#kutsumua

Sosiaalisessa mediassa on menossa Kutsumua -hästäggäily, mikä on Suomen lukiolaisliiton käynnistämä kampanja kiusaamisen ehkäiseksemiseksi ja esille nostamiseksi. Mietin, että mikä itseäni on loukannut paljon joskus alakoulussa.
Muistan, että yksi luokkalaiseni kysyi, et miltä tuntuu olla alkoholistin lapsi, se oli pilkkaavaan sävyyn ja sattui todella. Hyvä ettei mua rinnastettu siihen samaan, mua on syrjitty päiväkodissa ja koulussa. Mutta on myös niitä ihmisiä, jotka ovat tulleet sydämestään pyytämään anteeksi syrjintää ja olevansa pahoillaan. Olen antanut kaikille näille anteeksi, ja annan jatkossakin, jos joku vielä vuosien jälkeen anteeksiantoa hakemaan.

Tottahan on, että äidilläni on ongelma alkoholin kanssa, oli jo tuollloin. Mutta äiti on silti mulle äiti, ja ihminen joka on elämässäni puolustanut mua erittäin paljon, joka on auttanut ja yrittänyt ymmärtää. Sairaudesta huolimatta äiti on mulle rakas. Ketä tahansa loukkaa, jos omaa rakasta haukutaan. Joten minä osallistun myös blogin kirjoittajana kampanjaan, ja rohkaisen muitakin tekemään niin.

Alkoholisti on vain sairas

Olin ystävien kanssa viettämässä iltaa hyvän itsetehdyn ruuan kanssa, joimme pari pulloa punaviiniä, nauroimme ja nautimme olostamme. Olin erittäin onnellinen. Alkoholi oli vain sivuosassa siinä, vaikka maistelimmekin uuden viinin makua. Toivoisin, että alkoholin käyttö olisi kaikilla vastaavanlaista.
Ostin viikolla punaviinipullon, Samaan aikaan äiti osti perässäni viinapullon, ja hän teki kassalla vielä selväksi, että tunsimme toisemme. Häpesin, häpesin äitiäni. Itse ostin Reilun kaupan kalliimman puoleisen viinin, koska juon niin harvoin ja vähän kerralla, että pystyn satsaamaan laatuun. Äiti taas osti sen halvimman ja voimakkaimman. Niin, samalla tavallahan itselläni voisi olla ongelma, juon vain viiniä. Myönnän, haluan erottua äitini edessä joukosta, haluaisin olla keskiluokkainen, itsenäinen ja omilla toimeen tuleva nuori nainen, joka tietää mitä haluaa. Osin oma elämäntapani on pieniltä osin näpäytystä vanhempien alkoholismille.

Keskisuomalaisessa oli aiemmin kolumni nuorten raittiudesta, ja tänään siihen viitaten juttua lisää. Siinä viitataan Nuorisobarometriin 2012, josta voidaan lukea lasten alkoholinkäytönmallin tulevan vanhemmilta. Tällä hetkellä tekisi niin mieli huutaa. Inhoan yleistyksiä, inhoan sitä kun sanotaan, että alkkisäidin lapsista tulee samanlaisia. Ei, se ei mene niin. Ainakaan tällä hetkellä se ei ole toteunut kenenkään meidän lapsen kohdalla.
1883-luvulla perustettiin ensimmäinen raittiutta ajava liike,  Raittiuden ystävät koostuivat keskiluokkaisista, jotka uskoivat, että yksi ryyppy tekee rahvaasta loppuelämän juopon. Heidän tarinoima Turmiolan Tommin kaltainen tarina ei ole kadonnut minnekään. Vaikka humalahakuisuus olisi vähentynyt ja alkoholin haitat tiedostetaan paremmin, on niitä joiden elämä pyörii vain alkoholin ympärillä. Niiden myötä huonojen perhesuhteiden ympärillä ja niiden seurauksena masennuksen ja pitkän ja hiljaisen itsetuhoisuuden ympärillä.

Ei unohdeta, että alkoholistikin on sairas, samalla tavalla kuin esimerkiksi flunssainen ihminen. Samalla tavalla molempien pitäisi olla oikeutettu samanlaiseen kohteluun. Kummankaan sairaan ensimmäinen ajatus lapsena ei varmasti ole ollut sairastuminen.

Monta tuhatta kilometriä

Muutama tuhat kilometriä takana autossa, muutamat niellyt kyyneleet ja valtava oman tilan kaipuu selvitetty.

Olin äidin ja isän kanssa pohjoisissa, Ruotsissa ja Norjassa. 

Olen erittäin onnellinen, että olen yksin kotona. Viikko meni ihan hyvin, parina iltana vanhemmilla oli aivan pakko käydä Alkossa. Kysyivät kyllä, haluanko itse jotain. Teki mieli kysyä takaisin, että siksikö etten tajuaisi niiden humalaa? Ekalla kerralla ilmoitin Alkossa hakevani itse kaupan puolelta holitonta kylmää juomista, kun oli hellepäivä. Toisella kerralla olin mennyt kauppakierroksen jälkeen autoon kun porukat vielä jäivät pullokauppaan. Ostivat minulle pyytämättä jonkin erikoissiiderin. Ihan hyvää se oli, mutta tunnelmaa söi vanhempien humala illalla. Ja isän känkkäränkkä siinä, että ottaako viileään autoon makuupussia. 

Välillä tuntuikin, että on itse aikuisena tyttärenä reissussa kahden lapsen kanssa. Huoh. 

Viimeisenä päivänä ajoimme reilu 300 kilometriä paljoa mitään puhumatta. 

Isä ei voinut sanoa suorana, kun olisi halunnut pitää ruokatauon, vaan pysähtyi mystisesti pöytäpaikalliselle levähdyspaikalle. Vasta kotipihassa selvisi, että isä vihjasi ruoka-ajasta. Eikai kaksi muuta nyt osaa ottaa selvää ihmisen ajatuksista, joka välillä pysähtyy tupakkatauolle, ja välillä käyttämään koiraa pissillä. 

Itse nielin pahaa oloa alas, sillä tunnelma alkoi olla todella kireää ja inhoan sitä, ettei asioista voi puhua, kun kaikki tietää niissä olevan puhuttavaa. Omia ajatuksia sotki myös yksityiselämä ja stressi taloudesta ja loppuvuoden opiskeluista. Olin ajatellut tehdä muistiinpanoja reissulla, mutta mobiililaitteiden latausmahdollisuus oli vähäistä. 

Mutta selvisin! Selvisin reissusta, ja välillä myös nautin siitä, mutta yksin kotona oleminen on joskus maailman paras asia <3

Tää on mun elämää, tai tää viikko

Olen lähdössä huomenna porukoiden kanssa reissuun, suunta on kohti pohjoista. Tällä hetkellä en jaksaisi yhtään, voisin erittäin hyvin jäädä tänne ja maata sängyssä muutaman päivän. Ihan veto poissa. tämä viikko on ollut yhtä härddelliä, kun olen ollut siellä ja täällä ja tehnyt koulutehtäviä täällä ja siellä. Kampesin itseäni tänään autosta ylös kun pääsin parin mutkan jälkeen kotipihaan, tuttu tuli vastaan pihalla ja kysyi miten menee. Samaan aikaan multa tippuu käsistä omenapussi ja pari omenaa vierii maahan ja avaimet tipahtaa myös käsistä. Sanoin, että siinä se vastaus sitten tulikin. Et eipä paljon lisättävää. Joka päivä on ollut hyvä meno päällä, loppuviikosta ehkä alkoi tahdissa olemaan havaittavissa väsymystä, ja en osannut tarkkaan sanoa omaa fiilistä, kun sitä ystävä kysyi. Olen vain erittäin väsynyt tällä hetkellä. Voisin vain nukkua ja nukkua. ja syödä suklaata ja nukkua lisää.

Stressaa myös, että mitä reissusta tulee. Meneekö itseläni hermo porukoihin, mun oma tila kutistuu pakettiauton takapenkkiin, minkä jaan koiran kanssa. ja yöt menee usein samassa teltassa koiran kanssa. Lähden mukaan, jos saan oman teltan. Noh, lähes oma, en ole koskaan nukkunut koiran kanssa samassa teltassa, joten voi tulla mielenkiintoista....

Toivon, että pääni ei hajoa, ja olen jo valmis myös vetämään ihan hirveät kännit kotiin tullessani. Viime yönä olin kaupungissa, piti lähteä vain näkemään ystävää. No, ilta jatkui ja venyi ja sit löysin itseni kahdeltatoista baarista päivävaatteilla tanssimassa hikisenä. Ehkä senkin takia on hieman nihkeä ja väsynyt olo. Tänään ajelin aamupäivällä kotiin ja vein äidille auton. Eipä se sitä tarvinnu, kun oli pitkänmatkan tuttujen kanssa puoli neljään vetänyt ja selvää hetkeä ei ollut koko päivänä. Jipii. Tää on mun elämää, ei tässä muuta.

Suomalaiset, ja omat oikeudet. prkl!

Näen tällä hetkellä mielessäni kuvan miehestä, jokka on käynyt hädintuskin vain toisen asteen teollisen koulutuksen, ja jonka karjala lippis murenee hiestä ja öljystä maahan. Kun tämä nuori mies tupakka huulessa murisee, miten Suomessa ei saa  tehdä mitään ja kohta varmaan hengittäminen kielletään liian pakokaasupitoisuuden takia.
Uutisissa on ollut alkoholilain uudistuksesta. Viimeisin uutinen oli, että suomalaiset eivät lyhentäisi mietojen myyntiaikaa.

Mietin, että kuinka tärkeää se olut on oikeasti suomalaisille? Se on alkoholia, se on päihde. Onko ihmiset unotaneet sen, että kun juot tarpeeksi olutta et ole ajokykyinen? Itse olen todella tarkka siitä, että puhallan tarvittaessa nollat ratsiassa. Jos on kykyä juoda, pitäisi olla kykyä myös miettiä seurauksiakin.
Luulen, ettei kukaan kuole siihen, jos myyntiaikaa supistettaisiin entisestään.

Monta kertaa olen itse ollut niin menossa jossain, etten ole ehtinyt Alkoon. Ja voin iloisesti kertoa olevani elossa, hei, siihen ei kuole, ettet saa alkoholia! En voi käsittää sitä suomalaista piirrettä, että pidetään niin kovaa oikeuksistaan kiinni vapaaseen tahtoon ja vapaaseen kauppaan. Tiedän, että on olemassa niitä, joilta fiksu juominen onnistuu, mutta valitettavasti on paljon niitä, joiden elämä ja kello pyörii sen lavan ympärillä.

Yhdeltä viikonlopulta jäi kaappiin pari tölkkiä olutta ja siideri.  Eilen tullessani mummilasta kotiin avasin siiderin ja join pari lasia, ja hyvä etten tuntenut tehneeni vakavaa syntiä. Olihan sentään sunnuntai eikä minulla nyt pakottavaa tarvetta ollut juoda sitä. Kaapissa ei vain ollut muuta sillä hetkellä.

Onhan jokaisen alkoholinkäyttö oma asia, tässä maassa se vain vaikuttaa usein myös toisiin. Puhun tässä terveyden näkökulmasta ja ymmärrän kauppiaiden huolen kassavirrasta. Voisimmeko silti ajatella nuoria ja lapsia, ja yleistä terveydentilaa?

Hernepussi

Missä on mun elämä? Missä mun itsenäinen ja omatoiminen elämä?

