Mikä tekee elämästä elämää?

Tässä kun pakkailen tavaroita laatikoihin ja lajittelen asioita roskiin ja kierrätykseen, pohdin:
 mikä elämästäni tekee elämää?

Teinivuosien päiväkirjat huutavat tuskaa ja ikävää, kurjuutta ja kasvukipuja, menetettyjä ihastuksia ja tulenpalavaa kapinahenkeä.
Osa noista teksteistä hymyilyttää ja naurattaa. Miten onkaan kytännyt välitunnilla jotakin söpöä poikaa, ja elättänyt nyttemmin jo hassuja pieniä toiveita. Osa merkinnöistä ovat totuutta niistä tunteista, joiden vuoksi elämä on saanut ,myös rosoista ja ruosteista pintaa. Kyyneleet ovat hiertäneet haavoissa enemmän kuin koskaan, kun niitä tekstejä on kirjoitettu.

Nyttemmin nuorena aikuisena olen oppinut, että nuo kaikki kokemukset ja hetket, epätoivoiset huokaukset välitunneilla ja yöllä peiton alle piilotetut rikkinäisyyden kyyneleet ovat elämää, josta on kuoriutunut minuus nykyisin.

Ei ole elämää, johon ei aiemmat kokemukset vaikuttaisi. Kokemukset ystävien kanssa, teatterikäynnit, leffat, konsertit, lähes kaikista viimeisen 15-vuoden ajalta löytyy pääsylippu tai käsiohjelma. Ne ovat aarteitani, niitä pieniä valonpisaroita, joista lauletaan monissa lauluissa. Hetkiä, joita ei haluaisi muuttaa toisiksi. Ei edes silloin, kun kärsin valtavasta päänsärystä ja väsymyksestä yhden Harry Potter elokuvan ennakkonäytöksessä, johon pääsin. Muistan nukahtaneeni elokuvan loppukohtauksen aikana ja herääväni kun lopputekstit alkoivat.

Kokemukset kaikkinensa ovat tehneet minusta herkemmän näkemään asiota tekojen takana.
Tänään elämästäni tekee elämää se, että minulla on ystäviä, kumppani, sisko ja veli, koti, ja asunto täynnä muuttolaatikoita, ja uuni lämpenemässä pitsaa varten.

Pitkää uraa tehnyt gospelyhtye Exit laulaa kauneudesta ja kivusta. Joskus tämä kappale kertoo kaiken tarvittavan tästä postauksen aiheesta.

Tuulista tuiverrusta

Pitänyt istua koneen ja blogin ääreen viikon verran. Tarkoitus oli kirjoittaa ennen pääsiäistä, sillä olen huomannut tilastoja seuratessa, että juhlapyhien ja lomien aikaan kävijätilastoissa on piikki.

Oma pääsiäinen sujui lähes rauhallisesti. Äidin kanssa ei ollut ongelmaa, nautin itsekin alkoholia ystävien kanssa kiirastorstaina, muuten pääsiäinen on oman katsomukseni myötä sen verran harras, ettei bilettäminen tai baarissa käynti ole istunut omaan mieltymykseeni.
Pääsiäispäivä oli todella ihana, kristittyjen yhteinen juhlapäivä tuntui aamulla kirkossa kirkon työntekijöiden ja seurakuntalaisten kesken. Sellainen yhteisöllisyys, jota en tunne saavani muista yhteisöistä. Ystävät ovat tietysti omansa, mutta se on erilaista yhteisöllisyyttä, kuten myös töissä ja perheen parissa.

Jouduin pelaamaan vanhempien ja veljen kanssa sanapelejä pitkänäperjantaina,  pitkin hampain suostuin pelaamaan ja halusin van pelin loppuvan, vaikka ihan hauskaa se olikin lopulta. Ihan liian outo tilanne pelata perheen kanssa lautapeliä, kun yli kymmeneen vuoteen ei olla pelattu mitään lautapeliä nelistään. Selasin samalla ihmisten pääsiäiskuvia sosiaalisessa mediassa tabletilla ja perhe käski jättää laitteen syrjään. Suutahdin, sillä se laite tuntui sillä hetkellä olevan pelastusrengas perheen keskeisestä ajasta.

Tänään on  normaali arkipäivä, täysin vapaa sellainen, ensimmäinen arkipäivä pitkään aikaan ilman sovittua menoa. Mun olo on turhautunut. Kuin liian pieneen häkkiin suljetulla eläimellä.
Olen siivonnut vaatekaapin ja ja nyt odotan pyykkivuoroa neljän pyykkipussin kanssa. Tiskit pitäisi tiskata ja työpiste järjestää. Pari sähköpostia pitäisi myös laittaa liikkeelle. ei mitään varsinaista työtä siis. Mä oon niin tottunut siihen, että teen pienen stressin alla työtä ja tällainen vapaapäivä keskellä kaikkea on ahdistavaa jo. En tiedä mitä tehdä ja mihin mennä. Nojoo, koko elämässä en tällä hetkellä tiedä mitä tehdä ja mihin mennä. Löysin yhden työpaikkailmoituksen, jota olin jo hakemassa, mutta sitten iski ahdistus ja tunne, että tää ei ole mun juttu enkä hakenut paikkaa.
Muttei myöskään paikoillaan olo. En osaa heittäytyä virran mukaan vaan haluan päämääriä ja tavoitteita ja sitä mitä kohti mennä. Mä en tiedä mikä mun varsinainen ongelma on. Tuntuu, ettei äiti täysin ymmärrä mun elämää tällä hetkellä. Kirjoitin maaliskuussa olevani solmussa, sitä olen edelleen.

Huomasin pääsiäisen aikana kirkossa käydessäni, että olen kadottamassa itsevarmuuttani, mietin jotain ihan pieniä juttuja, miten olla ja miten sanoa asioita vähänkään vieraammassa paikassa, en ole enää niin spontaani tai varma. Kulutan vaatekaapilla enemmän aikaa ja mietin sopiiko vaatteet yhteen ja miltä näytän.
Tuntuu kuin olisin masentumassa ja haluan stopata tän fiiliksen heti samantein. Tunnustan, etten ole jaksanut avata sähköposteja pariin päivään tai katsoa asioita läpi ja puhelimen soiminen ärsyttää. Ei, tämä ei ole burnout, en ole suorittajaihminen, vaan teen työrintamalla asioita joista pidän ja joihin haluan antaa panostukseni. Silti on jotenkin tyhjä olo siitä kuka itse olen, ja miksi ulkopuoliset ärsykkeet rasittavat näinkin paljon.

 Pitää varmaan kaivaa vanhat testit persoonallisuudesta ja päivittää omat voimavarat.

Hyväksyminen ja erilaisuus

Tiedättekö, kun on pitkästä aikaa kipeenä, ja ei pysty tekemään mitään. Turhautuu.
Maksin alkuviikosta kuumeessa pari päivää vanhempien luona. Katsoin telkkaria ja leffoja. Rapsutin koiraa ja tuijottelin ikkunasta pihalle.
Siinä kivasti lataantui akutkin, ja pää alkoi täyttyä halusta tehdä töitä. Äkkiä aloin kaipaamaan kokopäiväistä työntekoa. Sellaista normaalia arkea, että aamulla menee töihin ja illalla lähtee töistä.

Kuuntelin Yle 1:ltä Pullopostia Lapsuudesta ohjelmaa eilen. Siinä puhuttiin osin siitä, mitä hyväksyminen tarkoittaa ja missä osassa se on, ja miten tärkeää se on jokaiselle.
Erityisesti tuo kohta osui. Olen viime aikoina miettinyt, miten tunnen olevani jotenkin erilainen.
Siis joo joo, jokainen on erilainen ja arvokas ja sitä rataa, mutta sellainen etsivä olo.

Tänään totesin ystävilleni, että välillä tuntuu vähän hassulta, kun olen ainoa ihminen siinä yhteisössä, joka uskoo, ja joka harrastaa seurakuntatoimintaa. Tai harrastaminen kuulostaa hölmöltä, elän henkisesti siinä ympäristössä. Se ei ole harrastamista vaan elämäntapa.
Välillä olisi mukava keskustella ja saada kommenttia ystäviltä mun toimista, siinä missä toiset käyvät jumpassa, töissä, koulussa... Minä käyn Raamatturyhmissä, Jumalanpalveluksissa, lukemassa esirukousta, auttamassa nuorisotyössä....välillä asun seurakuntakeskuksella päivät. Tuntuu, että keskustelut lakkaa aina niihin, joten hirveesti en niitä tuo esille. Tietysti olisi ihanaa puhua asioista enemmän ihmisten kanssa, joiden kanssa haluaa jakaa maalliset murheet ja ahdistukset. Tän asian kanssa välillä on olo, että on yksin jossain meressä kellumassa.

Erilaisuus, olen aina ollut erilainen, siltä on tuntunut. Perhe ei tuo normituksen mukaista perhesuhdetta, äiti on olemassa ja äiti ei ole olemassa. Itsensä kilpailuttaminen äidin hyväksymisestä kaikkina hetkinä on ollut joskus selviytymiskortti, miten on pitänyt elää ja toimia, jotta äiti hyväksyisi.  Sillä oli todella mielenkiintoista kuunnella eilen Pullopostia lapsuudesta -juttua, sillä siinä oli kohtia, joihin samaistua. Samanlaisia mielikuvia tuli lapsuudesta omaan mieleen ja samanlaisia fiiliksiä.

Vaikka olen itsenäinen ja haluan toimia itsenäisesti nuorena aikuisena, kaipaan minäkin hyväksyntää. Hyväksyminen ei minulle tarkoita hiljaista hyväksyntää, vaan sitä, että asioista kysellään ja ollaan kiinnostuneita. Sitä se on, kiinnostuksen osoittamista, Tunnen, että tulen ihmisenä hyväksytyksi, mutta välillä tuntuu, että kaikki muhun kuuluva elämä ei tule hyväksytyksi -Niinpä niin, hyvä jos itse aina hyväksyn jokaista asiaa elämässäni.

Istuin tänään päiväkahvilla äidin ja veljen kanssa. Veli sitten toteaa ykskaks et mun profiiliselfie on outo. Olin, että ahaa, no mä tykkään. Kuulema siinä on suu poskiin asti ja mitä ihme kommenttia siinä tuli. Äiti sanoi kuvan nähtyään samaa, että no on kuva. Itse taas pidän kuvastani, joten onko liikaa vaadittu äidiltä tyttärensä kunnioittamista silloin, jos tytär on tyytyväinen omaan kuvaansa? Itsetunto kun ei ulkoisiin ominaisuuksiin rakentunut vielä kovin vahvaksi.

Joulu 2014, 2/2

Tulimme hautuumaalta koko perheenä poiskin. Laitoimme saunan päälle ja pikkuhiljaa äiti alkoi muistuttaa sitä, mitä ajattelin äidin olevan jouluaattona. Katsoin jotain leffaa, kun miesväki meni ensin saunaan, sen jälkeen äiti meni ja huuteli mua mukan. Viimeisenä asiana menen äidin kanssa saunaan, jo sohvalla hajuraon kanssa istuminen tuntuu ahdistavalta.

Odotin kun äiti tuli pois ja lähdin itsekin nauttimaan joululöylyistä.
Ruokapöydässä oli viiniä, jota oltiin juotu liian vähän siihen nähden missä kunnossa äiti oli. Ruokailun jälkeen äiti lähti makuuhuoneeseen "lepuuttamaan jalkaansa". Selvennettäköön, että äidillä ollu keväästä asti jalassa rasitusvamma.
äiti "lepuutti" jalkaansa kolmisen tuntia, kun isä meni sitten herättämään sammunutta äitiämme, jotta saataisiin lahjat jaettua loppuun saakka. jälleen tänäkin jouluna jaoimme siskoni tuomat joululahjat ilman äitiä. Itse unohdin perheen lahjat ottaa aamulla mukaan, ja ajattelin että on parempi jakaa seuraavana päivänä, kun äitikin on selvinpäin todennäköisemmin.

Perinteiseen tapaan joimme iltakahvit ja katsoimme telkkaria, lähdin yhdeksältä hakemaan ystävääni jouluyönmessuun. Kun lähdin starttaaman autoa, tajusin, että kukaan suuttunut sinä päivänä. Olin erittäin iloinen, ainut huuto mikä lähti oli isän suusta, kun tämä stressasi joulua ja korotti ääntänsä kun hoputti jonnekin, johon ystävällisesti sanoin, ettei tänään ole mikään kiire, ja että kaikki ehtii tehdä kyllä kuten aiempinakin jouluina.

Messussa ystäväni kanssa tapasin yhden toisen ystäväni pitkän ajan jälkeen <3
Alttarilla ehtoollista jakamassa oli itselleni tärkeä ja tuttu pappi. Ojentaessaan ehtoollista hän puristi kättäni ja katsoi jotenkin niin syvälle aidosti silmiin, että tunsin jotain niin suurta ja sanoinkuvaamatonta hyvää oloa, että sain hetken niellä kyyneleitä.
Yleensä penkkiin kävellessäni tervehdin tuttuja, mutta silä kertaa en tiennyt olisinko katsonut ylös vai alas, jottei kyyneleet olisi lähteneet valumaan.
Tuntui kuin rukouksiini olisi vastattu; kukaan ei nostanut myrskyä, kaikilla läheisilläni sinä päivänä oli joulumieli. Ja vaikka äiti sammui, totesimme kukin ajatuksissamme, että tämä vain kuuluu tähän asiaan ja antaa nukkua päätään selväksi.

Joulun loput pyhät olin vanhempieni sohvalla, katsoin telkakria ja lepäsin alkavaa flunssaa pois (ääni on kolmatta päivää puolitiessään).

Toivottavasti edes jollain oli siunattu joulu <3 Omani tuntui siunatulta.

Ja hei, hyvää loppu vuotta! ja vielä parempaa uuden vuoden alkua!

Joulu 2014, 1/2

Joulu oli ja meni, kamala miten paljon kirjoitusvirheitä kaksi edellistä postausta sisälsivät. Huomaa, että kirjoitin ne tunteella, en lukulaseilla :D
Mutta nyt vakavoidun, kerron joulustani, tai koko viime viikosta. Aiemmin en ole kerinnyt istua kotona ajatuksen kanssa, jotta olisin saanut jäsennettyä ajatuksia ja tunteita tekstiksi.

Veljeni kotiutui armeijasta joulua edeltävällä viikolla ja itse valmistuin humanistiselle ja kasvatusalalle koulusta. Juhlan aiheita siis oli vähintään kaksinkappalein.
Olimme veljen kanssa kotona tiistaina, aatonaattona yötä, äiti oli päivällä hakenut "ystävälleen" pullon. En tiedä millä vaikutuksella ystävän juodessa viiden kilometrin päässä meidän äiti humaltui. Kerran illan aikana menin käymään keittiössä, äiti oli kaatamassa lasiin pullosta kirkasta, kun huoasi mut. (Kuten tiedämme puolusteluja riittää) Äiti sanoi et ottaa vähän lämmikettä kun palelee. Tokaisin, että laittaa päälle enemmän, se auttaa paremmin. Äiti puolusti, että hänellä on näin ja näin paljon vaatetta. Sanoin vain, että laita lisää. Niin mäkin teen, jos palelee.

Aattoaamuna oli kunnolla pakkasta ja lähdin sytyttämään vapaaehtoisena kynttilöitä kirkolle, oli todella mukavaa viettää aattoaamu hyvässä seurassa. Kun kävelin autolle mietin mielessäni, että mitä aatosta tulee. Ahdistus oli jotain pahempaa, kuin hissiin yksin jumiin jääminen.
Jouduin käymään aamulla kämpälläni ruokkimassa jyrsijät. Pääsin ovesta sisään ja aloin keittämään kahvia itselleni, kun jouduin ahdistuksissani laskemaan suodatinpussin pöydälle ja istumaan sohvan karmille hetkeksi. Koska olen hengellinen ihminen, koin hyväksi laittaa käteni ristiin, painaa pääni alas ja sulkea silmäni. Rukoilin ääneen voimaa kestää aatto ja tilanteita, joihin perheemme kärsivällisyys riittäisi, pyysin rukouksessani ettei tarvitsisi huutaa ja tapella joutavia. Siinä rukoillessani tuntui, kuin jokin olisi koskettanu vasemmalta puolen lapaani. Tuntui kuin en olisi ollut yksin, vaikkei ketään ollutkaan marsujen lisäksi fyysisesti läsnä.
Oloni rauhoittui ja keitin kahvin, katsoin joulupukin kuumaa linjaa ja joulurauhanjulistuksen. Julistuksen jälkeen kyyneeleet alkoivat valumaan, toivoin niin, että se olisi totta kaikissa perheissä.

