Ruokaa vai ei?

Olen taas aikamatkaillut ja koonnut elämääni yhdeksi nauhaksi. Tai ennemminkin olen nähnyt silmieni edessä pyykkinarun ja pyykkejä kuivumassa. Eri tilanteet, joissa mua on pesty.
Mietin erityisesti sitä ahdistusta mikä mulla on ollut yläasteella ja lukion alussa. En osannut määrittää sitä, mistä se kumpusi. Ehkä siitä mitä kotona oli, ehkä koulukiusaamisesta, ehkä vain yleisestä jostain tilasta. Mitään normaalia teiniangstia se ei ollut kuitenkaan.

Masennusten ja ahdistusten aikoina olen kärsinyt syömishäiriöistä. Lähinnä anoreksiaan viittaavista, mitään diagnoosia en ole siitä koskaan saanut. Mutta eipä siihen nykyisin tarvita lääkäriä diagnosoimaan sitä. Halusin olla laiha, laihempi, vältin syömistä, pienensin annoskokoja, valehtelin syömisiäni. En ollut tyytyväinen kehonkuvaani. En voinut sanoa kenellekään sitä, koska tunsin asian kuuluvan vain minulle eikä muille. Terkkari taisi joskus kysyä syömisestäni ja kerroin syöväni normaalisti, en kertonut totuutta. Painoindeksi taisi olla koko ajan siinä ja siinä alarajan sopivassa linjassa. En halunnut mihinkään hoitoon, pelkäsin sitä, että jos laihdun liikaa, niin päädyn laitokseen ja että oma paha olo huomattaisiin. Halusin osin olla myös näkymätön.

Luojalle kiitos ystävistäni, jotka silloin uskalsivat puhua minulle. He kysyivät miksi en syö, tenttasivat että olenko syönyt ja mitä olen syönyt. Kaikessa ahistavuudessa se tuntui hyvältä. Tuntui hyvältä, että joku oli huomannut asian. Pikkuhiljaa sitä parani oman kehonkuvan kanssa.
Edelliskerran huomattava painonpudotus oli opiskelujen alussa muutama vuosi sitten.
Olin masentunut, uupunut: muutto, uusi ympäristö, ero ja mitkä kaikki vaikuttivatkan ajatuksiin silloin. Elin päivät kahvilla ja näkkileivällä pääasiallisesti. En tietoisesti ajatellut anorektisesti, mutta en jaksaut tehdä ruokaa tai syödä tai ajatella syömistä. Oli vain helppo unohtaa ruokailu.
Laihduin niin, että kuulin siitä useammalta läheiseltä. Ymmärsin katkaista ajatukseni siinä pyörässä.

Tänä syksynä paino on jälleen notkahtanut, mutta ei niin paljoa kuin tuolloin viimeksi. Tällä kertaa se johtuu lähinnä vain epäsäännöllisyydestä päivärytmeissä. Välillä menen paikasta a. paikkaan b. ja hengähdän vasta illalla seitsemän aikaan ensimmäisen kerran, jolloin tajuan etten ole syönyt koko päivänä. Jokin aika sitten aloin pitämään ruokapäiväkirjaa terveellisestä syömisestäni, jotta kiinnittäisin huomiota ruokailuihin. Siitä vain on niin helppo ja halpa (justjoo, leikinpä terveydelläni) nipistää päivässä. Kiitos tässäkin tilanteessa ystävien. Muutama ystävä ilmaisi huolensa laihtumisestani, jolloin itsekin ymmärsin asian. Ilman ystäviäni olisin varmasti jossain laitoksessa -jos edes hengissäkään tällä hetkellä. He ovat enkeleitäni maan päällä <3

Entinen masentunut, nykyisin yhä masentunut?

Kuinka moni on ollut masentunut? Joko diagnosoidusti tai omasta mielestään?
Kuinka monesta on joinakin aamuina tuntunut hirveän vaikealta nousta sängystä ylös?
Kuinka moni on ollut joskus sitä mieltä, että on turhaa syödä tai olla hereillä?
Entä kuinka moni on myöhemmin huomannut ajattelevansa päinvastoin? Kuinka monen mielestä elämässä onkin ollut valoa? Kuinka moni ei voisi enää kuvitella olevansakaan masentunut?

Itse taivun syksystä rauhalliseen melankoliaan, ei masennukseen vaan sellaiseen tiettyyn rauhallisuuteen aina iltaisin, kun alkaa hämärtämään, sytytän kynttilöitä ja nautin siitä valosta.
Joskus se pimeys on tuntunut jatkuvan läpi vuoden muuttaen vain vähän painopistettään.

Haluan tuoda esille sen tavanomaisen reaktion, kun kertoo olleen masentuneen joskus. En avaa tällä keskusteluja, tietysti luon ihmiseen luottamuksen, ennen kuin kerron olleeni masentunut.
Se yleisin reaktio varsinkin miespuolisilla henkilöillä on ollut sellainen puolesta sekunnista sekunnin hiljaisuus ja poispäin katsominen ja ilmeestä on nähnyt ajatuksen "onko tuo hullu tai nyt masentunut...?", Sit hirveä vakuuttelu, et joo, olen kunnossa, ja elämäniloinen.
Naisilla taas yleensä heränny sellainen huolenvire silmissä, et pärjäätkö sä, oletko sä kunnossa?

Ei masennus ole elinikäinen sairaus tai mielenvikaisuus. En ole masentunut, vaikka välillä onkin päiviä, joina tuntuu ettei elämästä tule yhtään mitään. Sellaisia päiviä on kaikilla. Ainakin niin uskallan väittää, silä pidän itseäni tällä hetkellä todella elämnmyönteisenä ja positiivisena ihmisenä, koska tiedän mitä muuta elämä voisi olla, enkä koe itselläni tarvetta vetäytyä päivien synkkyyteen.
Haluan kuitenkin olla se, joka voi omalla kokemuksella auttaa masentuneita ihmisiä ympärilläni.