13 syytä -sarja ja minä

Katsoin tuon Netflixin hittisarjan parissa päivässä lähes putkeen. Juonihan siinä on aika yksinkertainen, High School tyttö on tehnyt itsemurhan ja ennnen tekoaan nauhoittanut kaseteille syitä ja ajatuksiaan siitä, miksi päätyi tekoonsa.

Postaus ei suoranaisesti sisällä juonipaljastuksia mutta viittauksia teemoihin kyllä. Tämä sisältää menneitä itsetuhoisia ajatuksia, ahdistusta ja itsensä nöyryytystä, tämän ei ole tarkoitus innostaa ketään itsetuhoisuuteen, se ei johda todellisuudessa mihinkään.

Sarja oli itselleni samaistuttava, 10-vuotta sitten olin lopettamassa peruskoulua ja aloittamassa lukiota. Ajattelin olevani äkkiä paljon vanhempi ja fiksumpi, ja kyl te tiedätte miltä 15-16- vuotiaana tuntuu elämä. Tuntui vapauttavalta, vaikka rakennus olikin sama ja opettajat lähes kaikki naamoiltaan tuttuja niin silti. Pääsin pois tiettyjen kiusaajien silmistä, jotka olivat olleet ala-asteen kolmosluokasta lähtien. Osasyy kiusaamisen kokemuksiin oli äidin ongelma, josta varmaan koko kylä tiesi, ja varmasti liikkui myös huhuja. Olin aina hiljainen, pitkähiuksinen tukioppilasnuori, joka halusi tehdä paljon asioita, mutta jota ujous ja päivittäin kohdatut myrkytetyt yhteisöt jarruttivat. Minulla oli vahva ihastus, vaikka yritin peitellä asiaa  ja kerroin joillekin tunteistani niin tuntui että äkkiä koko koulu tiesi. Siitä ei kiusattu, mutta olisin halunnut pitää sen pienemmän piirin tietona. Vaikutin ehkä itsekin siihen soittamalla tälle ihastukselle silloisen ystäväni painostuksesta ja kerroin tykkääväni hänestä, noo se ei johtanut mihinkään muuhun kuin itseni nöyryyttämiseen.
Luokallani oli pari tyttöä, jotka tekivät koulupäivistä viikottain jotenkin ikäviä. Loukkaavia kommentteja tai ulkopuolelle jättmistä. Ruokalassa istuin ennemmin yksin kuin luokkalaisteni kanssa, jos ruokailu oli eriaikaan kuin parilla ystävälläni.

Olin ala-asteella todella yllättynyt jos sain kutsun synttäreille tai muuten johonkin, yläasteella olin tottunut jo olemaan ulkopuolinen kaikista juhlista. En halunnut juoda, siinä oli ehkä yksi syy miksei minua haluttu mukaan.
Lukioon siirryttäessä siis olin iloinen, että nuo tietyt ihmiset lähtivät amikseen.
Lukion ekan vuoden muistan jotenkin, tokaa vuotta tuskin lainkaan. Lukion toisena vuotena kävin psykologilla. Luottamus äitiin kärsi kun tämä oli piilottanut sosiaalityön kutsukirjeitä perheneuvotteluun. Tunsin, etten saanut sellaista apua, jota halusin ja olisin tarvinnut kun sitä hain.
Onnena oli yläkoulus ja lukios pari nuoriso-ohjaajaa, sekä mielestäni toimiva koulun oppilashuoltoryhmä.

Harrastin itseni kynsimistä, viilsin kynsilläni ranteita ja helpotin omaa pahaa oloa sillä. Leikittelin pari kertaa saksilla, mutten uskaltanut painaa niin syvälle, että olisi tullut verta. Jäljet olivat ranteessa pari päivää, ne olivat naarmuja, joista ei jäänyt näkyviä arpia. Joitain kertoja olisin halunnut laittaa elämäni paussille, ulkoistaa itseni kaiken paskan ulkopuolelle ja hankkia sijaiskärsijä.

Itsemurhaa en harkinnut toteuttavani koskaan, sillä uskoin, että tuo huono aikakausi loppuu joskus. Niin se loppuikin. Eri asteittain, pikkuhiljaa paskamaiset asiat jäivät kyydistä ja sain lopulta ammattiapua, mikä oli ponnahduslauta syyttömään oloon.
Olen miettinyt noita valintoja ja jaksamisiani elämässä. Suurina kantavina voimina on olleet muutama hyvä ystävä, aktiivinen harrastustoiminta (toimi osin pakopaikkana kotoa), usko ja unelmat.
Nämä ovat luultavammin suurimmat ulkoiset ja sisäiset tekijät, etten ole tämän enempää "kieroon" kasvanut :D No heh, itseironia on myös ollut apuna parantumisissa.

Äitienpäivä

Kirjoitin pari vuotta sitten äitienpäivästä täällä.
Nyt taas pari vuotta vanhempana voisin kirjoittaa uudestaan aiheesta.

Monen monta vuotta äitienpäivä on ollut itselleni todella kiusallinen ja monisyinen päivä. Monta kertaa olen miettinyt, että miten osoittaa kiitollisuutta naiselle, joka on haavoittanut itseäni miljoonasti, mutta joka kuitenkin on biologinen äiti. Äiti on rakastanut ja rakastaa edelleen meitä lapsia. Ehkä enemmän ja vähemmän ja hieman epätasa-arvoisesti, mutta silti.
Olen yli puoli vuotta asunut avomiehen kanssa yhdessä, reilun sadan kilometrin päässä vanhemmistani. Tämä välimatka on mahdollistanut vihdoin napanuoran katkaisemisen, lähempänä asuessani yritin monesti elää itsenäistä omaa elämää, mutta olin liian lähellä käärmeenpesää.

Täällä kauempana olen nähnyt painajaisia kännisestä äidistä ja herännyt levottomana tai tullut herätetyksi, kun olen vaikuttanut levottomalta.
Paljoa muita painajaisaiheita ei olekaan. Kummallisia unia kyllä, mutta ne eivät liity tähän.

Tänä vuonna äitienpäivänä osa minusta haluaisi käydä vanhempien luona ja osa minusta haluaa visusti pysyä kotona. Emme ole menossa käymään. Molemmat soitamme omille äideillemme, avopuolison vanhemmat kun asuvat vielä kauempana kuin omani.
Veljeni on menossa käymään kylässä, itse kävin muutama viikko sitten moikkaamassa perhettä, ja halusin melko pian jo takaisin kotiin.
En halua käydä hakemassa pintanaarmuja, mitkä muistuttavat syvemmistä arvista. Soitellaan noin kerran viikossa äidin kanssa, yleensä äiti ei ole selvinpäin ja asiat pysyvät tästä syystä muutaman puhelun ajan samana, kun tämä ei muista kertoneensa asioita. Vastaan silti aina kohteliaasti ja kerron jotain kuulumisiani.
Äiti on yksi iso tekijä siihen, miksi olen kokenut elämäni olevan rikottu moneen palaseen.

Ympärillä ihmiset ovat paljon siinä iässä, että omaa perhettä aletaan perustamaan. Olen iloinen heidän puolesta, jotka kokevat lapsensa ensihuudon ja surullinen heidän puolesta joilla menee kesken tai tapahtuu muu enkelivauvaksi tekevä komplikaatio.
Omaa perhettä lemmikkien lisäksi en vielä 26-vuotiaana halaja, siihen vaikuttaa enemmän talousasiat  ja asuntoasiat kuin oma äiti. Vaikka sitä on miettinyt, että mitä jos en osaakaan olla oikeanlainen äiti ja toistan oman äitini virheitä huomaamattani. Näin unta yksi yö, että huolehdin muka omasta vauvasta, en muistanut synnyttäneeni häntä, ja unohdin imettää ja jätin vauvan sinne tänne koko ajan. Tiedän, että voin vaikuttaa historiaan omalta osaltani, ja tiedän etten ole yksin sitten kun joskus päätämme perustaa enemmänkin perhettä.

Mikä tekee elämästä elämää?

Tässä kun pakkailen tavaroita laatikoihin ja lajittelen asioita roskiin ja kierrätykseen, pohdin:
 mikä elämästäni tekee elämää?

Teinivuosien päiväkirjat huutavat tuskaa ja ikävää, kurjuutta ja kasvukipuja, menetettyjä ihastuksia ja tulenpalavaa kapinahenkeä.
Osa noista teksteistä hymyilyttää ja naurattaa. Miten onkaan kytännyt välitunnilla jotakin söpöä poikaa, ja elättänyt nyttemmin jo hassuja pieniä toiveita. Osa merkinnöistä ovat totuutta niistä tunteista, joiden vuoksi elämä on saanut ,myös rosoista ja ruosteista pintaa. Kyyneleet ovat hiertäneet haavoissa enemmän kuin koskaan, kun niitä tekstejä on kirjoitettu.

