahville. Tämähän on minun tila, minun turvapaikka, johon on pääsy ihmisillä, jotka tietävät ja tuntevat minut. Ihmisillä, joiden kanssa puhuessa ei tarvitse varoa sanoja.
Pystyn puhumaan kyllä kevyesti paljon, ja laajasti asioista kaikkien kanssa, mutta jos puhe on minusta, niin syvällinen taso on vaikea saavuttaa. Hyvä, jos ystäville pystyn puhumaan.

Hassua on, että olen monesti kuvitellut katsovani toisen kanssa teeveetä, tai tulen kotiin ja toinen istuuu tietokoneella pelaamassa ja kierrän käteni toisen ympärille tai retkeilemme yhdessä lasten kanssa. Niin, mun kuvitelmissa on lapsia, yhteistä aikaa ja yhteistä elämää. Tuo vaatii toisen lähelle päästämisen. Tuntuu, että olen jonkin alussa, ja on vain pakko lähteä varovasti uimaan tunnustellen ensin pohjaa.
Eilen kuuntelin Pauli Hanhiniemen Hiekkalaulua. Mulle tuli mieleen kuva, jossa on tummanpurppura tausta ja ainoana esineenä kaatunut viinilasi, mikä makaa punaviinilammikossa. Lasissa on ihan pienen pieni särö, mutta sellainen mikä ei haittaa juomista. Lasinkaataja on vahingossa tyrkännyt sen liikevoimallaan nurin, eikä ole jäänyt nostamaan sitä pystyyn. Taiteilijaystävälle kertoessani visiosta tajusin lasin olevan minä. Niin vahva, että se ei hajoa täysin kaatuessaan, mutta johon on tullut särö.


Hiekkalaulu, Pauli Hanhiniemi

Kuinka kokematon, lopultakin, sydämeni on

Joutuessaan luopumaan siitä minkä kerran

Jo ehti pitää omanaan

Kokematonhan se on, aika kokematon

Vaikka joka päivä jostain täytyy irrottaa

Ja joka päivä jotakin jää taa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en

Mä en halunnut kuin hymyn sulta

Hymyn vaan

Kuinka petyinkään

Kun hymyn vain sain

Vaikka joka päivä jostain täytyy irroittaa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en

Vaikka joka päivä jostain täytyy irroittaa

Ja joka päivä jotakin jää taa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en

Luottaminen aikusiin

"Milloin se pommi-juttu oli?"
"Lukion tokan syksyllä!"
"Aijaa, oliko?!"
"Oli! Mä muistan sen kyl erittäin hyvin, koska...siitä seurasi yhtä sun toista."


Keskustelu suurinpiirtein noin, ei täysin litteroituna, mutta kuitenkin. Juhannuksena ystävien kanssa muisteltiin vanhoja koulujuttuja. Niin se oli, harvoja hetkiä muistan niin kirkkaasti kuin sen. Lähdin pitämään aamunavausta, kanslia oli täynnä huolestuneen oloista koulun henkilökuntaa. Sitten yksi opettaja huomasi, että olen paikalla. Sanoin, että pitäisi aamunavaus tulla pitämään. Tämä laittoi käden mun olalle ja kertoi koulussa olevan pommiuhka. En ollut uskoa korviani, siirryin käytävän puolelle odottamaan lisäkuulutuksia. Ja siitä oman elämäni yksi raskaimmista ja palkitsevimmista vuosista lähti liikkeelle.
Olen kertonut tästä tapahtumasarjasta jo aiemmintäällä, mutta haluan vielä puhua tästä, koska ilman sitä en välttämättä olisi tällainen, vahvempi.

Vaikka psykologille meno oli lähes aina vaikeaa ja henkistä kamppailua itseni kanssa, olen iloinen, että siellä sain käydä. Puhuminen auttoi. Se sai liikkeelle ajatuksia ja stressaavan tilanteen purku on ihan ehdottoman tärkeää. Kun psykologi kysyi miten menee ja mitä kuuluu, en osannu koskaan ihan täysin vastata kysymykseen verbaalisesti. Käytän paljon mielikuvia, tai ennemminkin saatan nähdä asiat kuvina, väreinä, musiikkina kuin suoraan sanoina. Olen visuaalinen ihminen. Rakastan erilaisia tunnekuvia ryhmätehtävissä ja musiikki on yksi keino saada fiilikset ulos.

Muistan psykologin ja muidenkin aikuisten kysyneen, että luotanko ihmisiin? Olen ollut hieman ihmeissäni, totta kai luotan ihmisiin, en mä muuten olisi apua hakenut. Ymmärsin vasta myöhemmin, miksi sitä kysyttiin. Ei ole epätavallista, ettei alkoholistivanhemman lapsi luota ihmisiin, kun alkoholisti on voinut pettää tyhjillä lupauksillaan lapsen useammin kuin kerran.
Äiti on pettänyt myös meidät lapset, useammin kuin kerran tai kaksi. On luvattu olla selvin päin tai maksaa velat seuraavasta tilistä. Kun äiti on jäänyt kiinni tyhjistä sanoista, seuraa liuta erilaisia selityksiä. Niistä saisi yhden kirjan koottua. Mutta silti, suurin osa ihmisistä on pitänyt lupauksensa ja äitikin suurimman osan. Nopeasti olemme veljen kanssa oppineet lukemaan ne lauseet, jotka eivät toteudu.

Kyllähän maailmaan ääntä mahtuu, mutta tarvittaessa vaikeneminen on joskus kultaa: