Suomalaiset, ja omat oikeudet. prkl!

Näen tällä hetkellä mielessäni kuvan miehestä, jokka on käynyt hädintuskin vain toisen asteen teollisen koulutuksen, ja jonka karjala lippis murenee hiestä ja öljystä maahan. Kun tämä nuori mies tupakka huulessa murisee, miten Suomessa ei saa  tehdä mitään ja kohta varmaan hengittäminen kielletään liian pakokaasupitoisuuden takia.
Uutisissa on ollut alkoholilain uudistuksesta. Viimeisin uutinen oli, että suomalaiset eivät lyhentäisi mietojen myyntiaikaa.

Mietin, että kuinka tärkeää se olut on oikeasti suomalaisille? Se on alkoholia, se on päihde. Onko ihmiset unotaneet sen, että kun juot tarpeeksi olutta et ole ajokykyinen? Itse olen todella tarkka siitä, että puhallan tarvittaessa nollat ratsiassa. Jos on kykyä juoda, pitäisi olla kykyä myös miettiä seurauksiakin.
Luulen, ettei kukaan kuole siihen, jos myyntiaikaa supistettaisiin entisestään.

Monta kertaa olen itse ollut niin menossa jossain, etten ole ehtinyt Alkoon. Ja voin iloisesti kertoa olevani elossa, hei, siihen ei kuole, ettet saa alkoholia! En voi käsittää sitä suomalaista piirrettä, että pidetään niin kovaa oikeuksistaan kiinni vapaaseen tahtoon ja vapaaseen kauppaan. Tiedän, että on olemassa niitä, joilta fiksu juominen onnistuu, mutta valitettavasti on paljon niitä, joiden elämä ja kello pyörii sen lavan ympärillä.

Yhdeltä viikonlopulta jäi kaappiin pari tölkkiä olutta ja siideri.  Eilen tullessani mummilasta kotiin avasin siiderin ja join pari lasia, ja hyvä etten tuntenut tehneeni vakavaa syntiä. Olihan sentään sunnuntai eikä minulla nyt pakottavaa tarvetta ollut juoda sitä. Kaapissa ei vain ollut muuta sillä hetkellä.

Onhan jokaisen alkoholinkäyttö oma asia, tässä maassa se vain vaikuttaa usein myös toisiin. Puhun tässä terveyden näkökulmasta ja ymmärrän kauppiaiden huolen kassavirrasta. Voisimmeko silti ajatella nuoria ja lapsia, ja yleistä terveydentilaa?

Hernepussi

Missä on mun elämä? Missä mun itsenäinen ja omatoiminen elämä?

Siis voi ****tti ku **tuttaa. Olen lähdössä töihin, ja suunnittelin meneväni sitten ystäväni luo. Äiti soitti selvinpäin, että lähtevät käyttämän autoa katsastuksessa ja tule käyttämään töiden j'lkeen koira lenkillä. Erittäin vastentahtoisest suostuin, kun ei jätetty vaihtoehtoja. Nojoo, myönnän, että koira on myös minun. Mutta inhoan viimehetken muutoksia, jotka tulevat omien suunnitelmien väliin.
En pidä siitä. Eilen lähdin porukoille vain saunaan, ja äidin pyynnöstä käyttämään koiraa lenkillä. Minun piti tehdä koulutehtäviä, ja äiti sanoi, että tee täällä niitä. Arvatkaa pääsinkö tekemään koulutehtäviä, kun äiti oli päässyt tissuttelemaan piilopulloaan, ja päätti alkaa grillaamaan, ettei isän tarvinnut. Enhän minä voinut sen antaa yksin käyttää grilliä, kun siinä olisi ollut lihat pitkin pihaa ja varmaan grillikin vielä kaasun kanssa nurin. Että olin äkäinen, mun koko päivä meni siinä, etenkin kun sanoin haluavani lettuja. Ennen kuin olin päässyt grillaamaan äiti oli tehnyt lettutaikinan. Minähän ne letut sitten paistoin. ja saunaan pääsin vasta illalla. Jouduin istumaan paikoillani grillin ääressä tiedostaen, että koulutyöt eivät valmistu joutenolemalla.

Vedin tämän päiväisen puhelun jälkeen kilarit, luultavasti silmämeikki täytyy puhdistaa ennen kuin pääsen lähtemään töihin.
Tällainen pakollinen purkautuminen perjantaille. Turhauttaa, ja itkettää, mä en jaksa. Haluan oman elämän, mihin pystyn vaikuttamaan, en ole enää se orjatyövoima vanhemmilleni, jota voi heitellä kuin hernepussia liikuntatunnilla. Sellainen oloni on tällä hetkellä. Hernepussi.

Poismenneet, ja mitä opin heiltä

Aloin muistelemaan tässä yhden leffan myötä poismenneitä ihmisiä ja eläimiä.

Yksi yläaste aikainen kaverini menehtyi liikenneonnettomuudessa reilu vuosi sitten. Muistan olleeni silloin koulussa yhdessä palaverissa, kun ystäväni soitti ja kertoi tapahtuneesta. Tajusin silloin, että myös nuoret ihmiset läheltäkin voivat kuolla, vanhana poisnukkuminen ei olisikaan enää ainoa syy hävitä elämästä. Olimme lähes aina liikuntatunneilla pari, sain tältä ihmiseltä todella paljon tsemppiä. Hänen silmissään siinsi aina taistelutahtoa, jolla jaksoi. Olimme lukiossa joillakin samoilla kursseilla, eikä hän koskaan pelännyt sanoa mitä ajatteli. Hän oli nuori ja rohkea aikuistuva teini. Suuri osa piti häntä vähän outona, tärkeilevänä ja ärsyttävänä, mutta itse näin hänessä sisua ja uskallusta. Kävimme monet rikkaat keskustelut välituntisin. En koskaan sanonut hänelle, miten paljon arvostan hänen mielipiteitä ja miten paljon saan häneltä.


Sitten mietin mummia, joka nukkui pois 2008 uudenvuoden aatonaattona. En tiedä olenko vieläkään käsitellyt asiaa kunnolla, sillä aina silloin tällöin tulee mieleen, että menisin päiväkahville mummin luo. Ei ole kovin pitkä aika, kun näin unta mummista. Olimme jossain ja ihmettelin, että eihän tämän pitäisi olla elossa. En muista mitä mummi vastasi unessa, mutta tunsin siinä jälleennäkemisen tunnetta.
Mummi oli itsepäinen ja hieman katkeroitunutkin, hän kuitenkin joutui hautaamaan lyhyessä ajassa poikansa ja miehensä.

Joskus olisi niin mukavaa mennä mummille, mummi kysyisi, että juotko kahvia ja hän laittaisi pannun levylle. Sitten juttelisimme pienistä asioista, sattumuksista ja elämästä. Kuuntelisin mummin tarinoita elämästä ja menneistä, ja ehkä oppisin tuntemaan itseänikin hiukan enemmän siinä samalla. Onhan meissä sentään paljon samaa verta, yhä edelleen. Aion tarpoa elämässä vastoinkäymisissä näiden kahden itsepäisen, jo muualla olevan ihmisen, avulla ja selvitä ja kiittää heitä.

Luottaminen aikusiin

"Milloin se pommi-juttu oli?"
"Lukion tokan syksyllä!"
"Aijaa, oliko?!"
"Oli! Mä muistan sen kyl erittäin hyvin, koska...siitä seurasi yhtä sun toista."


Keskustelu suurinpiirtein noin, ei täysin litteroituna, mutta kuitenkin. Juhannuksena ystävien kanssa muisteltiin vanhoja koulujuttuja. Niin se oli, harvoja hetkiä muistan niin kirkkaasti kuin sen. Lähdin pitämään aamunavausta, kanslia oli täynnä huolestuneen oloista koulun henkilökuntaa. Sitten yksi opettaja huomasi, että olen paikalla. Sanoin, että pitäisi aamunavaus tulla pitämään. Tämä laittoi käden mun olalle ja kertoi koulussa olevan pommiuhka. En ollut uskoa korviani, siirryin käytävän puolelle odottamaan lisäkuulutuksia. Ja siitä oman elämäni yksi raskaimmista ja palkitsevimmista vuosista lähti liikkeelle.
Olen kertonut tästä tapahtumasarjasta jo aiemmintäällä, mutta haluan vielä puhua tästä, koska ilman sitä en välttämättä olisi tällainen, vahvempi.

Vaikka psykologille meno oli lähes aina vaikeaa ja henkistä kamppailua itseni kanssa, olen iloinen, että siellä sain käydä. Puhuminen auttoi. Se sai liikkeelle ajatuksia ja stressaavan tilanteen purku on ihan ehdottoman tärkeää. Kun psykologi kysyi miten menee ja mitä kuuluu, en osannu koskaan ihan täysin vastata kysymykseen verbaalisesti. Käytän paljon mielikuvia, tai ennemminkin saatan nähdä asiat kuvina, väreinä, musiikkina kuin suoraan sanoina. Olen visuaalinen ihminen. Rakastan erilaisia tunnekuvia ryhmätehtävissä ja musiikki on yksi keino saada fiilikset ulos.

Muistan psykologin ja muidenkin aikuisten kysyneen, että luotanko ihmisiin? Olen ollut hieman ihmeissäni, totta kai luotan ihmisiin, en mä muuten olisi apua hakenut. Ymmärsin vasta myöhemmin, miksi sitä kysyttiin. Ei ole epätavallista, ettei alkoholistivanhemman lapsi luota ihmisiin, kun alkoholisti on voinut pettää tyhjillä lupauksillaan lapsen useammin kuin kerran.
Äiti on pettänyt myös meidät lapset, useammin kuin kerran tai kaksi. On luvattu olla selvin päin tai maksaa velat seuraavasta tilistä. Kun äiti on jäänyt kiinni tyhjistä sanoista, seuraa liuta erilaisia selityksiä. Niistä saisi yhden kirjan koottua. Mutta silti, suurin osa ihmisistä on pitänyt lupauksensa ja äitikin suurimman osan. Nopeasti olemme veljen kanssa oppineet lukemaan ne lauseet, jotka eivät toteudu.

Kyllähän maailmaan ääntä mahtuu, mutta tarvittaessa vaikeneminen on joskus kultaa:

Maanantaimurina

Pienet asiat ja pako arjesta on joskus onnellisuuden ydin.

Mulla oli ongelma mokkulan uuden sopimuksen kanssa, ja sain olla kaksi viikkoa ilman mokkulaa ja pärjätä tabletin netillä, mikä toimii silloin kun halusi....ja mun asunnossa ei ollenkaan.

Olin pari yötä perätysten kotona vanhempien luona, oli todella mukavaa. Katsoimme kotimaisia leffoja lauantaina ja äiti veti vain pienet kännit ja sen pää selvisi jo ennen iltaa. Isä sensijaan sammui työtuoliin. Eilen, sunnuntaina, suunnittelin kolme eri aikataulua kolmen eri ihmisen kanssa, kaksi ystäväaikaa ja yksi työjuttu. Sovimme hyvän ystäväni kanssa, että nähdään ja mennään heidän mökille tämän töiden jälkeen. Hänellä venyi töissä ja kun  hän pääsi, oli hänen luo tulut yllätyskäynnilleen veli tyttöystävänsä kanssa.  Emme sitten lähteneetkään mökille. Aamulla yksi ystävä kauempaa viesti, että voisi tulla käymään ku on lähistöllä. Kerroin, että mulla on kuuteen asti aikaa, että vanhemmat ovat kotona, jos haluaa niitäkin moikata. Sekin aikataulu venyi ja venyi. Sovin sitten tiistaille työjuttuja, vaikka tiistain piti olla vapaa.
Mä olin niin äkänen ja väsynyt illalla, että en muista milloin viimeksi olisin itkenyt omaa turhautumista. Kun menin illalla ystävän luo kirosin ja manasin joka ikisen asian mitä vain sanoinkin.

Niin, miten tuo inseertti liittyy tähän aiheeseen? Mä kerron.
Olin lauantaina yhden ihanan ystäväni kanssa seurakunnan lapsityön järjestämässä perhepäivässä parin tämän tutun lapsen kanssa. Meloimme yhdessä ja järvellä olo oli todella rentouttavaa. Rakastin joka henkäystä ja huokausta. Olisin voinut olla koko päivän siinä. Sen jälkeen yksi ihana ihminen tarjosi kahvin. Ja tänään, vaikka maanantaimurinaa onkin ollut, niin netti toimii. Ei tämä siis kovin hullumpi päivä ole. Vielä kun talous olisi parempi, niin taloudesta koituva stressi ei olisi tällainen ahdistus.
-Ja jos äiti olisi ollut tänään selvin päin...