Elokuun tuumailut

Viimeinen päivä tämän vuoden elokuuta meneillään. Aika ynnätä tätä kuuta vähän yhteen.


Elokuun alusta alkaen olen ollut työttömänä.
Elokuun viikonloput olen ollut tulevassa kotikaupungissani poikaystävän luona, ja elokuun alussa olimme viikon yhteisellä lomalla vieraillen sukulaisissa.
Viikko oli hyvä ja opettava, se todisti entistä enemän sitä, että haluan todella asua ympäri vuorokauden toisen kanssa.

Elokuussa saimme myös vuokra-asuntotarjouksen, löysimme ensimmäisen yhteisen kodin.

Tämän asuntohässäkän keskellä olen nukkunut huonosti yksin, odotan viikonloppuja, koska nukun rakkaan läsnäollessa paljon levollisemmin.Erityisherkkänä ihmisenä aivoni käyvät ihan omissa luvuissaan ympäri vuorokauden. Joka pöydän kulmalla on jokin lista ja muistilappu siitä, mitä pitää tehdä ja ottaa huomioon.

40 neliötä on muuttunut pieneksi, kun joka vapaan tilan on täyttänyt laatikko.

Äiti-tytärsuhde ei ole muuttunut mihinkään, alkoholia kului äidin lomakuun aikana nähdäkseni paljon, ja vähän enemmän. Äiti on yrittänyt olla äiti, mutta hieman väärissä kohdissa.
Päätin, etten stressaa töiden hausta, samaan aikaan kun muutto- ja asuntohässäkät ovat menossa, sillä en vain pysty keskittymään kahteen isoon asiaan täyspainoisesti yhtäaikaa. Äiti sensijaan on stressanut töistäni ja siitä, tuonko kassillisen vai kaksi pyykkiä pesuun, kun taloyhtiössäni ei ole pyykkikonetta.


Pikkuhiljaa elämä alkaa vaikuttaa taas seesteiseltä. Tuleva viikonloppu ollaan pitkästä aikaa yhdessä toisen kanssa minun kotonani, koska pakko sanoa, että joka viikonlopun reissaaminen alkoi tuntumaan hetki sitten. Rakkaudellakin on joskus rajansa, ja omalla jaksamisella.
Jaksan, kun saan olla yhden ja viimeisen ehjän viikonlopun kotonani. Hieman on haikeutta ilmassa, omalla kierolla tavalla tämä lapsuuteni kotikaupunki on tehnyt minusta minut.

Olen valmis vastaanottamaan syyskuun.

Ihan kohta! Muuttoa näköpiirissä!

Elokuu vaihtuu syyskuuksi ihan juuri ja ihan juuri vaihtuu myös osoitteeni pienestä kaupungista isompaan. 

Muuttoon poikaystävän kanssa on kahdesta  kolmeen viikkoa. 
Käytännön syistä tavarat liikkuvat kahdessa pienessä erässä uuteen osoitteeseen idylliselle luhtitaloalueelle.

Viimeiset kaksi viikoa olen nukkunut nykyisessä kotiosoitteessani huonosti, nukahtaminen on ollut vaikeaa ja olen heräillyt välillä useammin kuin kerran yössä.
Keväällä puhjennut ihottuma alkoi taas vaivaamaan enemmän ja olen herännyt raapimaan pieniä kutisevia vesikelloja, nyt tuo ihottuma on taas rauhoittumassa. Ihan kuin kroppa muistuttaisi joskus, että menee liian lujaa, ja ettei kaikkia asioita tarvitse tehdä samassa hengennedossa.

Mutta kun olen sellainen, asiat pitää tehdä heti kun mahdollista, kaikesta pitää huolehtia yksin ja katsoa, että eläimet, ihmiset, läheiset, kumpparit ja kumppani pärjäävät..... -Eikun mitä? Otan itseäni olkapäistä kiinni ja katson itseäni.
 Tunnistan itsessäni jotain tuttua, kun pysähdyn hetkeksi katsomaan itseäni; Sen ylihuolehtivaisuuden, kun nyt asioita on tekemässä myös se toinen ihminen, sellainen tasapainoinen ja rakas ihminen. Sitä huomaa, ettei ihan kaikkea tarvitse pohtia ja päättää yksin. Ei ole tarkoitus selvitä tällä kertaa yksin. Se vähentää stressiä, luo rauhaa ja hyvinvointia.

Asuntohakemukset, sähkösopimukset, muuton logistiikka, muuttoapu, kaikki tuntuu hieman kevyemmältä kaksin kuin yksin.
Tämä on vaihe, josta haluaisin puhua äitini kanssa kuten terveessä äiti-tytär-suhteessa voisi kuvitella tehtävän, mutta ei.

