Inhoan fiilistä, että en voi olla varma tulevaisuudesta. Se on kuin vapaapudotus tai heittäytyminen kalliolta tuulta vasten ja vain luottaa, että tuuli pitää sut pystyssä.
Olin yksi ilta ajelemassa kylällä. En osannut mennä suoraan kotiin, kun olin vanhempieni luona kahvilla, Fiilis oli hyvä ja autossa oleminen on aina kuin omassa kuplassa pysyminen. Pystyt hallitsemaan sen.
Ajoin yhtä risteystä kohti, mikäö oli itselleni ihan tuttu, mutta en osannut kuin viime hetkellä päättää suuntaa mihin kääntyä. Ymmärsin, että en tiedä ihan tarkkaan mitä haluan tehdä. Unelmia on, mutta ei saavutettavissa olevia tavoitteita parin vuoden päähän, kuten tähän asti ollut. Peruskoulun päättyminen, ajokortti, koulutus ja valmistuminen. Mitäs sitten? Täysin laivoin merta kohti etsimään uraa?
Vielä kun se olisi niin helppoa. Tällainen ihminen kuin minä, jonka on tarve ollut pitää elämä hallinnassa ja tiedossa tietyt kiintopisteet, jotta pysyy tasapainossa.
Luulen tämän osin johtuvan siitä, että olen oppinut niin itsenäiseksi, ja että äidiltä on vaikea kysyä yhtään mitään. Tai ilmaista huoltaan yhtään mistään.
Ehkä saan suunnan taas johonkin päin tässä joskus. Nyt vielä turvallisesti pari kuukautta koulua jäljellä.
Välillä saa kriiseillä, kun ei anna sen vaikuttaa kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti