Äitienpäivä

Kirjoitin pari vuotta sitten äitienpäivästä täällä.
Nyt taas pari vuotta vanhempana voisin kirjoittaa uudestaan aiheesta.

Monen monta vuotta äitienpäivä on ollut itselleni todella kiusallinen ja monisyinen päivä. Monta kertaa olen miettinyt, että miten osoittaa kiitollisuutta naiselle, joka on haavoittanut itseäni miljoonasti, mutta joka kuitenkin on biologinen äiti. Äiti on rakastanut ja rakastaa edelleen meitä lapsia. Ehkä enemmän ja vähemmän ja hieman epätasa-arvoisesti, mutta silti.
Olen yli puoli vuotta asunut avomiehen kanssa yhdessä, reilun sadan kilometrin päässä vanhemmistani. Tämä välimatka on mahdollistanut vihdoin napanuoran katkaisemisen, lähempänä asuessani yritin monesti elää itsenäistä omaa elämää, mutta olin liian lähellä käärmeenpesää.

Täällä kauempana olen nähnyt painajaisia kännisestä äidistä ja herännyt levottomana tai tullut herätetyksi, kun olen vaikuttanut levottomalta.
Paljoa muita painajaisaiheita ei olekaan. Kummallisia unia kyllä, mutta ne eivät liity tähän.

Tänä vuonna äitienpäivänä osa minusta haluaisi käydä vanhempien luona ja osa minusta haluaa visusti pysyä kotona. Emme ole menossa käymään. Molemmat soitamme omille äideillemme, avopuolison vanhemmat kun asuvat vielä kauempana kuin omani.
Veljeni on menossa käymään kylässä, itse kävin muutama viikko sitten moikkaamassa perhettä, ja halusin melko pian jo takaisin kotiin.
En halua käydä hakemassa pintanaarmuja, mitkä muistuttavat syvemmistä arvista. Soitellaan noin kerran viikossa äidin kanssa, yleensä äiti ei ole selvinpäin ja asiat pysyvät tästä syystä muutaman puhelun ajan samana, kun tämä ei muista kertoneensa asioita. Vastaan silti aina kohteliaasti ja kerron jotain kuulumisiani.
Äiti on yksi iso tekijä siihen, miksi olen kokenut elämäni olevan rikottu moneen palaseen.

Ympärillä ihmiset ovat paljon siinä iässä, että omaa perhettä aletaan perustamaan. Olen iloinen heidän puolesta, jotka kokevat lapsensa ensihuudon ja surullinen heidän puolesta joilla menee kesken tai tapahtuu muu enkelivauvaksi tekevä komplikaatio.
Omaa perhettä lemmikkien lisäksi en vielä 26-vuotiaana halaja, siihen vaikuttaa enemmän talousasiat  ja asuntoasiat kuin oma äiti. Vaikka sitä on miettinyt, että mitä jos en osaakaan olla oikeanlainen äiti ja toistan oman äitini virheitä huomaamattani. Näin unta yksi yö, että huolehdin muka omasta vauvasta, en muistanut synnyttäneeni häntä, ja unohdin imettää ja jätin vauvan sinne tänne koko ajan. Tiedän, että voin vaikuttaa historiaan omalta osaltani, ja tiedän etten ole yksin sitten kun joskus päätämme perustaa enemmänkin perhettä.

Kurjat - Les Miserables ja isä

Vihdoin yksi ilta alkukeväästä katsoin Les Miserables elokuvaversion.
En osannut odottaa, että elokuva tekee vähän syvemmän vaikutuksen.
Rakas tuli omista huveistaan kotiin puolenyön jälkeen torstai-perjantai yönä ja löysi mut silmät itkuisina sohvalta.
Ai hieman herkistyin leffan isä-tytär suhteesta? En kai... Nojoo, ihan vähän,  tai no vähän enemmän.
Näin äitienpäivän lähestyessä voidaan katsoa vähän väärinpäin, äidistäkin kyllä tulossa oma postaus viikonloppuna.