En muista, että olisin kuukauteen nähnyt äitiäni selvnpäin. Olemme puhuneet samat asiaat kahteen-kolmeen kertaan, koska äiti ei muisat asioista olleen puhetta. Olen käynyt noin kerran viikossa vanhempien luona, lähinnä lainaamassa veljelleni autoa.
Lopputuloksena on se, että minä hermostun ja loppuilta menee hengitellen höyryjä pihalle.

Erityisherkkyys ja vapaus

Muutama vuosi sitten totesin olevani erityisherkkä. Erityisherkkyys ja tunnistaminen on nostanut Suomessa päätänsä ja auttanut ihmisiä ymmärtämään itseään.

Itselläni erityisherkkyys näyttäytyy monessa asiassa, tuntemusten ja kokemusten kautta. Tässä aloin pohtimaan, että vaikuttaisiko äidin ongelma minuun eri tavalla, jos en olisi näin herkkä?
Ne kaikki sivallukset, joita yhä kuulen ja käskemiset lyövät joka kerta enemmän tai vähemmän kohti maata. Nykyisin en kaadu niistä samalla tavalla kuin aiemmin.

Yksi asia silti saa minut kilahtamaan yhä edelleen kuten aiemminkin: vapauden riisto.
Se, että perhe ajattelee minut kotona käydessä yhä tasavertaiseksi samassa talossa asuvaksi lapseksi kuin ennen itsenäistymistäni.
Olin tänään vanhempieni luona hakemassa pyykkiä (omassa taloyhtiössä ei ole pyykkimahdollisuutta), kun veli ja isä rassasivat ulkona autoa ja äidillä oli jossakin piilopullo.

Veli kävi sisällä, kävimme seuraavan dialogin:
Veli: Saat käyttää koiran sit ulkona.
Minä: Minäkö? Mä olen kipeä enkä tullu asumaan tänne.
Veli: Joo, ku me lähetään koittamaan autoa tielle ni ei keritä.
Minä: Aha, *tu, en käytä. Mä oon kipeä en lähde rykimään lenkkipolulle.

Vartti myöhemmin olin koiran kanssa lenkillä, kun en saanut äidiltä selvää vastausta, koska koiraa oli käytetty viimeksi ulkona ja koira alkoi kuljettamaan suussaan sukkia, joita haki veljen huoneesta. Tämä ele koiralla kielii huomion hakemisesta ja sen tietty katse siitä, että ulos olisi mukava päästä.

Minua raivostutti tämä pomputtelu, ihan kuin oma itsenäinen tahtoni olisi ollut taas hiekanjyvä autiomaassa. Tuntuu, ettei perhe ymmärrä sitä, etten halua olla samalla tavalla osa perheyhteisöä kuin joskus olen  joutunut olemaan. Tämä käskytys saa joka kerta kilahtamaan, en tiedä onko erityisherkkyys siinä osanaan, mutta se tunne on yhtä helvettiä. Aivan kuin suljettaisiin häkkiin eikä anneta vaihtoehtoja. Ja miellyttämisenhaluisena kilttinä tyttönä suostun aina lopulta (tiedän pääseväni helpommalla).

Erityisherkkyydestä myöhemmin lisää blogissa.

Flunssassa

Eilen koin sykähdyttävän hetken.
Olen pienessä flunssassa ja eilen kävin vanhempieni luona. (Anteeksi takkuava kirjoitustyyli, joudun kirjoittamaan tabletilla asunnon sähkörempan vuoksi).
Mietin äidille, et en tiedä olenko kipeä vai mitä kun on räkäinen olo. Äiti totesi, et oonhan mä kipeä ku sen jo näkeekin musta.
Kai se oli uskottava sillä äiti ole toviin ottanut mitään puheitani sen suuremmin korviinsa. Tästä tuli niin hyvä fiilid kierolla tavalla,  että pakko kirjoittaa kämäsesti peiton alta tämä huomio blogiin.
Palataan paremmilla yhteyksillä :)

Odottamaton tilanne

Olen miettinyt joskus, että minkälaisia tiedostamattoia tunteita ja asioita kokemukseni vielä herättävätkään. Nyt olen kohdannut yhden tunnemyräkän, johon vaikuttaa vahvasti menneisyyteni...

Kerroin aiemmin olevani parisuhteessa. Olen tiedostanut, että kokemukseni saattavat vaikuttaa jonkinverran käsityksiin myö poikaystävän alkoholinkäytöstä. Toisin kuin tutkimuksissa on todettu, poikaystävälleni alkoholi ei ole ongelma ja hän todella tietää paljon ja miten juo. Tiedän itsekin tämän, ja ei minulla ole pelkoa toisen juomisesta, mutta tapahtuipa kahdesti heinäkuussa todella vahva tunteenpurkaus, johon jäin etsimään vastausta.

