Kevät koittanut ja muutoksia syntynyt

Tässä vierähtänyt puoli vuotta ilman päivitystä. Pahoittelut tästä.
Viimeinen päivitys taisi olla marraskuulta. No, sen jälkeen elämä otti aika otteeseensa ja toi itselleni ison muutoksen.

Avomiehelleni tarjottiin loppu vuodesta töitä ihan toisaalla päin Suomea, kuin missä asuimme. Hänellä oli loppunut marraskuussa edellinen määräaikaisuus ja olimme miettineet kuinka pärjäämme taloudellisesti, jos molemmat työttöminä.
Nomuutto edes toisen työn perässä oli luonnollinen valinta.

Tammikuu meni niin, että mies oli viikot noin neljänsadan kilometrin päässä ja tuli viikonlopuksi kotiin. Itse painotin asunnon etsintää ja muita muuttamiseen liittyviä juttuja sekä pakkasin laatikoita.
Saimme vuokrattua mukavan kolmion ja muuton toteutettua helmikuun puolivälissä.
Totuttelua tämä uusi paikka vaatinut. Mainittakoon, että asuimme ennen yhdessä Suomen väkirikkaimmissa kaupungeissa ja nykyinen kylä on noin 13 tuhannen asukkaan kokoinen. Edellisessä asuinlähiössä oli miltein tuplasti niin paljon ihmisiä kuin tällä kylällä. Isoin kaupunki on puolentunnin ajomatkan päässä ja lähin ruokakauppa puolentoista kilometrin päässä. Asumme taajamarajan ulkopuolella 4G:n varassa.

Olen kotoisin samankokoisesta kaupungista, mutta silti sopeutuminen vei aikansa. Ensimmäiseen viikkoon en halunnut lähteä yksin minnekään. Halusin vain pysyä neljän seinän sisällä ja purkaa laatikoita. -Tai ainakin etsiä ne oleellisimmat keittiötarvikkeet.
Parin viikon oleilun jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja soitin työllisyyspalveluihin. Pääsin nopeasti työkokeiluun (kiitos aktiivimallin) ja sitä kautta uusi asuinympäristö tuli tutuksi. Sain kontakteja ja fiiliksen, et täälläkin on ihmisiä joilta kysyä tarvittaessa neuvoa.

Nyt on viritteillä jatkokuviot työn suhteen ja muuttolaatikotkin aika lailla purettu. Elämä täällä on tuntunut hyvältä, vaikka vanhaan kotikaupunkiin jäi paljon.
Yksinkertaisesti tässä siis ei ole ollut voimia jatai aikaa miettiä tämän kirjoittamista, mutta kunniasanalla lupaan aktivoitua tän osalta.

Kesä meni

Syyskuun ensimmäinen päivä, tarkoittaa sitä, että kesä meni ohitse.
Kesään mahtui häät, vauvoja ja ystäviä avopuolison lisäksi.
Taisin käydä vanhempien luona ihan muutaman kerran. Millään kerralla äiti ei ollut selvä.

Viime kuussa sisareni sai esikoisensa. Tiedättekö miltä tuntuu humalaisen äidin kanssa puhua synnyttämisestä? Se on aika akwardia. Meillähän ei ole lapsia mutta en ole välttynyt näiltä tarinoilta.

Äiti oli puhelussa siinä kunnossa, ettei luultavasti pystynyt kävelemään kunnolla. Että sellainen mummo. Ensi viikolla olisi käyntiä lähellä vanhempia parina päivänä, en tiedä vielä olenko siellä yötä vai menenkö suosiolla ystävän luo, joka on kertonut, että majoittaa mielellään.

Syksyyn kuuluu työttömyyttä, töiden hakua, koulutukseen hakua, talousahdinkoa ja toivottaavsti näiden vastapainoksi rakkautta, läheisyyttä, välittämistä ja ymmärtämistä.

Marraskuu katosi!

Hei vain!

Jestas, tätä blogia en ole unohtanut vaikka aikaa mennyt lähes kaksi kuukautta edellisestä postauksesta.
Marraskuu vain meni sormien lävitse huomaamattani. Tein viikottain oman alan keikkatyötä ja suunnittelin joulua ja elin elämää. Mitään suurempia mullistuksia ei ole tapahtunut tässä välissä.
Autosta maksoin täyden vakuutuksen juuri, se on yhä vanhempien luona ajokunnottomana. Vähän ärsyttää, mutta noh.

Seuraavaksi kuitenkin virittäydyn jouluun ja kirjoitan parin päivän sisään postauksen ensimmäisestä joulusta, jota en vietä vanhempieni kanssa.

Uudelleen käynnistys

Hei

Blogi ollut melkein vuoden telakalla. Edellinen postaus koski siskoni häitä, jotka pidettiin vuosi sitten.
Häissä äidille näytti olevan tärkeämpää viinan kittaus kuin häävalssit. Häistä ja häpeästä selvitty. Vuoden aikana olen tehnyt töitä, jotkapäättyivät eilen. Työsuhde oli määräaikainen ja keväällä alkoi tuntumaan siltä, että haluan vahvasti muualle.