Siis voi ****tti ku **tuttaa. Olen lähdössä töihin, ja suunnittelin meneväni sitten ystäväni luo. Äiti soitti selvinpäin, että lähtevät käyttämän autoa katsastuksessa ja tule käyttämään töiden j'lkeen koira lenkillä. Erittäin vastentahtoisest suostuin, kun ei jätetty vaihtoehtoja. Nojoo, myönnän, että koira on myös minun. Mutta inhoan viimehetken muutoksia, jotka tulevat omien suunnitelmien väliin.
En pidä siitä. Eilen lähdin porukoille vain saunaan, ja äidin pyynnöstä käyttämään koiraa lenkillä. Minun piti tehdä koulutehtäviä, ja äiti sanoi, että tee täällä niitä. Arvatkaa pääsinkö tekemään koulutehtäviä, kun äiti oli päässyt tissuttelemaan piilopulloaan, ja päätti alkaa grillaamaan, ettei isän tarvinnut. Enhän minä voinut sen antaa yksin käyttää grilliä, kun siinä olisi ollut lihat pitkin pihaa ja varmaan grillikin vielä kaasun kanssa nurin. Että olin äkäinen, mun koko päivä meni siinä, etenkin kun sanoin haluavani lettuja. Ennen kuin olin päässyt grillaamaan äiti oli tehnyt lettutaikinan. Minähän ne letut sitten paistoin. ja saunaan pääsin vasta illalla. Jouduin istumaan paikoillani grillin ääressä tiedostaen, että koulutyöt eivät valmistu joutenolemalla.

Vedin tämän päiväisen puhelun jälkeen kilarit, luultavasti silmämeikki täytyy puhdistaa ennen kuin pääsen lähtemään töihin.
Tällainen pakollinen purkautuminen perjantaille. Turhauttaa, ja itkettää, mä en jaksa. Haluan oman elämän, mihin pystyn vaikuttamaan, en ole enää se orjatyövoima vanhemmilleni, jota voi heitellä kuin hernepussia liikuntatunnilla. Sellainen oloni on tällä hetkellä. Hernepussi.

Poismenneet, ja mitä opin heiltä

Aloin muistelemaan tässä yhden leffan myötä poismenneitä ihmisiä ja eläimiä.

Yksi yläaste aikainen kaverini menehtyi liikenneonnettomuudessa reilu vuosi sitten. Muistan olleeni silloin koulussa yhdessä palaverissa, kun ystäväni soitti ja kertoi tapahtuneesta. Tajusin silloin, että myös nuoret ihmiset läheltäkin voivat kuolla, vanhana poisnukkuminen ei olisikaan enää ainoa syy hävitä elämästä. Olimme lähes aina liikuntatunneilla pari, sain tältä ihmiseltä todella paljon tsemppiä. Hänen silmissään siinsi aina taistelutahtoa, jolla jaksoi. Olimme lukiossa joillakin samoilla kursseilla, eikä hän koskaan pelännyt sanoa mitä ajatteli. Hän oli nuori ja rohkea aikuistuva teini. Suuri osa piti häntä vähän outona, tärkeilevänä ja ärsyttävänä, mutta itse näin hänessä sisua ja uskallusta. Kävimme monet rikkaat keskustelut välituntisin. En koskaan sanonut hänelle, miten paljon arvostan hänen mielipiteitä ja miten paljon saan häneltä.


Sitten mietin mummia, joka nukkui pois 2008 uudenvuoden aatonaattona. En tiedä olenko vieläkään käsitellyt asiaa kunnolla, sillä aina silloin tällöin tulee mieleen, että menisin päiväkahville mummin luo. Ei ole kovin pitkä aika, kun näin unta mummista. Olimme jossain ja ihmettelin, että eihän tämän pitäisi olla elossa. En muista mitä mummi vastasi unessa, mutta tunsin siinä jälleennäkemisen tunnetta.
Mummi oli itsepäinen ja hieman katkeroitunutkin, hän kuitenkin joutui hautaamaan lyhyessä ajassa poikansa ja miehensä.

Joskus olisi niin mukavaa mennä mummille, mummi kysyisi, että juotko kahvia ja hän laittaisi pannun levylle. Sitten juttelisimme pienistä asioista, sattumuksista ja elämästä. Kuuntelisin mummin tarinoita elämästä ja menneistä, ja ehkä oppisin tuntemaan itseänikin hiukan enemmän siinä samalla. Onhan meissä sentään paljon samaa verta, yhä edelleen. Aion tarpoa elämässä vastoinkäymisissä näiden kahden itsepäisen, jo muualla olevan ihmisen, avulla ja selvitä ja kiittää heitä.