Se miten vahvasti isähahmon holhoava ja välittävä tunne puski ruudusta läpi teki vaikutuksen.
Mietin omaa suhdetta isääni. Hän on tärkeä, on aina ollut. Koskaan en ole uskaltanut näyttää vahvaa uhmaani isää kohtaa, olen kunnioittanut elämäni tämän olemista, ja hän myös arvostani ja parhaansa mukaan neuvonut minua.
Isä on tehnyt paljon, ja olisi tehnyt enemmänkin jos varallisuus olisi ollut joskus enemmän.
Rahalliset tukemiset, hankinnat, auton korjaukset. Ne ehkä osoittavat muuten jäyhän luonteen alta välittämistä, hiljaista anteeksi antoa joistain asioista, ja isällistä puolta. Olen käynyt henkistä kädenvääntöä joskus suhteestani isään. Lapsina, kun iti oli iltavuorossa ja isä  meidän kanssa kotona, oli hirveä ikävä äitiä, sillä isää ei aina  ymmärtänyt lapsena. Miksi hän huusi meille, jos tappelimme veljen kanssa, miksi hän vähätteli omia ruuanlaittotaitojaan...
Nämä on ymmärtänyt varttuessa. Tavallaan pelkäsin ja tavallaan kunnioitin välillä isää, kun hän oli vihainen jostain. Suhde isään on muotoutunut tottakai aikuisemmaksi, vaikka puhun hänelle enemmän kuin nuorena, niin silti on jokin avuttomuuden tunne. Elämässäni on isällisiä hahmoja pari, jotka ovat hieman korvanneet niitä puitteita, joita en oman isän kanssa ole saanut.
En jaa isälleni ongelmia muusta kuin taloudesta, tietysti hän on huolissaan pärjäämisestäni ja huolehtii siitä äidin kanssa.
Isä on opettanut suhtautumista asioihin, tunteiden piilottamista, puhumattomuutta, asioita luonnosta, historiasta, ja monesta muusta. Niin hyvää kuin pahaa.
On jokaisen oma tehtävä punnita niitä asioita, joita haluaa vanhemmiltaa imitoida. Paljon on tietysti opittuakin. Lähipiiri kyllä huomauttaa, jos tunnut liikaa negatiivisessa valossa omalta vanhemmaltasi.

Kaikesta huolimatta isä on avomiehen ja veljen rinnalla ykkösmiehiä elämässäni.

Pelot

Ymmärsin pari päivää sitten, että en osaa sanoa ääneen, jos asiat pelottavat.
Tai ainakin se on todella vaikea myöntää ääneen jollekin.

Lapsena mulla ei ollut ketään läheistä aikuista, jolle olisin voinut kertoa pelkääväni ihan hullujakin asioita.
Pelkäsin asteroideja, että meteoriitti tuhoaisi maapallon.
Pelkäsin joskus, että vettä sataa niin paljon, että tulee tulva ja ovea tai ikkunoita ei voi avata. Pelkäsin, että yöllä kotiin murtaudutaan ja meidät tapetaan.
Pelkäsin, että vanhemmat eroavat.
Pelkäsin, että he eivät eroakaan.
Pelkäsin isän lyövän hulluusviinapäissään äitiä.
Pelkäsin, että äiti kuolee saunaan juotuaan liikaa.

Pelkään kuollakseni käärmeitä.
Pelkään, että äiti ajaa joskus kännissä onnettomuudeksi asti.
Pelkään, ettei mulla ole äitiä enää 5 vuoden päästä.
Pelkään, että isä ei saa elämäänsä enää järjestykseen.
Pelkään toistavani tarkoittamattani niitä huonoja tapoja vanhemmilta, joita en halua viljellä.

Nykyisin tiedän, että voin kertoa peloistani. Mutta ei se siltikään ole helppoa, se kun ei ole koskaan kuulunut tapoihini.
Välillä havahdun painajaisesta hereille, kun toinen herää rauhoittamaan mun kiihtynyttä ja ahdistunutta hengitystä. Yleensä kyse on unesta, jossa äiti on tuhannen päissään tai käärme hyökkää agressiivisesti joko lemmikkien tai itseni päälle.

Saaresta metsään

Tässä tuli vuosi ensitapaamisesta avomiehen kanssa. Päivä oli itselleni todella merkityksellinen, sillä tämä ihminen laittoi elämässäni liikkelle uuden suunnan. Aiemmin tuntui, että olen saarella, tuuliajolla, ilman mitään tarkkaa suuntaa, päämäärää tai oikein mitään muutakaan. Tiesin vain, että olen töissä paikassa, josta saan rahaa ja opin käsittelemään erilaisten ihmisten kanssa vaikeita asioita. 

Kun tutustuin mieheen, tunsin kuin olisin päässyt satamaan. Sellaista henkistä tyventä ja yhteyttä en ollut kokenut ennen. Uskaltauiduin huomaamattani astua veneeseen ja purjehdin rauhalliseen paikkaan, jossa kallioiset aallonmurtajat tyynnyttävät suurimmat myrskyt.

Satamasta pääsin metsään, jossa saan olla yhdessä tai yksin. 

Välillä oma olo on kuin olisi ihan metsässä, yksin. Ihmisiä on ympärillä ja rakas on kotona, mutta silti jokin kummallinen levottomuus vaivaa välillä. Tuntuu, kuin samoilisi vain metsässä. 

Teen pääsääntöisenä työnä keikkatyötä yhdelle työnantajalle. Pidän siitä, vaikka työ on välillä väsyttävää reissaamista. En tiedä mitä teen vuoden pästä työkseni, sillä näillä töillä en pysty elämään niin kuin haluaisin -tai osallistumaan yhteisiin kuluihin niin suurelta osin kuin haluaisin.

Tiedän tilanteen taloudessa olevan vain tilapäistä, mutta silti. Yritän kestää eptietoisuutta omassa tilanteessa, mutta ihmiselle, joka on asunut ja elänyt tiettyjen kiintopisteiden avulla, se on pelottavaa.

Aina on ollut jokin määränpää, jokin asia mitä kohti mennä, jotta elämää ei ole tarvinnut pysähtyä miettimään. 

Samoilen mielelläni yksin ja yhdessä metsässä, saareen en enää halua. maaperä tuntuu varmemmalta.

Joulu 2016

Kaikki edelliset joulut olen viettänyt vanhempieni ja pikkuveljeni kanssa. Välillä mukana on ollut kärsimysnäytelmää seuraamassa isosisko ja elinaikanaan mummi.

Kun aloimme avomieheni kanssa puhumaan ensimmäisestä joulusta, ilmoitin heti ensimmäiseksi, että emme vietä joulua ainakaan vanhempieni luona. Joko olemme kotona tai hänen sukunsa parissa pohjoisessa.
Olen innoissani tästä joulusta! Ensimmäinen joulu moneen moneen vuoteen, kun ei tarvitse laskea tunteja tai minuutteja siihen, kun väkisin ylläpidettävä perinnekulttuurinen juhlapäivä loppuu.
Viime vuoden joulu oli todella monen joulun jälkeen ensimmäinen joulu ilman riitaa, vaikka alkoholilla oli iso osa joulun vietossa.
Tänä jouluna minun ei tarvitse pitää väkisin yllä teennäistä hymyä, kiitellä sovittelevista lahjoista, ja olla reipas isosisko, joka haluaa tarjota jo aikuiselle pikkuveljelleen mukaviakin joulumuistoja.

Useana jouluna äiti ei ole muistanut seuraavana päivänä lahjojaan, tai hän on sammunut jouluruuan jälkeen. Tällöin olemme veljen ja isän kanssa jakaneet paketit ja nauttineet toistemme seurasta samalla kun äidin kuorsaus talon toiselta laidalta kaikuu ahdistaviksi seiniksi jokaisen joulumielen ympärille.
Toivoisin, ettei kenenkään lapsen -nuoren tai aikuisen- tarvitsisi jouluna kokea ahdistusta, masennusta, riitaa.

Huomenna jouluaattona olemme rauhassa asunnossa, josta on syksyn aikana muodostunut meidän yhteinen koti. Tässä kodissa ei ole teennäisyyttä tai alentavia syytöksiä. Täällä osataan puhua ja nauttia aidosti toisen läsnäolosta. Ajatuksiaan tai murheitaan ei tarvitse piilottaa pulloon (onhan pullot kuitenkin jonkin verran läpinäkyviä).

Voimme viettää kahdestaan rauhallisen jouluaaton ja lähdemme joulupäivänä käymään kylässä, sillä jotenkin haluaisin luottaa, ettei alkupäivästä alkoholi olisi vielä riistänyt muutoin ihania vanhempiani.

Rauhaisaa joulua kaikille tyypeille, isoille ja pienille <3

Marraskuu katosi!

Hei vain!

Jestas, tätä blogia en ole unohtanut vaikka aikaa mennyt lähes kaksi kuukautta edellisestä postauksesta.
Marraskuu vain meni sormien lävitse huomaamattani. Tein viikottain oman alan keikkatyötä ja suunnittelin joulua ja elin elämää. Mitään suurempia mullistuksia ei ole tapahtunut tässä välissä.
Autosta maksoin täyden vakuutuksen juuri, se on yhä vanhempien luona ajokunnottomana. Vähän ärsyttää, mutta noh.

Seuraavaksi kuitenkin virittäydyn jouluun ja kirjoitan parin päivän sisään postauksen ensimmäisestä joulusta, jota en vietä vanhempieni kanssa.

(auton) Napanuora venyy ja paukkuu...

Puolitoista kuukautta olen asunut yhdessä rakkaimman ihmisen kanssa.  

Ajattelin, että äidin ongelma olisi vain "haamu", mikä hälvenisi sumun lailla täällä. Etäällä entisestä kotipaikkakunnastani. 

Niin, eihän se mene niin.

Olen avokilleni kironnut sitä, että kun soitti koska tahansa äidille asiasta, niin ei voida olla selvinpäin.  Pitäisi saada selvitettyä autoasia. Jätin oman autoni vanhemmilleni huoltoon sielläkäydessäni yksi viikonloppu. Päätin, että laitan sen auton seisontaan tai käsken viedä romuttamolle. En tarvitse täällä sitä niin paljoa, ettenkö ilman pärjäisi.

Lauantaina äiti soitti isän kanssa alkuillasta humalassa, että auton laturin remmi on poikki (?), ja että isä voi ottaa auton nimiinsä. Olin itse avopuolison kanssa juhlimassa kaverin synttäreitä, ja sanoin että on huono hetki ja soitellaan paremmalla ajalla, moikka. 

Soitin maanantaina äidille. Liian myöhään sinä päivänä. Sain selittää samat asiat kuin  lauantaina ja äiti ei muistanut enää koko asiaa mitä lauantaina puhuttiin. 

Tokaisin, että saan puhua samat asiat nyt toisen kerran ja luultavasti vielä kolmannenkin, mutta en halua maksaa vakuutusta autosta jota en tarvitse, että päättäköön nyt pian asiasta. Äiti sanoi puolustellen, että tässä on nyt vähän kaikkea muutakin ollut. (Sitä kun kerkiää kahdessa päivässä tapahtua sohvalla maaten tooodella paljon...)

En kiellä isää ottamasta autoa omiin nimiinsä, uhkana vain on ylimääräinen kuluerä ja tällä viikolla ratkeaa jatkuuko isällä työt joulun jälkeen. 

Tähän viisaammat toteavat, että anna niiden elää kuten elävät ja se ei ole sun  ongelma miten ovat. 

Niin. Niin, Niinhän se pitäisi ollakin. Mutta kun...niin.

Nyt pitäisi soittaa taas, ehkä paremmalla menestyksellä. 

Napanuora venyy ja paukkuu.....muttei katkea.