Tällä viikolla tulee puoli vuotta siitä, kun tapasin todella loistavan ihmisen. Puoli vuotta tuntuu ikuisuudelta nähden siihen, mitä tunteita olen tuntenut erittäin voimakkaasti. Tuo loistava ihminen on poikaystäväni, joka tuntuu elämäni rakkaudelta. Välimatkaa on vielä reilu 100 kilometriä ja yhtä viikonloppua lukuunottamatta olen viettänyt kaikki edelliset viikonloput ja muut vapaat tämän ihmisen kanssa.

Etäsuhde on kasvattanut lujuuttani, luottamustani ja varmuuttani. Ensimmäisen kerran olin tämän luona yötä, kun olimme tavanneet kahdeti kotipaikkakunnallani.
Tiedättekö sen tunteen, kun tiedät olevasi kotona ja turvassa?
Siellä silloin, sinä helmikuun viikonloppuna, tuli sellainen olo ensimmäistä kertaa vahvasti koskaan. Tämä ihminen, jonka kainalossa olin, tuntui eräänlaiselta kotisatamalta, sellaiselta, josta ei tahdo pois.

On ehkä naivin kuuloista sanoa, että haluan olla loppuelämäni tämän ihmisen kanssa. Mutta minä, joka olen paennut enemmän tai vähemmän paennut parisuhteita viimeisten vuosien aikana, tunsin aidosti jotain todella suurta ja tunsin, että tämä ihminen vieressäni tuntee jotain vastaavaa.

Syksyn aikana pakkaan tavarani ja muutan tämän ihmisen kanssa samaan osoitteeseen. Molemmin puolinen luottamus ja rehellisyys ovat asioita, joita en ole kokenut äitini kanssa hetkeen, ja on aivan mahtavaa, että voin kokea näitä tuntemuksia korvaamattoman ihmisen kanssa.

uutta kasvua :)

"Mä en kysyny sitä"

Helmikuu meni todella nopeasti. Lyhyydestään huolimatta se ei säästellyt pettymyksiään.
Oli siinä huippuhetkiä ja ihania kohtaamisiakin ihmisten kanssa. Stand up:n iloa, ohjattavien nuorten ryhmien ihania ajatuksia elämästä ja ystäviä. Kaikkea, mitä elämä tarvitsee ollakseen tasapainossa.

Viime viikon alussa ajattelin soittaa äidille ihan vain, koska halusin kuulla tämän äänen ja kertoa päivästäni. Samalla ajattelin kysyä autosta, sillä äidin auto on ollut rempassa ja katsastusaika oli ajankohtainen. Päivä ei ollut mitenkään kummoinen tai erikoinen, ja olin kävelemässä seurakunnalle yhteiseen illanviettoon. Kun pääsin pihalle rappukäytävästä otin puhelimen käteeni. Laskin hälytysten lukumäärät, jo siitä tiesin, ettei äiti ollut selvänä.

 Päädyin kysymään yksinkertaisesti, että onko auto mennyt jo katsastuksesta läpi. Tajusin samantein, että kysymys oli liian vaikea ihmiselle, jonka tiedon jäsentäminen ei ole sillä hetkellä selvää.
Unohtaen, että kävelin julkisella paikalla, puhuin puhelimeen niin ettei satunnaisille ohikulkijoille varmaan jäänyt mielentilani epäselväksi. Puolihuutoa pyysin äitiä kuuntelemaan ja olemaan hiljaa, sillä hän lähti analysoimaan omia ajatuksiaan sen pohjalta mitä oletti minun kysyvän seuraavaksi.
Huusin puhelimeen, etten kysynyt sitä, ja että unohtaa koko asian tuossa tilassa.
Olin odottanut tuon illan illanviettoa, mutta noh, fiilis meni aika hyvin puhelun myötä ja kurkkua kuristi.

Torstaina soitin äidille iltapäivällä, että voisin tulla katsomaan illalla Talvikisoja kotiin ja pitämään koiralle  seuraa, kun saisin ystävältä kyydin.  Äiti ilahtui, että tottakai saan kotiin tulla ja kiva kun tulet. En huomannut puhelussa sanoa, että olisi kiva, jos äiti olisi selvä. Kovasti kyllä yritti esittää selvää ja harha-askeleet kuulema johtuivat tällä kertaa "jalan kipuilusta", että välillä tulee sellaisia askeleita (kun tasapaino horjahtaa..). Niinpä niin. Isä oli silloin pahalla päällä, kun auto oli yhä rempassa ja katsastuksen läpipääsystä ei ollut mitään takuuta. Olin koko illan koiran kanssa omassa huoneessa katsoen televisiota yksin. Ihan samoin olisin tehnyt kotona ollessani.

Olin pettynyt, todella pettynyt siihen, ettei äiti voi olla äiti silloin kun minä haluan. Vaikka olen nuori itsenäinen aikuinen nainen, haluaisin myös joskus kokopäiväisen äidin.