Ennakkokäsitykset

Jos mä sanon sanan "alkoholisti", niin minkälainen kuva sulle tulee mieleen?

Sellainen muovikassin kanssa kulkeva hoipertelija kylällä, jolla on risaiset vaatteet ja hiukset harottaa?
Nojoo, niin mullekin.
Entä jos sanon, että äitini on alkoholisti jaminä uskovainen, niin mitä luulet minun päihteiden käytön olevan?
En käytä koskaan mitään ja tuomitsen äitini vai käytän kahta kauheemmin ja rukoilen anteeksiantoa.
Tuo tuntuu olevan jokotai.

Pääsiäisen aikaan kuulin ystävältäni, että hänen kavereillaan oli käsitys, että en käytä alkoholia kun olen alkkiksen tytär ja uskovainen.
Niin noh, jos se nyt jollekin uudelle lukijalle tulee yllätyksenä, niin en ole absolutisti. Uskovainen kyllä, mutta tavallinen syntinen kuolevainen kuin muutkin ihmiset ja koen kirkossa synnin tunnustuksen ja synninpäästön joka kerta tärkeäksi.

Mietin, että millaisia ennakkoluuloja liittyy äitiin, millaisena ihmisenä ihmiset häntä pitävät. Tällä asuinseudulla äiti on ollut vaikuttajana ja elinikänsä asunut tällä seudulla. Tämän vuoden puolella olen kohdannut neljä ihmistä, jotka ovat sanoneet "joo, kyl mä äitis tunnen", kun ovat tarkistaneet kenen tyttö olen.  Osalle tulee sellainen sekunnin pysähdys, et huomaa niiden jäävän miettimään jotain. Tekisi mieli kysyä, että kerro mullekin millaista asiaa muistelet, ei mua tarvitse suojella äidiltäni.

 Eilen mietin, että onko minun tehtävä kertoa veljelleni "perintönä" näitä kaikkia asioita, joita olen kuullut. Menin vahingossa lipsauttamaan tälle sen, että äiti tunnetaan vanhoista tavoistaan täällä ja tämä oli ihan sitä mieltä, että täytyy kysyä siltä tänään asiasta. "Tiedätkö et sul on juopon maine?", sanoin ettei sille tarvi asiasta muistuttaa, luulen tämän kyllä kohdanneen asian joskus pariinkin kertaan. Haluan, että äiti saa olla sellainen kuin hän itse haluaa. Alkoholi ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä äidilläkään, vaikka sitä sairaasti käyttääkin.

Mitä kuuluu tunteisiin?

Kuuntelen iki-ihanaa Kaija Koota ja fiilistelen jo valmiiks huhtikuussa olevaa keikkaa lähiseudulla.
Lattialla on kansio ja kansio täynnä laskuja, ei mitään tietoa tarkalleen, milloin saan enemmän rahaa. Nyt sitä on juuri ja juuri ruokaan. Odottelen Kelalta päätöksiä tähän uuden elämän vaiheeseen, kun olen työtön, tai työllinen työnhakija. Ohjaan edelleen viikon aikana joitakin lasten ja nuortenryhmiä.
Mutta koko päivätyötä ei ole enkä pysty sitä ottamaan.

Voisin sanoa tapailevani yhtä ihmistä, ollaan nähty pari kertaa ja viestitelty loka-marraskuusta lähtien. Nyt vasta tammikuun puolella nähtiin ensimmäisen kerran, vaikkei välimatkaa ole kuin tunnin verran autolla. Eilen nähtiin toisen kerran, ja jokin sykähti sisälläni. En sano olevani vielä ihastunut, mutta haluan viettää toisen kanssa vielä aikaa.
Kirjoitin kesällä merkinnän arkuudesta ihastua, tämä arkuus on yhä seurana, vaikka kohde on vaihtunut. Mun tekee mieli juosta pakoon, kun joku yrittää tulla lähelle ja haluaa tehdä työtä sen eteen, että näkisimme. Jouduin yhden tapaamisen perumaan tämän ihmisen kanssa, kun pakenin. Yhtäkkiä tuli olo, että ei, en pysty en halua. Mihin taritsen toista, tähänkin asti mennyt yksin.
On todella vaikeaa avata toiselle elämää. Nyt kun ollaan nähty nuo pari kertaa ollaan lenkkeilty ja käyty kahvilla. En ole pystynyt katsomaan toista silmiin muutamaa sekuntia kauempaa.
Kauhistuin jo ajatuksesta, että tulisimme minun luo kahville. Tämähän on minun tila, minun turvapaikka, johon on pääsy ihmisillä, jotka tietävät ja tuntevat minut. Ihmisillä, joiden kanssa puhuessa ei tarvitse varoa sanoja.
Pystyn puhumaan kyllä kevyesti paljon, ja laajasti asioista kaikkien kanssa, mutta jos puhe on minusta, niin syvällinen taso on vaikea saavuttaa. Hyvä, jos ystäville pystyn puhumaan.

Hassua on, että olen monesti kuvitellut katsovani toisen kanssa teeveetä, tai tulen kotiin ja toinen istuuu tietokoneella pelaamassa ja kierrän käteni toisen ympärille tai retkeilemme yhdessä lasten kanssa. Niin, mun kuvitelmissa on lapsia, yhteistä aikaa ja yhteistä elämää. Tuo vaatii toisen lähelle päästämisen. Tuntuu, että olen jonkin alussa, ja on vain pakko lähteä varovasti uimaan tunnustellen ensin pohjaa.
Eilen kuuntelin Pauli Hanhiniemen Hiekkalaulua. Mulle tuli mieleen kuva, jossa on tummanpurppura tausta ja ainoana esineenä kaatunut viinilasi, mikä makaa punaviinilammikossa. Lasissa on ihan pienen pieni särö, mutta sellainen mikä ei haittaa juomista. Lasinkaataja on vahingossa tyrkännyt sen liikevoimallaan nurin, eikä ole jäänyt nostamaan sitä pystyyn. Taiteilijaystävälle kertoessani visiosta tajusin lasin olevan minä. Niin vahva, että se ei hajoa täysin kaatuessaan, mutta johon on tullut särö.


Hiekkalaulu, Pauli Hanhiniemi

Kuinka kokematon, lopultakin, sydämeni on

Joutuessaan luopumaan siitä minkä kerran

Jo ehti pitää omanaan

Kokematonhan se on, aika kokematon

Vaikka joka päivä jostain täytyy irrottaa

Ja joka päivä jotakin jää taa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en

Mä en halunnut kuin hymyn sulta

Hymyn vaan

Kuinka petyinkään

Kun hymyn vain sain

Vaikka joka päivä jostain täytyy irroittaa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en

Vaikka joka päivä jostain täytyy irroittaa

Ja joka päivä jotakin jää taa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en