Lähdin takaisin porukoille puuron syöntiin, jota sain juuri ja juuri lautasellisen, kun tulin myöhässä puuroajasta. Noh, kestin sen ja varasin kinkusta isomman palan siitä hyvästä, lisäksi voitin pienen summan joululahja-arvasta muiden raaputtaessa vain tyhjiä voittoja.
Äiti oli selvinpäin kun lähdimme hautausmaalle, tänä vuonna ei tarvinnut hävetä sitä, että äiti hoippuisi tai sössöttäisi hautuumaalla.

Murtumiset ja tarkoitukset

Jos sitä joskus murtuisi ihan täysin ja sitten murtaisi uudelleenrakentamisen voimalla huterat ja hauraat, niin ympärillä olisi luultavasti kaaosta.

Mietin tällä erää, että monta kertaa olen itse murtunut, ja kasannut itseä. Eri asteisesti muutaman kerran kyllä. Joka kerran jälkeen on tuntunut, että murtumiset on vain pehmentäneet suhtautumista asioihin. Kun on nähnyt joka kerralla, että kun luulee nähneensä kaiken, ei itseasiassa olekaan nähnyt juuri mitään.
Nuorempana elämään suhtautuminen oli erittäin masentavaa. Pystyin pitämään harrastuksissa päällä optimismia, toiminta kerhonohjaajana ja erilaisissa pienryhmissä mukanaolo oli pakoa ja itsensä koossa pitämistä. Ahdistuin lähes aina siitä, kun lähestyin kotia ja oli muu kuin sunnuntai tai maanantai. Koskaan ei tiennyt missä kunnossa äiti oli. Saattoi olla iltoja, kun kotona oli sellainen ihana pullantuoksuinen äiti tai vastaavasti niitä ihan päinvastaisia iltoja.

Harrastukset olivat kaikki jotain ryhmätoimintaa, yksin en harrastanut muuta kuin kirjoittamista. Ryhmän ja ohjaajien merkitystä ei vain pysty tarpeeksi kuvaamaan. Niiden kautta sain tarvitsemaani rohkeutta olla oma itseni, koin sen miten paljon tasapainoinen aikuinen nuoren elämässä voisi tehdä. Koulutustaustani on sosiaalialalla ja motiivi tehdä sitä työtä on lähtöisin omasta itsestäni ja kokemuksistani. Nyt on hienoa huomata, että olen saanut mahdollisuuksia olla itse nuorena aikuisena apuna ja tukena nuoruuttaan aloitteleville ihmislapsille.
Ne asiat ja tunteet, joita olen kokenut ja joita olen käsitellyt, ovat nyt yksi työkaluni.

Silloin kun olen murtunut oloni takia täysin ja on tuntunut, että jalkojen alla on vapaapudotus, ja rakas ihminen vain heittää kiviä niskaan. Silloin olen koonnut itseni muiden ihmisten ja uskon avulla. Uskon Jumalaan, ja siihen, että kaikella isolla on jokin tarkoituksensa. Niin on käynyt jonkin kerran jo. Esimerkiksi: jouduin pitämään välivuoden lukion jälkeen. Pääsin yhdelle isolle yhdistykselle tekemään töitä pienten koululaisten parissa, ja siinä sivussa muuta yhdistyksen elämään kuuluvaa toimistotyötä toiminnanjohtajan avuksi. Se vuosi antoi erittäin paljon osaamista, ja jos olisin päässyt kouluun heti haettuani olisi se työkokemus jäänyt saamatta. Opiskeluissakin on ollut mukavaa, kun on ollut jokin pinta josta heijastaa omaa toimintaa.

Asiat järjestyvät, aina. Sen tiedän, ihan sama montako kertaa elämä murtaisi maahan, kunhan vain luotan siihen, että nousen pehmeämpänä, ja ihmisenä. En edes yritä koota itselleni räväkkää suojakuorta, ja piilottaa itseäni sen alle. Se ei toimi kovin pitkälle, eikä se ole minua. Turha yrittää feikata sitä, mikä ei tunnu hyvältä itsestä jatai ympärillä olevista ihmisistä.