Olimme poikaystävän vanhempien kotona maaseudulla juhlimassa kesää ja elämää. Paikalla oli sukua ja serkkuja. Koin itseni hieman ulkopuoliseksi välillä, kun yhteisiä kokemuksia ja tuttuja ihmisiä ole niin vielä tullut, ja poikaystävä saunoi ja paljuili miesten kesken minun ollessa naisväen kanssa pihan toisella laidalla.
Ilta oli kyllä ihan mukava ja join itsekin vähän ja pidin hauskaa hallitusti, kuten poikaystävänikin.
 Lähdin aittaan nukkumaan päin odottamaan poikaystävääni, joka jäi vielä suvun miesten kanssa päivittämään kuulumisia. Hän sanoi tulevansa kohta perästä. Minua paleli ja odotin toista viereen. Poikaystäväni tuli käymään, hän huomasi kitarani olevan vielä pihalla ja nosti sen sisäpuolelle ja sanoi olevansa vielä hetken pihalla ja tulee kohta lämmittämään.
Suutahdin ja petyin, kyyneleet nousivat silmiin ja itkin. Selasin rauhoituttuani tabletilla videoita ja muuta siihen asti kun poikaystäväni tuli vajaan tunnin kuluttua viereeni. Olin äkäinen ja väsynyt.

Puhimme yöllä tuntemuksistani ja korostin miten en halua kuitenkaan rajoittaa toisen menemistä.

Sattuipa viikonloppuna toinen vastaava tapahtuma. Olimme itselleni vieraassa kaupungissa toisen kavereiden luona yötä. Meillä oli oma huone ja poikaystäväni ei ollut nähnyt hetkeen ystäviään. Olimme menossa jo nukkumaan, kun sovimme avaavamme isäntäväelle oven kun nämä tulevat illanvietosta, johon emme/en jaksaneet osallistua. Poikaystäväni meni avaamaan oven ystävänsä tullessa kotiin, olin itse nukahtamassa, kunnes kuulin oluttölkin avaamisen ja poikaystäväni käy sanomassa et kaljoiks tää meni. En mitenkään yllättynyt tästä ja sallin sen ihan täysin, kun tiesin ettei siinä mene loppu yötä.

Sain samanlaisen itkukohtauksen kuin aiemminkin. Siinä vaiheessa tajusin, että taustalla on oltava jotain enemmän.
Lapsuuden turvattomuus ja hylkääminen. Ne ne olivat. Pelko siitä, että jotain sattuu, kun itse pitäisi nukkua. Ja koskaan en ole pystynyt nukkumaan, ennen kuin talo on hiljainen ja kaikki ovat täydellisessä unessa. Kokemani tilanteet toivat sen tunteen lapsuudesta, nuoruudesta.

Tätäkö se on, yllättäviä tilanteita parisuhteessa johtuen siitä, että äitini on alkoholisti?

Uudelleen käynnistys

Hei

Blogi ollut melkein vuoden telakalla. Edellinen postaus koski siskoni häitä, jotka pidettiin vuosi sitten.
Häissä äidille näytti olevan tärkeämpää viinan kittaus kuin häävalssit. Häistä ja häpeästä selvitty. Vuoden aikana olen tehnyt töitä, jotkapäättyivät eilen. Työsuhde oli määräaikainen ja keväällä alkoi tuntumaan siltä, että haluan vahvasti muualle.

Tällä viikolla tulee puoli vuotta siitä, kun tapasin todella loistavan ihmisen. Puoli vuotta tuntuu ikuisuudelta nähden siihen, mitä tunteita olen tuntenut erittäin voimakkaasti. Tuo loistava ihminen on poikaystäväni, joka tuntuu elämäni rakkaudelta. Välimatkaa on vielä reilu 100 kilometriä ja yhtä viikonloppua lukuunottamatta olen viettänyt kaikki edelliset viikonloput ja muut vapaat tämän ihmisen kanssa.

Etäsuhde on kasvattanut lujuuttani, luottamustani ja varmuuttani. Ensimmäisen kerran olin tämän luona yötä, kun olimme tavanneet kahdeti kotipaikkakunnallani.
Tiedättekö sen tunteen, kun tiedät olevasi kotona ja turvassa?
Siellä silloin, sinä helmikuun viikonloppuna, tuli sellainen olo ensimmäistä kertaa vahvasti koskaan. Tämä ihminen, jonka kainalossa olin, tuntui eräänlaiselta kotisatamalta, sellaiselta, josta ei tahdo pois.

On ehkä naivin kuuloista sanoa, että haluan olla loppuelämäni tämän ihmisen kanssa. Mutta minä, joka olen paennut enemmän tai vähemmän paennut parisuhteita viimeisten vuosien aikana, tunsin aidosti jotain todella suurta ja tunsin, että tämä ihminen vieressäni tuntee jotain vastaavaa.

Syksyn aikana pakkaan tavarani ja muutan tämän ihmisen kanssa samaan osoitteeseen. Molemmin puolinen luottamus ja rehellisyys ovat asioita, joita en ole kokenut äitini kanssa hetkeen, ja on aivan mahtavaa, että voin kokea näitä tuntemuksia korvaamattoman ihmisen kanssa.

uutta kasvua :)