Päiväkirjamerkinää kymmenen vuoden takaa osa 1.

"Miksen muka saisi lähteä uutena vuotena kavereille yöksi tai kukaan ei saa tulla meille yöksi. Ei ne kuitenkaan meitä enää muista kahentoista jälkeen (kai). Mummi tulee kuitenkin meille ja vastaavaa. Joten ihan hyvin 13. uusi vuosi voisi olla ihan mukava kavereiden kanssa, jos muut uudet vuodet on ollut kotona ja vanhoja perinteitä noudattaen (eli paukutellaan raketit, valetaan tina, keitetään nakit)... Isä ja äiti on kuitenkin ottanu sen verran errei niistä ole kuin "riesaa""

Noin lukee päiväkirjassani 30.12.2004 00:30

En muista tarkkaan tuota uutta vuotta, mutta samassa päiväkirjassa 2.12005 lukee, että olin veljeni ja sen kavereiden kanssa. 

Luin eilen, tai no viime yönä, tuota kymmenen vuotta vanhaa päiväkirjaani. Tuo on yksi normaaleista merkinnöistä siinä kirjassa: isä ja äiti ovat humalassa. Olen miettinyt, että miksi en muista kunnolla seiska ja kasiluokkia. Olen ajatellut sen olevan ihan normaalia, että siitä ajasta ei vain jää mitään mieleen. Muistan tuon ajan sellaisena harmaana usvana, muistan, että kavereiden kanssa oli jotain kärhämää ja, että oli yksi poika, joka ei ollut enää kuvioissa myöhemmin. Siitä lisää joskus, sillä kun on yksi merkitys elämässäni. Muistan istuneeni paljon huoneessani ovi kiinni pohtien sitä miksi minun täytyy olla juuri tässä perheessä tytär, miksei vanhempani ole erilaisia. 

Kun luin koko päiväkirjan ajalta 29.12.2004-20.5.2005, en yhtään ihmettele, etten mitään muista. Eihän tuollaisesta pahasta olosta  haluakaan muistaa mitään. Ja sehän on ihan fakta, et hyvät asiat muistaa paremmin.  Tuolloin mua piti hengissä tukioppilastoiminta ja lapsuudenajan ystävä. 

Mietin, että en pelännyt rikkoa ihmissuhteita. Pystyin naivisti päättämään, että laitan välit poikki. 

Ainoa ystävyyssuhde, mikä kesti tuon vaiheen ja kestää yhä, on esikoulussa solmittu ystävyys. Tämän ihmisen kanssa on omasta muististani tullut yksi isompi selvitys, ja sekin aikuisiällä.

Pakko avata teille enemmänkin tuota aikaa, tuntuu, että en ole käsitellyt kaikkea tuolta ajalta. 

Mietin, mikä tuohon oli syynä. Olin aina laittamassa välejä poikki jonkun kanssa, en kaihtanut riitoja. Pohdin vaikuttiko siihen se epästabiili ympäristö kotona. Se epätasapainoinen ailahtelu hyvien ja huonojen hetkien välillä vanhemmillani. Enmuista yhtään sitä lähdettä, että kuka kirjoitti juuri jonnekin siitä, mitä on olla alkoholistin aikuinen lapsi (linkatkaa juttu tähän kommenttina, jos joku tietää). Jutussa käsiteltiin itselleni tuttuja asioita. Kirjoittajalla oli tarve siihen, että jotain draamaa piti olla esillä, tai muuten sitä piti kehittää. Kun kotona on oppinut sen myrskyn mallin, ei osaa olla pitkään ilman kuohuja ja tuulta. 

Olen aina miettinyt, että miksi välillä haluaisin nostaa metakan jostain pienestäkin jutusta, ja miksi nautin siitä, että televisiosarjassa tai elokuvassa roolihenkilöillä on sukset ristissä ja he ottavat yhteen. Olen pitänyt itseäni jotenkin kieroutuneena hulluna, mutta ymmärsin tuota juttua lukiessani, että olen oppinut siihen. 

Rakastan myrskysäätä, kun tuulee ja sataa kaatamalla vettä. Silloin tuntuu, että voin hengittää vapaasti.

Toivoisin, että kun nostan metelin jostain pienestä, tai muuten tunnun ärsyttävältä, ystävien ottavan olkapäistäni kiinni ja kastsovan silmiin sanoen, että kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää. 

Sano suoraan, oksenna kasaksi, ole sinä!

Mietin tänään, että sitten kun äiti joskus kuolee. Miten mä kerron, miten mä puhun henkilöstä.
Kuulostaa ehkä kamalalta, mutta mainittakoon heti alkuun, en toivo äidin kuolemaa. Se vain on joskus, joku päivä edessä. Sitten lähdin miettimään nykyisyyttä ja itseäni.

Mietin, että äidin sairaudesta huolimatta tulen kertomaan miten paljon olen oppinut, ja miten olen päätynyt tekemään työtä sosiaali- ja kasvatusalan piiriin. Ilman äidin ongelmaa tuskin olisin pyrkinyt olemaan arki-iltoja pois kotoa mahdollisimman paljon. Ilman sitä en olisi löytänyt omia harrastusryhmiä ja saanut sitä kautta rohkeutta. Suurina ihmisinä elämässäni ovat olleet nuorisotyötä tekevät ihmiset, ne tavalliset, turvalliset aikuiset, jotka kysyivät koulupäivän jälkeen kuulumisia ja joille pystyy kertomaan, tai muuten osoittamaan, ettei ole hyvä fiilis ja ärsyttää. Nuo tavalliset ihmiset olivat roolimallejani kymmenen vuotta sitten.

Tuolloin ymmärsin, että nuorisotyöntekijöillä, ja muilla tasapainoisilla (tai ulospäin siltä näyttävillä) aikuisilla on suuri merkitys siinä, että nuorella ihmisellä on hyvä olla.
Tasapainoisuus: tasapainoinen perhe, tasapainoiset tulot, tasapainoiset ystävyyssuhteet. Kärjistettynä elämässäni ei ole ollut mitään noista kolmesta. Perhe on ollut muuta kuin tasapainoinen, se kuohuu välillä kuin meri tsunamissa, tulot ovat epäsäännöllisiä säännöllisiä, kuten myös vanhemmillani nykyisin, ystävyyssuhteet...noh, ne muuttuvat varmasti jokaisella elämän ajan.

Välillä on saanut tehdä todella töitä omien ajatusten työstämisessä, kuka todella on ja kuka haluaa olla. Ja onko näillä yhtäläisyyksiä olemassa. Nykyisin olen suorapuheinen ihminen, olen elämäni aikana niellyt niin monet sanat, joita olisi pitänyt sanoa eri tilanteissa, mutten ole uskaltanut tai kehdannut. En pelkää, että satuttaisin niin pahasti, että piirini supistuisivat olemattomiin. Jos suorapuheisuuden myötä huomaan joidenkin lopettaneen yhteydenpidon, tiedän, ettei he ymmärtäneet kantaani, eikä edes yrittäneet ymmärtää. Väitän, ettei omat ajatukseni ole niin kummallisia, etteikö niitä edes hetken pohdinnalla ymmärtäisi. Jokaisella kuitenkin on oikeutensa olla ja puhua. Tällöin yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Se miten niistä selviää, riippuu kaikesta.

Olen joutunut harjoittelemaan rohkeutta sanoa asioita, ja jos jotain on sen seurauksena tapahtunut joskus, olen vaihtanut pakorefleksin päälleni. Pyrkinyt syömään sanani ja korjaamaan hyvityksillä sanani. En enää tee sitä. Jos joku saattuu puheistani pahoittamaan mielen, niin nostan käteni ilmaan, tarvittaessa pyydän anteeksi, mutten enää niele ja syö sanojani. Päinvastoin saatan välillä oksentaa sanani yhtenä ryöppynä -silloin tällöin niissä tilanteissa on yhä harjoittelemista, sitä kun voisi asiat sanoa myös kauniisti, eikä kyynisesti. Vai tarvitseeko miettiä sanojen asentoja? Onko vastuu aina sittenkin kuulijalla ja heikolla minäkuvalla?
Minä tiedän suurinpiirtein kuka olen, mutta tietävätkö muut, ketä he ovat, tai keitä haluaisivat joskus olla?

Uuden vuoden vaihde

Uusi vuosi on vaihtunut, tuntuu kuin tätä vuotat olisi eletty jo monta päivää. Uusista vuosista voisi kirjoittaa pari muutakin merkintää, mutta aloitan kuitenkin viimeisimmästä.

Olin vanhempieni luona kääntymässä, kun vein auton ja kävelin ystäväni luo.
Kun saavuin porukoilleni äiti imuroi. Kello oli puoli kuusi illalla, huusin ettei kukaan imuroi siihen aikaan uuden vuoden aattona!
Kuulema oli pakko imuroida vanhat pölyt pois... Isä kun oli vitsillä heittänyt äidille jotain, ettei äiti kävisi töissä muuta kuin istumassa. Äitini työskentelee puhtaanapito alalla ja kävelee töissään enemmän kuin minä liikun viikossa. Äiti ei ymmärtänyt vitsiä ja oli loukkaantunut tästä isälle.
Sittenpä riita oli valmis, vanhemmat jatkoivat aiheesta huutamista, kun kokosin tavaroitani ja valmistauduin juhlintaan.

"Johan tässä meni joulu riidoitta, niin pitäähän sitä ny jotenkin vielä tapella tänä vuonna!"
Huusin väliin, en jaksanut yhtään sellaista meininkiä mitä siellä oli.
Äiti kävi huoneessani/vierashuoneessa "raivaamassa" tilaa mulle etten yöllä kompastuisi tavaroihini. Huusin ettei sen tarvitse siellä olla, kun osaan itsekin varoa.

Olin laittamassa tässä kohtia kenkiä jalkaaan kun isä sitten tokaisee, et toinen sohva on ainakin vapaana. Tokaisin takaisin, että jos ei ole molemmat sohvat vapaana niin minä käännyn takaisin. Niin pienestä asiasta kuin tuokin riita oli lähtenyt, niin en hyväksy siitä tehtävän isompaa numeroa. Jos on asioita siellä takana hiertämässä, niin silloin puhutaan niistä. Ei siitä kuka vie roskat ja kuka imuroi.

Muuten uusi vuosi meni rauhassa itselläni. Kotiin yöllä mennessäni molemmat sohvat olivat tyhjät.

Joulu 2014, 2/2

Tulimme hautuumaalta koko perheenä poiskin. Laitoimme saunan päälle ja pikkuhiljaa äiti alkoi muistuttaa sitä, mitä ajattelin äidin olevan jouluaattona. Katsoin jotain leffaa, kun miesväki meni ensin saunaan, sen jälkeen äiti meni ja huuteli mua mukan. Viimeisenä asiana menen äidin kanssa saunaan, jo sohvalla hajuraon kanssa istuminen tuntuu ahdistavalta.

Odotin kun äiti tuli pois ja lähdin itsekin nauttimaan joululöylyistä.
Ruokapöydässä oli viiniä, jota oltiin juotu liian vähän siihen nähden missä kunnossa äiti oli. Ruokailun jälkeen äiti lähti makuuhuoneeseen "lepuuttamaan jalkaansa". Selvennettäköön, että äidillä ollu keväästä asti jalassa rasitusvamma.
äiti "lepuutti" jalkaansa kolmisen tuntia, kun isä meni sitten herättämään sammunutta äitiämme, jotta saataisiin lahjat jaettua loppuun saakka. jälleen tänäkin jouluna jaoimme siskoni tuomat joululahjat ilman äitiä. Itse unohdin perheen lahjat ottaa aamulla mukaan, ja ajattelin että on parempi jakaa seuraavana päivänä, kun äitikin on selvinpäin todennäköisemmin.

Perinteiseen tapaan joimme iltakahvit ja katsoimme telkkaria, lähdin yhdeksältä hakemaan ystävääni jouluyönmessuun. Kun lähdin starttaaman autoa, tajusin, että kukaan suuttunut sinä päivänä. Olin erittäin iloinen, ainut huuto mikä lähti oli isän suusta, kun tämä stressasi joulua ja korotti ääntänsä kun hoputti jonnekin, johon ystävällisesti sanoin, ettei tänään ole mikään kiire, ja että kaikki ehtii tehdä kyllä kuten aiempinakin jouluina.

Messussa ystäväni kanssa tapasin yhden toisen ystäväni pitkän ajan jälkeen <3
Alttarilla ehtoollista jakamassa oli itselleni tärkeä ja tuttu pappi. Ojentaessaan ehtoollista hän puristi kättäni ja katsoi jotenkin niin syvälle aidosti silmiin, että tunsin jotain niin suurta ja sanoinkuvaamatonta hyvää oloa, että sain hetken niellä kyyneleitä.
Yleensä penkkiin kävellessäni tervehdin tuttuja, mutta silä kertaa en tiennyt olisinko katsonut ylös vai alas, jottei kyyneleet olisi lähteneet valumaan.
Tuntui kuin rukouksiini olisi vastattu; kukaan ei nostanut myrskyä, kaikilla läheisilläni sinä päivänä oli joulumieli. Ja vaikka äiti sammui, totesimme kukin ajatuksissamme, että tämä vain kuuluu tähän asiaan ja antaa nukkua päätään selväksi.

