Älä syyllistä, mutta...

Eilen olimme veljen kanssa syömässä porukoilla. Kun ajoimme pihaan, totesimme ettei isän auto ollut pihassa. Menimme sisälle, ja äiti on taas niin naamat, kuin vaan olla. Pysyi sentään pystyssä, mutta itse en saanut puoliakaan selvää siitä sönkötyksestä. Ihme kyllä veljeni ymmärsi joka sanan. Multa ilmeisemmin puuttuu nykyisin päänsisäinen kännitulkki.

Veljeltäni meni hermo, kun äiti yritti tuputtaa mainostaen jotain lähikaupungin halpaa kuntosalia.  Veljeni maksaa paikallisesta kuntosalista huomatavvasti enemmän, mutta tykkää käyttää kuntosalin ympäristön ja ilmapiirin vuoksi sitä. Sanoin äidille jotakin, mitä veljeni yritti sanoa, mutta äiti ei ymmärtänyt. Joten selvinsin asiaa, siihen asti olin ollut hiljaa. Ykskaks äiti huutaa mulle, että älä sinä nyt puutu tähän! Siis anteeksi mitä?! Otin sen niin suurena loukkauksena, että vieläkin sattuu. Äidin katse ja kiihko oli ihan uskomattoman julma ja paha. Tuntui, että se löi mua henkisesti niin hirveellä voimalla, että tyrmistyin täysn.
Ei mennyt miinuuttia kauempaa, kun veli huutaa äidille "älä sinä puhu halvasta salista niinkauan ku ostat viinaa, mä en halua sun rahoja niin kauan ku ei ole parempaa käyttöä niille". Kun äiti tarjoutui maksamaan osan veljen salikortista.

Syyllistäminenhän ei auta mitään vaan saa alkoholistin entistä kovemmin syyttämään itseään ja keksimään uusia syitä juomiselle ja sen salaamiselle. Alkoholisti ei voi mitään sille viinan himolle, mikä on vaivannut yli 30-vuotta naista.
Taistelen taas tän ahdistuksen kanssa, yksi laukaiseva tekijä oli joulun pyhinä.
Juhlin valmistumistani, olin äidille maininnut, että juhlat ovat päihteettömät, ja että kuohuvanakin on vain limsaa. Luotin, että äiti osaisi käyttäytyä. Kun äiti sitten saapui kakkujen kanssa juhlapaikalle, totesin heti, ettei tämä ollut täysin vesiselvä. En kerinnyt häpeämään tai sanomaan mitään sille. En kehdannut häätää sitä, juhla oli avoin tila, joten en pystynyt kauniisti ilmaisemaan äidille, että hän voisi olla muuallakin.
Juhlissa oli auttamassa lapsuuden aikainen ystäväni, ja veljeni, en tiedä minkälaiset juhlat olisivat olleet ilman heitä.
Juhlien vierailta sain tukevia sanoja siihen, että rakennan yhä itse itsenäisesti elämääni, vaikka äiti mitä tahansa sanoisikin. Niinhän se on, sen vain unohtaa joskus. Koska yleensä elossa oleva äiti kuuluu olla osana sun elämää...alan tässä vähitelleen tekemään surutyötä menetetylle äiti-tytärsuhteelle.

Kuuntelin tätä versiota tänään ja vihdoin se möykky uskalsi tulla ulos jostain syvältä sisältä kyynelvirtana, mikä nosti päätäänsä silloin, kun tämä esitettiin televisiossa syksyllä:

Sano suoraan, oksenna kasaksi, ole sinä!

Mietin tänään, että sitten kun äiti joskus kuolee. Miten mä kerron, miten mä puhun henkilöstä.
Kuulostaa ehkä kamalalta, mutta mainittakoon heti alkuun, en toivo äidin kuolemaa. Se vain on joskus, joku päivä edessä. Sitten lähdin miettimään nykyisyyttä ja itseäni.

Mietin, että äidin sairaudesta huolimatta tulen kertomaan miten paljon olen oppinut, ja miten olen päätynyt tekemään työtä sosiaali- ja kasvatusalan piiriin. Ilman äidin ongelmaa tuskin olisin pyrkinyt olemaan arki-iltoja pois kotoa mahdollisimman paljon. Ilman sitä en olisi löytänyt omia harrastusryhmiä ja saanut sitä kautta rohkeutta. Suurina ihmisinä elämässäni ovat olleet nuorisotyötä tekevät ihmiset, ne tavalliset, turvalliset aikuiset, jotka kysyivät koulupäivän jälkeen kuulumisia ja joille pystyy kertomaan, tai muuten osoittamaan, ettei ole hyvä fiilis ja ärsyttää. Nuo tavalliset ihmiset olivat roolimallejani kymmenen vuotta sitten.

Tuolloin ymmärsin, että nuorisotyöntekijöillä, ja muilla tasapainoisilla (tai ulospäin siltä näyttävillä) aikuisilla on suuri merkitys siinä, että nuorella ihmisellä on hyvä olla.
Tasapainoisuus: tasapainoinen perhe, tasapainoiset tulot, tasapainoiset ystävyyssuhteet. Kärjistettynä elämässäni ei ole ollut mitään noista kolmesta. Perhe on ollut muuta kuin tasapainoinen, se kuohuu välillä kuin meri tsunamissa, tulot ovat epäsäännöllisiä säännöllisiä, kuten myös vanhemmillani nykyisin, ystävyyssuhteet...noh, ne muuttuvat varmasti jokaisella elämän ajan.

Välillä on saanut tehdä todella töitä omien ajatusten työstämisessä, kuka todella on ja kuka haluaa olla. Ja onko näillä yhtäläisyyksiä olemassa. Nykyisin olen suorapuheinen ihminen, olen elämäni aikana niellyt niin monet sanat, joita olisi pitänyt sanoa eri tilanteissa, mutten ole uskaltanut tai kehdannut. En pelkää, että satuttaisin niin pahasti, että piirini supistuisivat olemattomiin. Jos suorapuheisuuden myötä huomaan joidenkin lopettaneen yhteydenpidon, tiedän, ettei he ymmärtäneet kantaani, eikä edes yrittäneet ymmärtää. Väitän, ettei omat ajatukseni ole niin kummallisia, etteikö niitä edes hetken pohdinnalla ymmärtäisi. Jokaisella kuitenkin on oikeutensa olla ja puhua. Tällöin yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Se miten niistä selviää, riippuu kaikesta.

Olen joutunut harjoittelemaan rohkeutta sanoa asioita, ja jos jotain on sen seurauksena tapahtunut joskus, olen vaihtanut pakorefleksin päälleni. Pyrkinyt syömään sanani ja korjaamaan hyvityksillä sanani. En enää tee sitä. Jos joku saattuu puheistani pahoittamaan mielen, niin nostan käteni ilmaan, tarvittaessa pyydän anteeksi, mutten enää niele ja syö sanojani. Päinvastoin saatan välillä oksentaa sanani yhtenä ryöppynä -silloin tällöin niissä tilanteissa on yhä harjoittelemista, sitä kun voisi asiat sanoa myös kauniisti, eikä kyynisesti. Vai tarvitseeko miettiä sanojen asentoja? Onko vastuu aina sittenkin kuulijalla ja heikolla minäkuvalla?
Minä tiedän suurinpiirtein kuka olen, mutta tietävätkö muut, ketä he ovat, tai keitä haluaisivat joskus olla?

"Sä oot niin viaton"

Kauniit sanat on joskus vaikea kuulla, vielä vaikeampaa sanoa.
Eilen tehtiin jäähyväisiä yhden ihmisen kanssa, tällä on iso leikkaus tulossa, ja voi olla, ettei enää nähdä. Tämä on äitini ystävä.  Hän asuu kauempana, mutta on ollut viime aikoina paljon vanhemmillani käymässä. Olen ihmetellyt, miten hän on jaksanut taistella syöpää vastaan niinkin hyvin. Eilen kuitenkin oli luovutus lähellä. Näin miten tämä itki humalassa olevan äitini edessä, ja äiti halasi ja lohdutti.
Äiti oli ystävä ystävälle, käyttäytyi kuin äiti lapselle. Muistin, miten äiti on lohduttanut minua pienenä. Silloin olo oli aina vähän hassun kiusaantunut ja ristiriitainen.
Eilen näin äidin tärkeänä ja korvaamattomana ihmisenä toiselle ihmiselle. Häpesin hieman, että äiti oli humalassa, mutta mietin, että ystävälle sillä ei ollut merkitystä.
Pohdin, että jos itselläni on suuri suru, pelko, epävarmuus, ja vaikka oma ystävä olisi humalassa, mutta puhkuisi empatiaa ja lohduttamista, en ajaisi häntä pois. Sillä se ihminen on sillä hetkellä entistäkin tärkeämpi.

Ensimmäistä kertaa ymmärsin kuulevani mulle tarkoitetut jäähyväissanat. Koira istui mun sylissä ja änisi, se ei murissu eikä ollut äkäinen, mutta ihan kuin se olisi ollut surullinen ja yrittänyt sanoa, että kyllä sä selviät, joten jouduin tarraamaan sen turkkiin lujasti kiinni kenenkään huomaamatta, etten purskahda itkuun. "Sä oot niin viaton", sittenpä se hetken herkkyys hävis siinä kun äidin piti tulla sössöttämään siihen viereen. Viattomuus, viaton, päätin, että haluan olla elämässäni viaton, en halua tuottaa ihmisille tarkoituksella tuskaa ja vaivaa, vaan olla hieman lapsenmielisestikin välillä katsoa maailmaa ja tilanteita.
Samalla rinnastan tuota viattomuutta itseni syyllistämiseen, kerran yksi tärkeä ihminen sanoi puhelimessa, ettei se ole sun syy (se että äiti on alkoholisoitunut).
Olen täysin viaton siinä.

Poismenneet, ja mitä opin heiltä

Aloin muistelemaan tässä yhden leffan myötä poismenneitä ihmisiä ja eläimiä.

Yksi yläaste aikainen kaverini menehtyi liikenneonnettomuudessa reilu vuosi sitten. Muistan olleeni silloin koulussa yhdessä palaverissa, kun ystäväni soitti ja kertoi tapahtuneesta. Tajusin silloin, että myös nuoret ihmiset läheltäkin voivat kuolla, vanhana poisnukkuminen ei olisikaan enää ainoa syy hävitä elämästä. Olimme lähes aina liikuntatunneilla pari, sain tältä ihmiseltä todella paljon tsemppiä. Hänen silmissään siinsi aina taistelutahtoa, jolla jaksoi. Olimme lukiossa joillakin samoilla kursseilla, eikä hän koskaan pelännyt sanoa mitä ajatteli. Hän oli nuori ja rohkea aikuistuva teini. Suuri osa piti häntä vähän outona, tärkeilevänä ja ärsyttävänä, mutta itse näin hänessä sisua ja uskallusta. Kävimme monet rikkaat keskustelut välituntisin. En koskaan sanonut hänelle, miten paljon arvostan hänen mielipiteitä ja miten paljon saan häneltä.


Sitten mietin mummia, joka nukkui pois 2008 uudenvuoden aatonaattona. En tiedä olenko vieläkään käsitellyt asiaa kunnolla, sillä aina silloin tällöin tulee mieleen, että menisin päiväkahville mummin luo. Ei ole kovin pitkä aika, kun näin unta mummista. Olimme jossain ja ihmettelin, että eihän tämän pitäisi olla elossa. En muista mitä mummi vastasi unessa, mutta tunsin siinä jälleennäkemisen tunnetta.
Mummi oli itsepäinen ja hieman katkeroitunutkin, hän kuitenkin joutui hautaamaan lyhyessä ajassa poikansa ja miehensä.

Joskus olisi niin mukavaa mennä mummille, mummi kysyisi, että juotko kahvia ja hän laittaisi pannun levylle. Sitten juttelisimme pienistä asioista, sattumuksista ja elämästä. Kuuntelisin mummin tarinoita elämästä ja menneistä, ja ehkä oppisin tuntemaan itseänikin hiukan enemmän siinä samalla. Onhan meissä sentään paljon samaa verta, yhä edelleen. Aion tarpoa elämässä vastoinkäymisissä näiden kahden itsepäisen, jo muualla olevan ihmisen, avulla ja selvitä ja kiittää heitä.