Niinkauan kuin muistan se päivä on ollut jotenkin kiusallinen. Aina olen ollut kotona ja äiti on sunnuntaisin selvinpäin.Olemme yhdessä ja katsomme televisiota. Olemme ehjän oloinen perhe.
Eilenkin olin kotona, veljeni on armeijassa ja sisko ei päässyt tai halunnut tulla useamman sadan kilometrin takia. Valmistin meille ruuan, pihviä ja sipulihöystöä juustoisen laatikon kanssa ja jälkiruuaksi kermakakkua.
Aterian valmistus ei mennyt niinkuin ajattelin, pihvit jäivät pikkasen sitkeiksi ja kakku raa'aksi. Paistoin kakkupohjaa uunissa jonkin aikaaa halkaisun jälkeen ja tietysti sellainen kakkupohja kuivuu kun tarpeeksi paistaa.
Kakku oli koottaessa ihan kamalan näköinen, kostotuytin sitä kyllä ja laitoin hilloa sekä kermavaahtoa, mutta silti. Hyvä siitä siitä tuli maultaan vaikka rakenne oli jotain ihan muuta. Kerman päältä ei olisi tiennt, että sen alla sydämen muotoinen pohja oli koottu muutaman kerran useasta eri palasta.
Kakku kuvaa hyvin itseäni; monesta osasta koottu ja kuorrutettu kauniiksi. Olen koonnut itseäni muutaman kerran, ja hakenut saumausaineita sen johdosta, ettei äiti ole pystynyt aina olemaan äiti. Silti suhtaudun elämään kauniisti ja positiivisesti. Tunnen, että saan päivä päivältä takaisin niitä iltoja ja öitä, joina olen itkenyt huoneessani pää käsien välissä toivottamana sitä kaikkea nuoruuden murrosikää ja sitä, ettei äidille ole voinut kertoa sen vertaa asioitaan kuin olisi halunnut.
Pihvien sitkeys taas kuvaa hyvin omaa sitkeyttäni, olen oppinut olemaan luovuttamatta, oli asia mikä tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti