"Ei auta itku markkinoilla"

Tässähän olisi erittäin hyvä aika mennä nukkumaan, mutta ei. Vaikka väsyttäisi, niin ei saa unta. Tällä hetkellä on niin lämmin, ja hammasta särkee, ettei nukkumisesta tule mitään.

Aloin miettimään lukuisia öitä, joina olen valvonut ja itkenyt tyynyä vasten. Muistan oppineeni jo nuorena, että vanhempien edessä ei vain itketä. Hautajaiset ovat olleet kahta kauheampia, kun ei haluaisi mutta pakko itkeä. Viimeisin kerta isän nähden itkin 2010, kun jouduimme lopettamaan koiramme. Olen ollut isän tyttö ja isä on ollut ja on edelleen erittäin tärkeä henkilö elämässäni. Siihen on ehkä joitain syitä, tapahtumia, joita tiedostan miksi en osaa näyttää kyyneleitäni. Niihin liittyy muutakin, joita avaan myöhemmin tässä blogissa.

Jos olen ollut kotona ja porukat ovat olleet paikalla, ja olemme katsoneet televisiota tai sanat ovat satuttaneet, niin olen purrut hammasta ja hokenut itselleni, että itken vasta illalla kun kukaan ei nää.
Nukkumaan mennessä olen sitten vuodattanut kaikki tunteet kyynelinä pettymyksistä vihaan. Ihan hullua padota itselleen valtavat tunnemassat, jotka päästää pihalle yksin pimeässä. Eikä silloinkaan kyllä ole kaikkia tunteita käsitellyt -eikä ole osannutkaan. Jotkin asiat ovat vaatineet enemmän käsittelyä myöhemmin ja jotkin luultavasti tulevat vielä vaatimaan käsittelyä. Yksi mahdollinen on oma rooli äitinä sitten joskus, jolloin varmasti tulee joitain tällä hetkellä muistamattomia tilanteita mieleen. Niinä hetkinä, jos käsittämätön ahdistuksen ryöppy valtaa mielen ja on vain pakko itkeä hysteerisesti henkeä haukkoen, olen tiennyt olevani turvassa, ja yleensä puhelinsoiton tai viestin päässä on ollut ystävä. Sehän ystävyyssuhteissa on parhaimmistoa, että vaikket saisi sanaa suusta niin toinen kuulee sun hengityksen painosta sun fiiliksen.

Tarkennan nyt vielä, että noita itkuahdistuksia tulee harvoin, kerran-kaksi vuodessa. Yleensä ne kertovat siitä, että on mennyt vain vähän lujaa eikä ole kerinnyt ajattelemaan kaikkea, etenkin jos on ollut äidin seurassa enemmän ja lähtee pohtimaan menneitä ja tulevia ja vain ahdistuu hetkellisesti siitä.
Joten ennenkaikkea itkekää, joko sitä tyynyä vasten tai julkisesti, se vain kuvaa sitä, että olet ihminen, jolla on tunteita.

Uskalla!

Uskallus on jotain, mikä voi muuttaa paljonkin.
Uskallus tarvitsee rohkeutta ja päämäärätietoisuutta.
Uskallus voi mahdollistaa kehittymisen.
Mutta uskalluksen suuri vastus on  epävarmuus, pelko.

Noin ajattelin juuri äsken, kun muistelin omia fiiliksiä joitakin vuosia sitten. Joitakin vuosia sitten tapahtui ikävät kouluammuskelut, ja niiden myötä levisi aalto perättömistä uhkauksista. Oma kouluni sai silloin myös perättömän uhkauksen, asiasta järjestettiin jälkihoitoa niille, jotka olivat säikähtäneet asiaa. Itse olin tuolloin jossain ihan pinteessä, tunsin, että puhuminen helpottaisi omaa ahdistusta, ja uhkaus vain vahvisti ahdistuksen tuntua. Kävelin sisään rakennukseen, jossa pidettiin päivystystä oppilaita varten. Sisällä istui terveydenhoitaja ja  kuraattori. Tervehdin ja lumipallomaisesti aloin vain puhumaan. Se fiilis oli samaan aikaan helpottava, ja ahdistava. Kerroin omat tunnelmat uhkauksesta ja samaan hengenvetoon masentuneisuudesta äidin ongelman takia. Uskon, että näillä ihmisillä oli hetken pallo hukassa, kun olin tyhjästä ilmestynyt oman myttyni kanssa heidän eteensä. He kyselivät tilanteestani ja sain ensin ajan kuraattorille, jonka kautta pääsin psykologille.

Joka kerta, kun menin psykologille, katsoin ympärilleni, ettei kukaan tuttu tai läheinen näe. En vain halunnut perheen tietävän, että käyn puhumassa perheen asioista tai omista asioista jollekin. Sehän olis petos omaa perhettä kohtaan! Niin ajattelin silloin.

Psykologin käyntien aikana perheelleni lähetettiin kutsut yhteiseen tapaamiseen. En saanut sitä kirjettä ollenkaan. Samoihin aikoihin mummi kuoli, ja järjestimme hautajaisia ja suruaika oli päällänsä. Psykolgikäyntini oli juuri ennen hautajaisia, jolloin sain kuulla postitetuista kirjeistä. Hautajaisten jälkeen yksi ilta äiti tuli hysteerisenä huoneesi kysyen et onko hän näin huono äiti, että pitää mennä sos.toimeen? Psykologin kautta oli lähtenyt uudet kirjeet meille kaikille. Siinä oli uus ikeskusteluaika.

Menin tietysti itse paniikkiin ja kielsin kaiken, pakenin paikalta ystäväni luo. Ainut kerta kun lähdin kotoa kertomatta kenellekään minne. En tiennyt ovesta lähtiessä ensin minne edes menen, lähdin vain pyöräilemään kaupunkia kohti.

Uskallukseni ei riittänyt tuolloin sanomaan äidille, että hän tarvitsee apua. Jälkeen päin olisin toivnut osaavani sanoa jotain äidille, mutta ei. Toivottavasti edes joku muu uskaltaa puhua ongelman aiheuttajalle asiasta.

Äitienpäiväateria, ja mitä se kertoo minusta?

Eilen oli taas äitienpäivä.

Niinkauan kuin muistan se päivä on ollut jotenkin kiusallinen. Aina olen ollut kotona ja äiti on sunnuntaisin selvinpäin.Olemme yhdessä ja katsomme televisiota. Olemme ehjän oloinen perhe.

Eilenkin olin kotona, veljeni on armeijassa ja sisko ei päässyt tai halunnut tulla useamman sadan kilometrin takia. Valmistin meille ruuan, pihviä ja sipulihöystöä juustoisen laatikon kanssa ja jälkiruuaksi kermakakkua.
Aterian valmistus ei mennyt niinkuin ajattelin, pihvit jäivät pikkasen sitkeiksi ja kakku raa'aksi. Paistoin kakkupohjaa uunissa jonkin aikaaa halkaisun jälkeen ja tietysti sellainen kakkupohja kuivuu kun tarpeeksi paistaa.
Kakku oli koottaessa ihan kamalan näköinen, kostotuytin sitä kyllä ja laitoin hilloa sekä kermavaahtoa, mutta silti. Hyvä siitä siitä tuli maultaan vaikka rakenne oli jotain ihan muuta. Kerman päältä ei olisi tiennt, että sen alla sydämen muotoinen pohja oli koottu muutaman kerran useasta eri palasta.

Kakku kuvaa hyvin itseäni; monesta osasta koottu ja kuorrutettu kauniiksi. Olen koonnut itseäni muutaman kerran, ja hakenut saumausaineita sen johdosta, ettei äiti ole pystynyt aina olemaan äiti. Silti suhtaudun elämään kauniisti ja positiivisesti. Tunnen, että saan päivä päivältä takaisin niitä iltoja ja öitä, joina olen itkenyt huoneessani pää käsien välissä toivottamana sitä kaikkea nuoruuden murrosikää ja sitä, ettei äidille ole voinut kertoa sen vertaa asioitaan kuin olisi halunnut.
Pihvien sitkeys taas kuvaa hyvin omaa sitkeyttäni, olen oppinut olemaan luovuttamatta, oli asia mikä tahansa.

Kunnioitus

Joskus tunnen itseni todella hölmöksi ja vastavirtaan kulkijaksi. Haluan painotta ennalta ehkäisevääpäihdetyötä ja olen mukana yhdessä isossa järjestössä tekemässä sitä. Siis ennalta ehkäisevää päihdeytötä? Minä alkoholistin lapsi? Kyllä?

Suurin motivaation ja työmoraalin nostattaja on yllättäen ollut äitini. Olen nähnyt hänet niin huonossa kunnossa, etten ole vain pystynyt niissä tilanteissa tunnustamaan itselleni hänen olevan äitini. En halua, että kukaan joutuisi sellaisiin tilanteisiin, nöyryyttämään itseään tiedostamattaan julkisesti tai yksityisesti kodin sisällä. On surullista katsoa vierestä, kun muuten rakas ihminen katsoo jotakin ja näkee, ettei aivoissa vain hermosolut pysty liikkumaan niinkuin pitäisi.
Olen joutunut häpeämään äitiäni, siis nuorellehan on ihan normaalia, että joskus oma äiti saattaa hävettää jollain äitimäisellä käytöksellään, mutta kun käyttäytyminen johtuu päihteistä on häpeässä jotain haikeaa ja toivotonta tuntoa.

Omat keinot puuttua toisen juomiseen on tässä tilanteessa minimaaliset, äidin lapsena osin pelkään seuraukseia. Tämä on sikäli kummallista, koska asun omillani eikä äiti ole väkivaltainen. Se pelko liittyy luultavasti siihen kunniaan ja siveelliseen käytökseen, eihän äitiä tule kritisoida. Näin on opetettu pienestä pitäen.  Tiedän, että tämä kuulostaa vähän hassulta, mutta ei vain ole helppoa sanoa äidille, ettei tunnu äidiltä silloin kun täysin hukassa itsensä kanssa.

Kunnioitetaan kuitenkin itseämme ja välitetään toisista, se antaa jo paljon tälle maailmalle.

Köyhän on helppo hymyillä

Muutin takaisin kotipaikkakunnalleni helmikuussa, kun loppuopinnot sijoittuvat aiemmin luotuihin verkostohin. Näin ollen vanhemmat ovat lähempänä, samoin ongelmat.

Viikonpäivistä perjantai, lauantai ja tiistai ovat pahimmat olla äidin kanssa samassa tilassa. Olin lauantaina vanhempien luona veljen kanssa. Veljelläni on auto ja asumme molemmat lähellä toisiamme. Menin veljen kyydillä iltapäivällä, mutta en kerinnyt taipua veljen aikatauluihin takaisinpäin käyttäessäni vanhmpien koiraa lenkillä.
Asennoinnuiduin myös niin, että kirjoitan koulutehtävää vanhemmillani, koska siellä ei ole samalla tavalla ärsykkeitä ja "sijaistekemistä". Unohdin jossain kohtaa, että päivä on lauantai. Viiden jälkeen talossa tuoksahti poiksellisesti viski eikä viina. Tästä pystyy aistimaan taloudellisen tilanteen. Kun on rahaa saattaa muuta kuin viinaa, jos vanhemmat tietävät, että tulen lauantaina tai perjantaina syömään, saattaa olla viiniäkin, jota itsekin juon. Kun on vähemmän rahaa juodaan kirkasta lantrattuna usein veteen, ja kun ei ole rahaa ei juoda muuta alkoholia oluen lisäksi. Tähän pätee sanonta "köyhän on helppo hymyillä...".

Raha, sitä on perheellä ollut joskus enemmänkin, ennen kuin vanhemmat joutuivat työttömiksi ison irtisanomisaallon pyyhkäistessä kaupungin ja koko maan yli. Sitten molemmat päivittivät koulutusosaamistaan uudella tutkinnolla. Mutta se ei tuottanut mitään uutta paikkaa kummallekaan. Isä tekee hanttihommia kaupungilla kesäaikaan ja on kotona talvet, äiti tekee kokopäivä siivoustyötä. Ja minä elän suurimmaksi osaksi kelan opiskelijarahoilla, eli lainalla, kun asuinkustannukset ovat tuen kokoiset.

Joka kerta kun tiedän ettei vanhemmillani ole rahaa, mutta äiti on tuhannen kännissä, niin jokin sisälläni huutaa epätoivoisesti. Se riippuuvuuden katseleminen sivusta on jotakin, mihin haluaisi vaikuttaa, mutta ei pysty. En saa koskaan suutani auki, kun tekisi mieli karjua ja käskeä lopettamaan. Irinan Pokka on erittäin hyvä fiilis biisi niihin tilanteisiin.

Mutta silti, olen enemmän tyytyväinen kuin voisi kuvitella tässä tilanteessa olevan. Olen elossa, en ole tehnyt itsemurhaa vaikka muutama masennusjakso on elämässä ollutkin. Olen selvinnyt, olen sisukas ja selviytyjä.

Sopivat farkut koolla kuin koolla

Ihmisen käsitys itsestä rakentuu isolta osin siihen, mitä viestiä ympäristö antaa ja minkälainen sosiaalinen verkosto on taustalla.Geeniperimä ei yleisesti ottaen syötä ajatuksia sisäisesti sun päähän.

Oma itsetunto on ollut koetuksella monet kerrat. Koen ahdistusta jos satun joutumaan samaan aikaan saunaan äidin kanssa. Häpeä oman äidin silmissä siinä tilanteessa on yksi ahdistavimmista tunnetiloista.
Kerran, ollessani 20 tai jotain, olin saunassa kun äiti tuli sinne pienessä humalassa, menin suihkuun ja äiti kertoo siinä tosissaan, että mulla on läskiä jaloissa, ja että pitäisi tehdä jotakin niille. Kiitos äiti, juuri tuon nuori naiseksi kehittyvä tyttö haluaakin kuulla oman äidin suusta. Tämä äidin letkautus on vain yksi niistä useista kännipäissään todetuista asioista.

Voin paljastaa, että painoindeksi on 21,7 tällä hetkellä ja tuolloin se oli alempi ja pian alhaisempi. En pidä itseäni mitenkään isokokoisena ja tiedän nykyään minkälainen haluan olla ja olen hyvä juuri tällaisena;
Lantioni on sopusuhtaisen leveä, farkut menevät hyvin jalkaan ja kiinni koon ollessa 31 tai 32, kun taas rinnanympärys on kapea. Sopiva A-vartalomallinen siis olen.

Ulkonäkö on tietysti tärkeä asia, ja se, että tulee hyväksytyksi läheisilleen on itselleni tärkeää. Suutuin mielessäni äidille, vaikkei tämä loppuun asti ajatellut sanomaansa. Äidilläni on ymmärrykseni mukaan huono itsetunto ja kännipäissään sortuu usein piikittämään perhettään. Sitä pitää vaan koittaa kestää, vai pitääkö sittenkään?

Tämä ajatus vei monta vuotta ymmärtää, ettei mulla ole oikeutta alentua humalaisen huomioihin. Vaikka kyseessä olisi oma äiti.

Avaan teille jotakin elämästäni

Pidin aiemmin blogit -sivustolla Absoluutiton Nollapiste blogia muutaman vuoden. Kaverien pyynnöstä herätin sen henkiin tällä blogilla. Olen yli 20-vuotias opiskelija, alani on erittäin humanitäärinen ja valmistumisajankohta jouluna. Koulu- ja työnkuvani on auttaa ennalta ehkäisevästi ihmisiä. Pääasiassa kohderyhmä on nuorissa.

Elämäni voi näyttää tällä hetkellä tavalliselta, asun yksin, opiskelen, teen silloin tällöin töitä ja tapaan ystäviäni. Sitä se tällä hetkellä onkin, tavallista, ilman suurempia kummallisuuksia. Lapsuuteni ei ollut toivottavan tavallista, se ei tuntunut aina turvalliselta tai vakaalta. Rakastan perhettäni, ja olen rakastanut aina sitä ja siihen kuuluvia ihmisiä, isosiskoa, pikkuveljeä, isää ja alkoholistiäitiäni.
Niin, äitini on se ihminen, jota olen rakastanut ja välillä inhonnut vain siksi, että jokin hänen elämässään on saanut aikoinaan tarttumaan pulloon.
Tämä epäkohta on vaatinut omassa elämässäni veronsa, olen oppinut, että sisukkuudella ja eteenpäin pyrkimisellä voi olla erittäin hyviä seurauksia ja ettei epäkohdista tule liiaksi välittää -Vaikka epäkohta olisi katkaisematonta tekemistä.

Käsittelen blogissa tapahtuneita asioita, ja toivon, että jos olet tai olet ollut samassa tilanteessa, saat tästä jotakin apua. Tämä kertoo vain minun ja siihen liittyvien ihmisten tarinaa. Avaan elämässäni olleita lukkoja tai uusia, jos sellaisia tulee blogin teksteissä.
Palautetta, kysymyksiä ja sähköpostia saa lähettää.

Aurinkoista kevättä!

Jokaiseen lukkoon kuuluu siihen sopiva avain.