Tiedättekö, kun on pitkästä aikaa kipeenä, ja ei pysty tekemään mitään. Turhautuu.
Maksin alkuviikosta kuumeessa pari päivää vanhempien luona. Katsoin telkkaria ja leffoja. Rapsutin koiraa ja tuijottelin ikkunasta pihalle.
Siinä kivasti lataantui akutkin, ja pää alkoi täyttyä halusta tehdä töitä. Äkkiä aloin kaipaamaan kokopäiväistä työntekoa. Sellaista normaalia arkea, että aamulla menee töihin ja illalla lähtee töistä.
Kuuntelin Yle 1:ltä Pullopostia Lapsuudesta ohjelmaa eilen. Siinä puhuttiin osin siitä, mitä hyväksyminen tarkoittaa ja missä osassa se on, ja miten tärkeää se on jokaiselle.
Erityisesti tuo kohta osui. Olen viime aikoina miettinyt, miten tunnen olevani jotenkin erilainen.
Siis joo joo, jokainen on erilainen ja arvokas ja sitä rataa, mutta sellainen etsivä olo.
Tänään totesin ystävilleni, että välillä tuntuu vähän hassulta, kun olen ainoa ihminen siinä yhteisössä, joka uskoo, ja joka harrastaa seurakuntatoimintaa. Tai harrastaminen kuulostaa hölmöltä, elän henkisesti siinä ympäristössä. Se ei ole harrastamista vaan elämäntapa.
Välillä olisi mukava keskustella ja saada kommenttia ystäviltä mun toimista, siinä missä toiset käyvät jumpassa, töissä, koulussa... Minä käyn Raamatturyhmissä, Jumalanpalveluksissa, lukemassa esirukousta, auttamassa nuorisotyössä....välillä asun seurakuntakeskuksella päivät. Tuntuu, että keskustelut lakkaa aina niihin, joten hirveesti en niitä tuo esille. Tietysti olisi ihanaa puhua asioista enemmän ihmisten kanssa, joiden kanssa haluaa jakaa maalliset murheet ja ahdistukset. Tän asian kanssa välillä on olo, että on yksin jossain meressä kellumassa.
Erilaisuus, olen aina ollut erilainen, siltä on tuntunut. Perhe ei tuo normituksen mukaista perhesuhdetta, äiti on olemassa ja äiti ei ole olemassa. Itsensä kilpailuttaminen äidin hyväksymisestä kaikkina hetkinä on ollut joskus selviytymiskortti, miten on pitänyt elää ja toimia, jotta äiti hyväksyisi. Sillä oli todella mielenkiintoista kuunnella eilen Pullopostia lapsuudesta -juttua, sillä siinä oli kohtia, joihin samaistua. Samanlaisia mielikuvia tuli lapsuudesta omaan mieleen ja samanlaisia fiiliksiä.
Vaikka olen itsenäinen ja haluan toimia itsenäisesti nuorena aikuisena, kaipaan minäkin hyväksyntää. Hyväksyminen ei minulle tarkoita hiljaista hyväksyntää, vaan sitä, että asioista kysellään ja ollaan kiinnostuneita. Sitä se on, kiinnostuksen osoittamista, Tunnen, että tulen ihmisenä hyväksytyksi, mutta välillä tuntuu, että kaikki muhun kuuluva elämä ei tule hyväksytyksi -Niinpä niin, hyvä jos itse aina hyväksyn jokaista asiaa elämässäni.
Istuin tänään päiväkahvilla äidin ja veljen kanssa. Veli sitten toteaa ykskaks et mun profiiliselfie on outo. Olin, että ahaa, no mä tykkään. Kuulema siinä on suu poskiin asti ja mitä ihme kommenttia siinä tuli. Äiti sanoi kuvan nähtyään samaa, että no on kuva. Itse taas pidän kuvastani, joten onko liikaa vaadittu äidiltä tyttärensä kunnioittamista silloin, jos tytär on tyytyväinen omaan kuvaansa? Itsetunto kun ei ulkoisiin ominaisuuksiin rakentunut vielä kovin vahvaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti