Uusi alku on toteutunut

Edellinen postaus oli hieman synkempi, mutta  elämä joskus on vähän synkeää.
Vuosi sitten tähän aikaan olin muuten jo päättänyt vakaasti, etten jatka enää vanhassa työpaikassa ja olin myös päättänyt muuttavani pois.
Varmasti parhaimmat päätökseni hetkeen elämässäni.
Vasta nyt on tuntunut, että voi elää sillei kuten haluan, tai miten olen unelmoinut eläväni.

Äitienpäiväpostauksessa kerroin, etten ole menossa vanhempien luo. No, puhin siskon kanssa ja tämä oli menossa vanhempieni suunnalle viikonloppuna joten, kun oli pitkän pitkästä aikaa tilaisuus olla yhdessä sisarusten kanssa, niin totta kai. Kävimme päiväkseltään kahvilla ja syömässä. Oli mukavaa, vaikka illalla kotiin palatessa olin ihan puhki. Paljon hälyä ja mölyä, tällainen erityisherkkä, joka varsin jännittää kireitä perhevälejä, vaan hiljentyy ja vetäytyy loppuillaksi omiin oloihin.

Tässä vain tuntuu, että vuoden aikana on tapahtunut jokin uusi alku, niin kuin uusi luku. En huomaa luisuvani samanlaiseen yksinäisyyteen kuin aiemmin, eikä minulle soitella sillointällöin koiran ulkoiluttamisesta tai muusta asiasta kuten yleensä aiemmin.

kirjoitan tästä vielä enemmän joku päivä, nyt ei aivoilla synny mitään kovinkaan syvällistä.

Toivottaavsti sun äitienpäivä oli mieluinen ^^

13 syytä -sarja ja minä

Katsoin tuon Netflixin hittisarjan parissa päivässä lähes putkeen. Juonihan siinä on aika yksinkertainen, High School tyttö on tehnyt itsemurhan ja ennnen tekoaan nauhoittanut kaseteille syitä ja ajatuksiaan siitä, miksi päätyi tekoonsa.

Postaus ei suoranaisesti sisällä juonipaljastuksia mutta viittauksia teemoihin kyllä. Tämä sisältää menneitä itsetuhoisia ajatuksia, ahdistusta ja itsensä nöyryytystä, tämän ei ole tarkoitus innostaa ketään itsetuhoisuuteen, se ei johda todellisuudessa mihinkään.

Sarja oli itselleni samaistuttava, 10-vuotta sitten olin lopettamassa peruskoulua ja aloittamassa lukiota. Ajattelin olevani äkkiä paljon vanhempi ja fiksumpi, ja kyl te tiedätte miltä 15-16- vuotiaana tuntuu elämä. Tuntui vapauttavalta, vaikka rakennus olikin sama ja opettajat lähes kaikki naamoiltaan tuttuja niin silti. Pääsin pois tiettyjen kiusaajien silmistä, jotka olivat olleet ala-asteen kolmosluokasta lähtien. Osasyy kiusaamisen kokemuksiin oli äidin ongelma, josta varmaan koko kylä tiesi, ja varmasti liikkui myös huhuja. Olin aina hiljainen, pitkähiuksinen tukioppilasnuori, joka halusi tehdä paljon asioita, mutta jota ujous ja päivittäin kohdatut myrkytetyt yhteisöt jarruttivat. Minulla oli vahva ihastus, vaikka yritin peitellä asiaa  ja kerroin joillekin tunteistani niin tuntui että äkkiä koko koulu tiesi. Siitä ei kiusattu, mutta olisin halunnut pitää sen pienemmän piirin tietona. Vaikutin ehkä itsekin siihen soittamalla tälle ihastukselle silloisen ystäväni painostuksesta ja kerroin tykkääväni hänestä, noo se ei johtanut mihinkään muuhun kuin itseni nöyryyttämiseen.
Luokallani oli pari tyttöä, jotka tekivät koulupäivistä viikottain jotenkin ikäviä. Loukkaavia kommentteja tai ulkopuolelle jättmistä. Ruokalassa istuin ennemmin yksin kuin luokkalaisteni kanssa, jos ruokailu oli eriaikaan kuin parilla ystävälläni.

Olin ala-asteella todella yllättynyt jos sain kutsun synttäreille tai muuten johonkin, yläasteella olin tottunut jo olemaan ulkopuolinen kaikista juhlista. En halunnut juoda, siinä oli ehkä yksi syy miksei minua haluttu mukaan.
Lukioon siirryttäessä siis olin iloinen, että nuo tietyt ihmiset lähtivät amikseen.
Lukion ekan vuoden muistan jotenkin, tokaa vuotta tuskin lainkaan. Lukion toisena vuotena kävin psykologilla. Luottamus äitiin kärsi kun tämä oli piilottanut sosiaalityön kutsukirjeitä perheneuvotteluun. Tunsin, etten saanut sellaista apua, jota halusin ja olisin tarvinnut kun sitä hain.
Onnena oli yläkoulus ja lukios pari nuoriso-ohjaajaa, sekä mielestäni toimiva koulun oppilashuoltoryhmä.

Harrastin itseni kynsimistä, viilsin kynsilläni ranteita ja helpotin omaa pahaa oloa sillä. Leikittelin pari kertaa saksilla, mutten uskaltanut painaa niin syvälle, että olisi tullut verta. Jäljet olivat ranteessa pari päivää, ne olivat naarmuja, joista ei jäänyt näkyviä arpia. Joitain kertoja olisin halunnut laittaa elämäni paussille, ulkoistaa itseni kaiken paskan ulkopuolelle ja hankkia sijaiskärsijä.

Itsemurhaa en harkinnut toteuttavani koskaan, sillä uskoin, että tuo huono aikakausi loppuu joskus. Niin se loppuikin. Eri asteittain, pikkuhiljaa paskamaiset asiat jäivät kyydistä ja sain lopulta ammattiapua, mikä oli ponnahduslauta syyttömään oloon.
Olen miettinyt noita valintoja ja jaksamisiani elämässä. Suurina kantavina voimina on olleet muutama hyvä ystävä, aktiivinen harrastustoiminta (toimi osin pakopaikkana kotoa), usko ja unelmat.
Nämä ovat luultavammin suurimmat ulkoiset ja sisäiset tekijät, etten ole tämän enempää "kieroon" kasvanut :D No heh, itseironia on myös ollut apuna parantumisissa.

Äitienpäivä

Kirjoitin pari vuotta sitten äitienpäivästä täällä.
Nyt taas pari vuotta vanhempana voisin kirjoittaa uudestaan aiheesta.

Monen monta vuotta äitienpäivä on ollut itselleni todella kiusallinen ja monisyinen päivä. Monta kertaa olen miettinyt, että miten osoittaa kiitollisuutta naiselle, joka on haavoittanut itseäni miljoonasti, mutta joka kuitenkin on biologinen äiti. Äiti on rakastanut ja rakastaa edelleen meitä lapsia. Ehkä enemmän ja vähemmän ja hieman epätasa-arvoisesti, mutta silti.
Olen yli puoli vuotta asunut avomiehen kanssa yhdessä, reilun sadan kilometrin päässä vanhemmistani. Tämä välimatka on mahdollistanut vihdoin napanuoran katkaisemisen, lähempänä asuessani yritin monesti elää itsenäistä omaa elämää, mutta olin liian lähellä käärmeenpesää.

Täällä kauempana olen nähnyt painajaisia kännisestä äidistä ja herännyt levottomana tai tullut herätetyksi, kun olen vaikuttanut levottomalta.
Paljoa muita painajaisaiheita ei olekaan. Kummallisia unia kyllä, mutta ne eivät liity tähän.

Tänä vuonna äitienpäivänä osa minusta haluaisi käydä vanhempien luona ja osa minusta haluaa visusti pysyä kotona. Emme ole menossa käymään. Molemmat soitamme omille äideillemme, avopuolison vanhemmat kun asuvat vielä kauempana kuin omani.
Veljeni on menossa käymään kylässä, itse kävin muutama viikko sitten moikkaamassa perhettä, ja halusin melko pian jo takaisin kotiin.
En halua käydä hakemassa pintanaarmuja, mitkä muistuttavat syvemmistä arvista. Soitellaan noin kerran viikossa äidin kanssa, yleensä äiti ei ole selvinpäin ja asiat pysyvät tästä syystä muutaman puhelun ajan samana, kun tämä ei muista kertoneensa asioita. Vastaan silti aina kohteliaasti ja kerron jotain kuulumisiani.
Äiti on yksi iso tekijä siihen, miksi olen kokenut elämäni olevan rikottu moneen palaseen.

Ympärillä ihmiset ovat paljon siinä iässä, että omaa perhettä aletaan perustamaan. Olen iloinen heidän puolesta, jotka kokevat lapsensa ensihuudon ja surullinen heidän puolesta joilla menee kesken tai tapahtuu muu enkelivauvaksi tekevä komplikaatio.
Omaa perhettä lemmikkien lisäksi en vielä 26-vuotiaana halaja, siihen vaikuttaa enemmän talousasiat  ja asuntoasiat kuin oma äiti. Vaikka sitä on miettinyt, että mitä jos en osaakaan olla oikeanlainen äiti ja toistan oman äitini virheitä huomaamattani. Näin unta yksi yö, että huolehdin muka omasta vauvasta, en muistanut synnyttäneeni häntä, ja unohdin imettää ja jätin vauvan sinne tänne koko ajan. Tiedän, että voin vaikuttaa historiaan omalta osaltani, ja tiedän etten ole yksin sitten kun joskus päätämme perustaa enemmänkin perhettä.

Kurjat - Les Miserables ja isä

Vihdoin yksi ilta alkukeväästä katsoin Les Miserables elokuvaversion.
En osannut odottaa, että elokuva tekee vähän syvemmän vaikutuksen.
Rakas tuli omista huveistaan kotiin puolenyön jälkeen torstai-perjantai yönä ja löysi mut silmät itkuisina sohvalta.
Ai hieman herkistyin leffan isä-tytär suhteesta? En kai... Nojoo, ihan vähän,  tai no vähän enemmän.
Näin äitienpäivän lähestyessä voidaan katsoa vähän väärinpäin, äidistäkin kyllä tulossa oma postaus viikonloppuna.

Se miten vahvasti isähahmon holhoava ja välittävä tunne puski ruudusta läpi teki vaikutuksen.
Mietin omaa suhdetta isääni. Hän on tärkeä, on aina ollut. Koskaan en ole uskaltanut näyttää vahvaa uhmaani isää kohtaa, olen kunnioittanut elämäni tämän olemista, ja hän myös arvostani ja parhaansa mukaan neuvonut minua.
Isä on tehnyt paljon, ja olisi tehnyt enemmänkin jos varallisuus olisi ollut joskus enemmän.
Rahalliset tukemiset, hankinnat, auton korjaukset. Ne ehkä osoittavat muuten jäyhän luonteen alta välittämistä, hiljaista anteeksi antoa joistain asioista, ja isällistä puolta. Olen käynyt henkistä kädenvääntöä joskus suhteestani isään. Lapsina, kun iti oli iltavuorossa ja isä  meidän kanssa kotona, oli hirveä ikävä äitiä, sillä isää ei aina  ymmärtänyt lapsena. Miksi hän huusi meille, jos tappelimme veljen kanssa, miksi hän vähätteli omia ruuanlaittotaitojaan...
Nämä on ymmärtänyt varttuessa. Tavallaan pelkäsin ja tavallaan kunnioitin välillä isää, kun hän oli vihainen jostain. Suhde isään on muotoutunut tottakai aikuisemmaksi, vaikka puhun hänelle enemmän kuin nuorena, niin silti on jokin avuttomuuden tunne. Elämässäni on isällisiä hahmoja pari, jotka ovat hieman korvanneet niitä puitteita, joita en oman isän kanssa ole saanut.
En jaa isälleni ongelmia muusta kuin taloudesta, tietysti hän on huolissaan pärjäämisestäni ja huolehtii siitä äidin kanssa.
Isä on opettanut suhtautumista asioihin, tunteiden piilottamista, puhumattomuutta, asioita luonnosta, historiasta, ja monesta muusta. Niin hyvää kuin pahaa.
On jokaisen oma tehtävä punnita niitä asioita, joita haluaa vanhemmiltaa imitoida. Paljon on tietysti opittuakin. Lähipiiri kyllä huomauttaa, jos tunnut liikaa negatiivisessa valossa omalta vanhemmaltasi.

Kaikesta huolimatta isä on avomiehen ja veljen rinnalla ykkösmiehiä elämässäni.