Joulun loput pyhät olin vanhempieni sohvalla, katsoin telkakria ja lepäsin alkavaa flunssaa pois (ääni on kolmatta päivää puolitiessään).

Toivottavasti edes jollain oli siunattu joulu <3 Omani tuntui siunatulta.

Ja hei, hyvää loppu vuotta! ja vielä parempaa uuden vuoden alkua!

Joulu 2014, 1/2

Joulu oli ja meni, kamala miten paljon kirjoitusvirheitä kaksi edellistä postausta sisälsivät. Huomaa, että kirjoitin ne tunteella, en lukulaseilla :D
Mutta nyt vakavoidun, kerron joulustani, tai koko viime viikosta. Aiemmin en ole kerinnyt istua kotona ajatuksen kanssa, jotta olisin saanut jäsennettyä ajatuksia ja tunteita tekstiksi.

Veljeni kotiutui armeijasta joulua edeltävällä viikolla ja itse valmistuin humanistiselle ja kasvatusalalle koulusta. Juhlan aiheita siis oli vähintään kaksinkappalein.
Olimme veljen kanssa kotona tiistaina, aatonaattona yötä, äiti oli päivällä hakenut "ystävälleen" pullon. En tiedä millä vaikutuksella ystävän juodessa viiden kilometrin päässä meidän äiti humaltui. Kerran illan aikana menin käymään keittiössä, äiti oli kaatamassa lasiin pullosta kirkasta, kun huoasi mut. (Kuten tiedämme puolusteluja riittää) Äiti sanoi et ottaa vähän lämmikettä kun palelee. Tokaisin, että laittaa päälle enemmän, se auttaa paremmin. Äiti puolusti, että hänellä on näin ja näin paljon vaatetta. Sanoin vain, että laita lisää. Niin mäkin teen, jos palelee.

Aattoaamuna oli kunnolla pakkasta ja lähdin sytyttämään vapaaehtoisena kynttilöitä kirkolle, oli todella mukavaa viettää aattoaamu hyvässä seurassa. Kun kävelin autolle mietin mielessäni, että mitä aatosta tulee. Ahdistus oli jotain pahempaa, kuin hissiin yksin jumiin jääminen.
Jouduin käymään aamulla kämpälläni ruokkimassa jyrsijät. Pääsin ovesta sisään ja aloin keittämään kahvia itselleni, kun jouduin ahdistuksissani laskemaan suodatinpussin pöydälle ja istumaan sohvan karmille hetkeksi. Koska olen hengellinen ihminen, koin hyväksi laittaa käteni ristiin, painaa pääni alas ja sulkea silmäni. Rukoilin ääneen voimaa kestää aatto ja tilanteita, joihin perheemme kärsivällisyys riittäisi, pyysin rukouksessani ettei tarvitsisi huutaa ja tapella joutavia. Siinä rukoillessani tuntui, kuin jokin olisi koskettanu vasemmalta puolen lapaani. Tuntui kuin en olisi ollut yksin, vaikkei ketään ollutkaan marsujen lisäksi fyysisesti läsnä.
Oloni rauhoittui ja keitin kahvin, katsoin joulupukin kuumaa linjaa ja joulurauhanjulistuksen. Julistuksen jälkeen kyyneeleet alkoivat valumaan, toivoin niin, että se olisi totta kaikissa perheissä.

Lähdin takaisin porukoille puuron syöntiin, jota sain juuri ja juuri lautasellisen, kun tulin myöhässä puuroajasta. Noh, kestin sen ja varasin kinkusta isomman palan siitä hyvästä, lisäksi voitin pienen summan joululahja-arvasta muiden raaputtaessa vain tyhjiä voittoja.
Äiti oli selvinpäin kun lähdimme hautausmaalle, tänä vuonna ei tarvinnut hävetä sitä, että äiti hoippuisi tai sössöttäisi hautuumaalla.

"Juhla armas lapsien"

Ei ole tullut kesää, mutta ei kyllä joulumieltäkään ihan täysin.
Perinteinen jouluahdistus on iskenyt viikon alusta, kun on saanut koulutyöt päätökseen ja viikon verran jo mutustellut jouluajatuksia.

Tiedättekö mitä joulu voi olla alkoholistin lapsille?

Väkisin läpi vedetty näytelmä
Ahdistus
Piilotetut kyyneleet
Piinaavat tunnit
Painostava ilmapiiri
Huutoa
Raivoa
Itkua
Riitelyä
Syytöksiä
Pahaa oloa

Ei kannata sanoa, että "tietysti kun sä asennoidut jo valmiiks noin". Ei, siitä on kokemusta niin kauan kuin muistan, joulu on ollut kultainen perhejuhla ehkä viimeksi 14-vuotta sitten. Eli niin kauan kuin meillä kävi joulupukki, kun piti skarpata sitä varten.

Sen jälkeen muistan vain riitelyä, tukahdutettuja tunteita, kyyneleitä, kesken ruokailun alkaneita kirosanoja ja pöydästä poistumisia. Muistan kolme joulua heti, joina olemme veljen ja isän kanssa jakaneet lahjat kun äiti on joko suuttunut tai sammunut makuuhuoneeseen.
Siis ihan hitsin kauniita ja kultaisia jouluja. Tämän vuoksi joka vuosi on kahta viikkoa aiemmin alkanut jouluahdistus.

En halua sitä.

Haluan, että voisin osoittaa vilpittömästi lähimmäisenrakkautta myös perheelleni jouluaattona. Toivon ja rukoilen, että joulu tänä vuonna olisi kaunis, kultaköynnöksinen perhejuhla, jolloin syötäisiin hyvin, käytäisiin saunassa, vaihdettaisiin paketit ja katsottaisiin elokuvia. Illalla menen kymmeneltä yömessuun tyytyväisenä ja kiitollisena.
Tämä on se idylli, minkä minä haluaisin joululahjaksi.

En haluaisi toimia tänäkin jouluna tukena, lohduttajana ja kantavana voimana perheeni miesväelle, joka turhautuu äidin sanoista, suuttumisista tai sammumisista. Haluan, että kaikille olisi ihana joulu, myös sinulla, joka tätä luet <3

Ei valiteta turhasta mutta pettymykset tulee ottaa tosissaan

Ihmiset, jotka kysyvät sun kuulumisia ovat sanoinkuvaamattoman mahtavia.

En muista koska viimeksi oma äiti olisi kysynyt kuulumisiani. Kun olen mennyt kotiin, niin olen saanut kuulla monet tarinat kyllä äidin päivästä, mutta ei kysymyksiä, joita olisi suunnattu minulle. Tai no: Milloin tuut seuraavan kerran?

En jaksa käydä paikassa, josta en itse saa mitään, tai viettää aikaa ihmisten kanssa, joita ei tunnu kiinnostavan. Vaikka olen aikuinen ja itsenäinen, en silti niin itsenäinen, että pärjäisin ilman muita ihmisiä. Kuulumisten kysyminen on erinarvoisen tärkeää. Susta tuntuu kuin olisit kaivattu ihminen, eikä sua haluta lakaista maton alle tai kaataa omia ärsytyksiä niskaan.

Vaikka ihminen olisi tottunut kuuntelemaan ja antamaan aikaansa, haluaa hän joskus myös, että hänen huolia kuunneltaisiin. Valitan harvoin ääneen, sillä elämä ei mielestäni ole sen arvoista. Mutta sitten, jos jotain sanon ääneen, niin haluaisin sen otettavan vakavasti. Toiselle pieneltä kuulostava asia voi olla todella suuri asia.

Joku aika sitten sain kuulla miten olin omasta mielestäni epäonnistunut opinnäytetyössäni, sisäiset tavoitteeni olivat korkeammassa kuin kakkosen tasolla (1-5). Moni on kysynyt, että onko arvoasteikko 1-3? Joo kun ei ole, työ ei omasta mieelstäni yllä edes oman osaamiseni keskitasolle. Mutta kaatunutta maitoa on turha itkeää. Se vain harmitti ja harmittaa, sillä se oli mun työ koko syksyn. Siinä missä ihmiset kävivät töissä, minä kirjoitin opinnäytetyötä. Tuntuu kuin sitä ei ymmärrä kukaan. Äiti ihmetteli, että minkälaista romaania kirjoitan kun sivuja oli 25 ja lopulta tuntui kuin omaa ärsytystä vähäteltäisiin. Ettei itselläni olisi oikeutta olla pettynyt itseeni. Lopulta enemmän ärsytti muiden reaktiot siihen, kun tuntui ettei itseäni ymmärretä.
Ei se minulle ollut vain suoritettu työ vaan puoli vuotta stressiä ja työtä.
Sitten epäonnistun. Minulle se oli epäonnistuminen, jolloin ei ole kivaa, jos sitä vähätellään.

Koitetaan siis katsoa sisään ihmiseen, joka tuntuu valittavan sinulle turhanpäiväisestä, voi olla, että sillä ihmisellä voi olla kasa muita ajatuksia, joita ei vain halua tuoda sillä hetkellä ilmi.