Uskalla!

Uskallus on jotain, mikä voi muuttaa paljonkin.
Uskallus tarvitsee rohkeutta ja päämäärätietoisuutta.
Uskallus voi mahdollistaa kehittymisen.
Mutta uskalluksen suuri vastus on  epävarmuus, pelko.

Noin ajattelin juuri äsken, kun muistelin omia fiiliksiä joitakin vuosia sitten. Joitakin vuosia sitten tapahtui ikävät kouluammuskelut, ja niiden myötä levisi aalto perättömistä uhkauksista. Oma kouluni sai silloin myös perättömän uhkauksen, asiasta järjestettiin jälkihoitoa niille, jotka olivat säikähtäneet asiaa. Itse olin tuolloin jossain ihan pinteessä, tunsin, että puhuminen helpottaisi omaa ahdistusta, ja uhkaus vain vahvisti ahdistuksen tuntua. Kävelin sisään rakennukseen, jossa pidettiin päivystystä oppilaita varten. Sisällä istui terveydenhoitaja ja  kuraattori. Tervehdin ja lumipallomaisesti aloin vain puhumaan. Se fiilis oli samaan aikaan helpottava, ja ahdistava. Kerroin omat tunnelmat uhkauksesta ja samaan hengenvetoon masentuneisuudesta äidin ongelman takia. Uskon, että näillä ihmisillä oli hetken pallo hukassa, kun olin tyhjästä ilmestynyt oman myttyni kanssa heidän eteensä. He kyselivät tilanteestani ja sain ensin ajan kuraattorille, jonka kautta pääsin psykologille.

Joka kerta, kun menin psykologille, katsoin ympärilleni, ettei kukaan tuttu tai läheinen näe. En vain halunnut perheen tietävän, että käyn puhumassa perheen asioista tai omista asioista jollekin. Sehän olis petos omaa perhettä kohtaan! Niin ajattelin silloin.

Psykologin käyntien aikana perheelleni lähetettiin kutsut yhteiseen tapaamiseen. En saanut sitä kirjettä ollenkaan. Samoihin aikoihin mummi kuoli, ja järjestimme hautajaisia ja suruaika oli päällänsä. Psykolgikäyntini oli juuri ennen hautajaisia, jolloin sain kuulla postitetuista kirjeistä. Hautajaisten jälkeen yksi ilta äiti tuli hysteerisenä huoneesi kysyen et onko hän näin huono äiti, että pitää mennä sos.toimeen? Psykologin kautta oli lähtenyt uudet kirjeet meille kaikille. Siinä oli uus ikeskusteluaika.

Menin tietysti itse paniikkiin ja kielsin kaiken, pakenin paikalta ystäväni luo. Ainut kerta kun lähdin kotoa kertomatta kenellekään minne. En tiennyt ovesta lähtiessä ensin minne edes menen, lähdin vain pyöräilemään kaupunkia kohti.

Uskallukseni ei riittänyt tuolloin sanomaan äidille, että hän tarvitsee apua. Jälkeen päin olisin toivnut osaavani sanoa jotain äidille, mutta ei. Toivottavasti edes joku muu uskaltaa puhua ongelman aiheuttajalle asiasta.