Olen taas aikamatkaillut ja koonnut elämääni yhdeksi nauhaksi. Tai ennemminkin olen nähnyt silmieni edessä pyykkinarun ja pyykkejä kuivumassa. Eri tilanteet, joissa mua on pesty.
Mietin erityisesti sitä ahdistusta mikä mulla on ollut yläasteella ja lukion alussa. En osannut määrittää sitä, mistä se kumpusi. Ehkä siitä mitä kotona oli, ehkä koulukiusaamisesta, ehkä vain yleisestä jostain tilasta. Mitään normaalia teiniangstia se ei ollut kuitenkaan.
Masennusten ja ahdistusten aikoina olen kärsinyt syömishäiriöistä. Lähinnä anoreksiaan viittaavista, mitään diagnoosia en ole siitä koskaan saanut. Mutta eipä siihen nykyisin tarvita lääkäriä diagnosoimaan sitä. Halusin olla laiha, laihempi, vältin syömistä, pienensin annoskokoja, valehtelin syömisiäni. En ollut tyytyväinen kehonkuvaani. En voinut sanoa kenellekään sitä, koska tunsin asian kuuluvan vain minulle eikä muille. Terkkari taisi joskus kysyä syömisestäni ja kerroin syöväni normaalisti, en kertonut totuutta. Painoindeksi taisi olla koko ajan siinä ja siinä alarajan sopivassa linjassa. En halunnut mihinkään hoitoon, pelkäsin sitä, että jos laihdun liikaa, niin päädyn laitokseen ja että oma paha olo huomattaisiin. Halusin osin olla myös näkymätön.
Luojalle kiitos ystävistäni, jotka silloin uskalsivat puhua minulle. He kysyivät miksi en syö, tenttasivat että olenko syönyt ja mitä olen syönyt. Kaikessa ahistavuudessa se tuntui hyvältä. Tuntui hyvältä, että joku oli huomannut asian. Pikkuhiljaa sitä parani oman kehonkuvan kanssa.
Edelliskerran huomattava painonpudotus oli opiskelujen alussa muutama vuosi sitten.
Olin masentunut, uupunut: muutto, uusi ympäristö, ero ja mitkä kaikki vaikuttivatkan ajatuksiin silloin. Elin päivät kahvilla ja näkkileivällä pääasiallisesti. En tietoisesti ajatellut anorektisesti, mutta en jaksaut tehdä ruokaa tai syödä tai ajatella syömistä. Oli vain helppo unohtaa ruokailu.
Laihduin niin, että kuulin siitä useammalta läheiseltä. Ymmärsin katkaista ajatukseni siinä pyörässä.
Tänä syksynä paino on jälleen notkahtanut, mutta ei niin paljoa kuin tuolloin viimeksi. Tällä kertaa se johtuu lähinnä vain epäsäännöllisyydestä päivärytmeissä. Välillä menen paikasta a. paikkaan b. ja hengähdän vasta illalla seitsemän aikaan ensimmäisen kerran, jolloin tajuan etten ole syönyt koko päivänä. Jokin aika sitten aloin pitämään ruokapäiväkirjaa terveellisestä syömisestäni, jotta kiinnittäisin huomiota ruokailuihin. Siitä vain on niin helppo ja halpa (justjoo, leikinpä terveydelläni) nipistää päivässä. Kiitos tässäkin tilanteessa ystävien. Muutama ystävä ilmaisi huolensa laihtumisestani, jolloin itsekin ymmärsin asian. Ilman ystäviäni olisin varmasti jossain laitoksessa -jos edes hengissäkään tällä hetkellä. He ovat enkeleitäni maan päällä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti