"Sä oot niin viaton"

Kauniit sanat on joskus vaikea kuulla, vielä vaikeampaa sanoa.
Eilen tehtiin jäähyväisiä yhden ihmisen kanssa, tällä on iso leikkaus tulossa, ja voi olla, ettei enää nähdä. Tämä on äitini ystävä.  Hän asuu kauempana, mutta on ollut viime aikoina paljon vanhemmillani käymässä. Olen ihmetellyt, miten hän on jaksanut taistella syöpää vastaan niinkin hyvin. Eilen kuitenkin oli luovutus lähellä. Näin miten tämä itki humalassa olevan äitini edessä, ja äiti halasi ja lohdutti.
Äiti oli ystävä ystävälle, käyttäytyi kuin äiti lapselle. Muistin, miten äiti on lohduttanut minua pienenä. Silloin olo oli aina vähän hassun kiusaantunut ja ristiriitainen.
Eilen näin äidin tärkeänä ja korvaamattomana ihmisenä toiselle ihmiselle. Häpesin hieman, että äiti oli humalassa, mutta mietin, että ystävälle sillä ei ollut merkitystä.
Pohdin, että jos itselläni on suuri suru, pelko, epävarmuus, ja vaikka oma ystävä olisi humalassa, mutta puhkuisi empatiaa ja lohduttamista, en ajaisi häntä pois. Sillä se ihminen on sillä hetkellä entistäkin tärkeämpi.

Ensimmäistä kertaa ymmärsin kuulevani mulle tarkoitetut jäähyväissanat. Koira istui mun sylissä ja änisi, se ei murissu eikä ollut äkäinen, mutta ihan kuin se olisi ollut surullinen ja yrittänyt sanoa, että kyllä sä selviät, joten jouduin tarraamaan sen turkkiin lujasti kiinni kenenkään huomaamatta, etten purskahda itkuun. "Sä oot niin viaton", sittenpä se hetken herkkyys hävis siinä kun äidin piti tulla sössöttämään siihen viereen. Viattomuus, viaton, päätin, että haluan olla elämässäni viaton, en halua tuottaa ihmisille tarkoituksella tuskaa ja vaivaa, vaan olla hieman lapsenmielisestikin välillä katsoa maailmaa ja tilanteita.
Samalla rinnastan tuota viattomuutta itseni syyllistämiseen, kerran yksi tärkeä ihminen sanoi puhelimessa, ettei se ole sun syy (se että äiti on alkoholisoitunut).
Olen täysin viaton siinä.

Entinen masentunut, nykyisin yhä masentunut?

Kuinka moni on ollut masentunut? Joko diagnosoidusti tai omasta mielestään?
Kuinka monesta on joinakin aamuina tuntunut hirveän vaikealta nousta sängystä ylös?
Kuinka moni on ollut joskus sitä mieltä, että on turhaa syödä tai olla hereillä?
Entä kuinka moni on myöhemmin huomannut ajattelevansa päinvastoin? Kuinka monen mielestä elämässä onkin ollut valoa? Kuinka moni ei voisi enää kuvitella olevansakaan masentunut?

Itse taivun syksystä rauhalliseen melankoliaan, ei masennukseen vaan sellaiseen tiettyyn rauhallisuuteen aina iltaisin, kun alkaa hämärtämään, sytytän kynttilöitä ja nautin siitä valosta.
Joskus se pimeys on tuntunut jatkuvan läpi vuoden muuttaen vain vähän painopistettään.

Haluan tuoda esille sen tavanomaisen reaktion, kun kertoo olleen masentuneen joskus. En avaa tällä keskusteluja, tietysti luon ihmiseen luottamuksen, ennen kuin kerron olleeni masentunut.
Se yleisin reaktio varsinkin miespuolisilla henkilöillä on ollut sellainen puolesta sekunnista sekunnin hiljaisuus ja poispäin katsominen ja ilmeestä on nähnyt ajatuksen "onko tuo hullu tai nyt masentunut...?", Sit hirveä vakuuttelu, et joo, olen kunnossa, ja elämäniloinen.
Naisilla taas yleensä heränny sellainen huolenvire silmissä, et pärjäätkö sä, oletko sä kunnossa?

Ei masennus ole elinikäinen sairaus tai mielenvikaisuus. En ole masentunut, vaikka välillä onkin päiviä, joina tuntuu ettei elämästä tule yhtään mitään. Sellaisia päiviä on kaikilla. Ainakin niin uskallan väittää, silä pidän itseäni tällä hetkellä todella elämnmyönteisenä ja positiivisena ihmisenä, koska tiedän mitä muuta elämä voisi olla, enkä koe itselläni tarvetta vetäytyä päivien synkkyyteen.
Haluan kuitenkin olla se, joka voi omalla kokemuksella auttaa masentuneita ihmisiä ympärilläni.