Nyttemmin nuorena aikuisena olen oppinut, että nuo kaikki kokemukset ja hetket, epätoivoiset huokaukset välitunneilla ja yöllä peiton alle piilotetut rikkinäisyyden kyyneleet ovat elämää, josta on kuoriutunut minuus nykyisin.

Ei ole elämää, johon ei aiemmat kokemukset vaikuttaisi. Kokemukset ystävien kanssa, teatterikäynnit, leffat, konsertit, lähes kaikista viimeisen 15-vuoden ajalta löytyy pääsylippu tai käsiohjelma. Ne ovat aarteitani, niitä pieniä valonpisaroita, joista lauletaan monissa lauluissa. Hetkiä, joita ei haluaisi muuttaa toisiksi. Ei edes silloin, kun kärsin valtavasta päänsärystä ja väsymyksestä yhden Harry Potter elokuvan ennakkonäytöksessä, johon pääsin. Muistan nukahtaneeni elokuvan loppukohtauksen aikana ja herääväni kun lopputekstit alkoivat.

Kokemukset kaikkinensa ovat tehneet minusta herkemmän näkemään asiota tekojen takana.
Tänään elämästäni tekee elämää se, että minulla on ystäviä, kumppani, sisko ja veli, koti, ja asunto täynnä muuttolaatikoita, ja uuni lämpenemässä pitsaa varten.

Pitkää uraa tehnyt gospelyhtye Exit laulaa kauneudesta ja kivusta. Joskus tämä kappale kertoo kaiken tarvittavan tästä postauksen aiheesta.

Poismenneet, ja mitä opin heiltä

Aloin muistelemaan tässä yhden leffan myötä poismenneitä ihmisiä ja eläimiä.

Yksi yläaste aikainen kaverini menehtyi liikenneonnettomuudessa reilu vuosi sitten. Muistan olleeni silloin koulussa yhdessä palaverissa, kun ystäväni soitti ja kertoi tapahtuneesta. Tajusin silloin, että myös nuoret ihmiset läheltäkin voivat kuolla, vanhana poisnukkuminen ei olisikaan enää ainoa syy hävitä elämästä. Olimme lähes aina liikuntatunneilla pari, sain tältä ihmiseltä todella paljon tsemppiä. Hänen silmissään siinsi aina taistelutahtoa, jolla jaksoi. Olimme lukiossa joillakin samoilla kursseilla, eikä hän koskaan pelännyt sanoa mitä ajatteli. Hän oli nuori ja rohkea aikuistuva teini. Suuri osa piti häntä vähän outona, tärkeilevänä ja ärsyttävänä, mutta itse näin hänessä sisua ja uskallusta. Kävimme monet rikkaat keskustelut välituntisin. En koskaan sanonut hänelle, miten paljon arvostan hänen mielipiteitä ja miten paljon saan häneltä.


Sitten mietin mummia, joka nukkui pois 2008 uudenvuoden aatonaattona. En tiedä olenko vieläkään käsitellyt asiaa kunnolla, sillä aina silloin tällöin tulee mieleen, että menisin päiväkahville mummin luo. Ei ole kovin pitkä aika, kun näin unta mummista. Olimme jossain ja ihmettelin, että eihän tämän pitäisi olla elossa. En muista mitä mummi vastasi unessa, mutta tunsin siinä jälleennäkemisen tunnetta.
Mummi oli itsepäinen ja hieman katkeroitunutkin, hän kuitenkin joutui hautaamaan lyhyessä ajassa poikansa ja miehensä.

Joskus olisi niin mukavaa mennä mummille, mummi kysyisi, että juotko kahvia ja hän laittaisi pannun levylle. Sitten juttelisimme pienistä asioista, sattumuksista ja elämästä. Kuuntelisin mummin tarinoita elämästä ja menneistä, ja ehkä oppisin tuntemaan itseänikin hiukan enemmän siinä samalla. Onhan meissä sentään paljon samaa verta, yhä edelleen. Aion tarpoa elämässä vastoinkäymisissä näiden kahden itsepäisen, jo muualla olevan ihmisen, avulla ja selvitä ja kiittää heitä.