Joskus vain ärsyttää

Tällä viikolla olen todella vähän kerinnyt olla kotona. On ollut kokousta ja toista kokousta ja töitä. Tänään, juhannusruuhkan alla, lähdin pitkin hampain kauppaan äidin kanssa. Valitin koko ajan, en olisi millään jaksanut miettiä mitä ostan ja mitä syön milloinkin ja missäkin.
Halusin vain pois, omaan rauhaan ja hiljaisuuteen. Ahdisti oikein olla kaupassa ja perheen parissa, vaikkei alkoholia ollut normaalia ihmeemmin. Normaali tässä tarkoitta sitä, että juo  olutta tai siideriä.
Nyt juon viiniä, kuuntelen musiikkia ja yritän miettiä, mistä tietynlainen tyhjyys johtuu.
Edellisessä kirjoituksessa meni hyvin. Noh hyvin menee yhä edelleen.

Töissä viihdyn niin, etten malttaisi välillä lähteä kotia, siinä se saattaakin olla. Muuta elämää ei tällä hetkellä olekaan. Sitä ehkä kaipaa nyt jotakuta, jolle kertoa miten töissä on mennyt ja mitä kuulu. Jonkun, joka kysyisi kuulumiset ja jolta voisi kysyä kuulumisia.

Nojoo, onhan tässä joku tapailuvaiheessa, mutta en tiedä. Välillä tutnuu, että toinen on ihana ja mukava, mutta joskus taas siltä, että ei kuuluta yhteen. Sitten yritän paljon mietiä, että johtuuko se siitä, että haen jotain muuta kuin tämä ihminen puolen vuoden tuntemisella, jonka kanssa välimatkan takia on livenä nähty verrattain vähän, mutta viestitelty on silti paljon.

Mutta ei, jotenkin vain ei nyt tunnu miltään. Ehkä siksi pidän työstäni ja vapaa-ajan vaikuttamisistani niin paljon, kun on jokin, mihin keskittyä, ja tuntee oelvansa hyödyksi ja olemassa ololle on jokin tarkoitus.

Kuulostinpa masentuneelta. Ääh, en yritä enää ees sanoa miltä tuntuu. Huopaan itseeni pahemmin vain suohon tässä postauksessa.


Kuvittele tähän jokin kuva ja biisi. Linkkaa sit biisi tai kuva, mikä sulle tulee mieleen tästä mun kirjoituksesta.

Tämä hetki ja menneet ahdistukset

Elämäni rakkaani, mitä kaikkea oletkaan antanut.
Se tunne, kun olet pienenä yksin sängyssä ja kuuntelet miten keittiössä soi musiikki ja kaksi humalaista ihmistä juttelee.
Tai se kun äiti tuttu kertoo sinulle kännissä, että kuinka kaunis ja ihminen sinä olet nuorena naisena.
Tai se kun mietit lyökö isä äitiä heidän riidellessään humalassa.

Mietin, että voi kunpa joku olisi reilu 10-vuotta sitten nähnyt asioita perheemme sisältä, niin että vanhemmat olisivat saaneet apua. Olen nähnyt vain kerran, kun äiti sai läpsäytyksen poskelle ja muistan isän hullun juopon ilmeen varmasti aina. Isä ei ole väkivaltainen persoona, äitini ystävä ei ollut pedofiili. Alkoholi vain sen teki. Nämä kaksi tapausta ovat erillisiä, eivätkä liity toisiinsa. Ja ahdistelu ei koskaan mennyt liian pitkälle, mutta ahdistavaa se oli sanallisellakin tasolla.

Äitini, joka on musertanut minut niin monta kertaa, on vetänyt minut ylös. Ihan kuin kaksi ihmistä yhdistyisi, se joka on kiusaaja ja se, joka on auttaja. Aivan kuin äiti olisi ajatellut olevansa pelastaja niissä ohdissa, kun minulla oli huono päivä.
Mutta ahdistustani kumpikaan näistä ei nähnyt. Sitä ahdistusta, mikä valtasi minut aina kun olin yksin, kun huoneeni ovi oli kiinni ja minä tuijotin murrosiässä palavaa kynttilää pöytälampun hehkussa ja yritin olla itkemättä.  Sillä mitä, jos joku olisi tullut juuri silloin. "Itken vasta illalla" oli erittäin tyypillinen hokema päässäni. Patosin tunteita- rakensin muureja ja piilouduin hiusteni alle- jottei se häpeä, syyllisyys ja huoli tulisi näkyviin. En kokenut itseäni normaaliksi, en ihmiseksi, joka saisi normaalia elämää koskaan. En nähnyt 14-vuotiaana itseäni asumassa yksin kymmenen vuoden kuluttua. En tiennyt, että pystyn ymmärtämään äidin olevan oikeasti erillinen henkilö, jonka koko elämä ei vaikuta omaani, ja että minulla olisi oikeus tehdä täysin yksin omat valintani.
En tiennyt silloin, että voin joskus kokea itseni kauniiksi ja olevani niin onnellinen pienistäkin asioista, että pohdin, voiko ihminen olla se sama.
 Samoissa ahdistusten aalloissa koulussa oli tyttöjä, joiden takia opin iloitsemaan siitä, että luokassa oli poissaoloja joskus enemmänkin. Kirjoitin päiväkirjaankin aina, jos muutama oppilas oli poissa koulusta. yhdet suut vähemmän nälvimässä (ja purkamassa omaa pahaa oloaan).

Mutta niin se on, jotta voi olla aidosti onnellinen, on tiedettävä mikä sen vastakohta on. On käytävä pohjalla pimeässä, jotta tietää mitä sanoa kirkkaaksi ja sopivaksi.
Elämä on vain sitä, miten itse sen koen. Toki tämänkin hetken elämä voisi olla vain p*skaa, jos niin ajattelisin. En tiedä mitä haluan saavuttaa kymmenen vuoden päästä, muttei sillä ole väliäkään. Olen onnellinen tähän hetkeen. Tähän, jossa aurinko laskee myrskyisen päivän jälkeen. Tähän, jossa huomisen työpäivä on täynnä hektisyyttä ja muistettavaa. Tähän, jolloin en tunne ahdistusta itsestäni.
Tähän hetkeen, jonka historiaan kätkeytyy niin monen monta tunnetta.

Kesä/kevät, töitä ja sillei.

Huh, miten tässä on aikaa mennyt viime postauksesta!

Tässä on tapahtunut omassa elämässä vaikka ja mitä, sanottakoon heti, että ei, en ole tiettävästi rakastunut kehenkään.
Olen aloittanut työt sosiaalialalla, jossa yhdistyy koko pieni tieto/taito yhteiskunnasta ja päihdetyöstä sekä elämänhallinnasta.Työ ei ole helppoa, mutta onnistuessaan se on todella palkitsevaa. Sen enempää sitä kuvailematta.
Eli uuden opettelua ja työyhteisöön kiinni pääsemistä. Vaikuttamistoiminta jatkuu vapaa-ajalla yhdistyksissä ja luottamustoimissa kuten ennenkin.

Tuntuu, että on erittäin hyvä draivi päällä tehdä asioita, tiedän mitä haluan milläkin saralla saavuttaa ja olen valmis sille, mitä elämä antaa. Tai niin valmis kun vaan pystyy. Olennähnyt ympärilleni eri tavalla nyt, kun suuri stressiä aiheuttanut taloustilanne korjaanttui. Tunnen itseni jotenkin kevyemmäksi tällä hetkellä. Työn ja vapaan osaan pitää erillään. Työt ovat töitä, vaikka kyseessä ovatkin ihmiset, mutta jos näitä juttuja miettisi liikaa, niin kenenkään pää ei kestäisi.

Äidille kuuluu ihan hyvää, rahaa ei ole, mutta tas on paljon yhteisöllisempi olo sen myötä, kun käy  niillä kylässä.
Paljon olisi pohdittavaa ja sanottavaa kyllä, mutta pakko tehdä tälalinen nopea postaus tähän hätään, palataan astialle piakkoin :)