Tämä hetki ja menneet ahdistukset

Elämäni rakkaani, mitä kaikkea oletkaan antanut.
Se tunne, kun olet pienenä yksin sängyssä ja kuuntelet miten keittiössä soi musiikki ja kaksi humalaista ihmistä juttelee.
Tai se kun äiti tuttu kertoo sinulle kännissä, että kuinka kaunis ja ihminen sinä olet nuorena naisena.
Tai se kun mietit lyökö isä äitiä heidän riidellessään humalassa.

Mietin, että voi kunpa joku olisi reilu 10-vuotta sitten nähnyt asioita perheemme sisältä, niin että vanhemmat olisivat saaneet apua. Olen nähnyt vain kerran, kun äiti sai läpsäytyksen poskelle ja muistan isän hullun juopon ilmeen varmasti aina. Isä ei ole väkivaltainen persoona, äitini ystävä ei ollut pedofiili. Alkoholi vain sen teki. Nämä kaksi tapausta ovat erillisiä, eivätkä liity toisiinsa. Ja ahdistelu ei koskaan mennyt liian pitkälle, mutta ahdistavaa se oli sanallisellakin tasolla.

Äitini, joka on musertanut minut niin monta kertaa, on vetänyt minut ylös. Ihan kuin kaksi ihmistä yhdistyisi, se joka on kiusaaja ja se, joka on auttaja. Aivan kuin äiti olisi ajatellut olevansa pelastaja niissä ohdissa, kun minulla oli huono päivä.
Mutta ahdistustani kumpikaan näistä ei nähnyt. Sitä ahdistusta, mikä valtasi minut aina kun olin yksin, kun huoneeni ovi oli kiinni ja minä tuijotin murrosiässä palavaa kynttilää pöytälampun hehkussa ja yritin olla itkemättä.  Sillä mitä, jos joku olisi tullut juuri silloin. "Itken vasta illalla" oli erittäin tyypillinen hokema päässäni. Patosin tunteita- rakensin muureja ja piilouduin hiusteni alle- jottei se häpeä, syyllisyys ja huoli tulisi näkyviin. En kokenut itseäni normaaliksi, en ihmiseksi, joka saisi normaalia elämää koskaan. En nähnyt 14-vuotiaana itseäni asumassa yksin kymmenen vuoden kuluttua. En tiennyt, että pystyn ymmärtämään äidin olevan oikeasti erillinen henkilö, jonka koko elämä ei vaikuta omaani, ja että minulla olisi oikeus tehdä täysin yksin omat valintani.
En tiennyt silloin, että voin joskus kokea itseni kauniiksi ja olevani niin onnellinen pienistäkin asioista, että pohdin, voiko ihminen olla se sama.
 Samoissa ahdistusten aalloissa koulussa oli tyttöjä, joiden takia opin iloitsemaan siitä, että luokassa oli poissaoloja joskus enemmänkin. Kirjoitin päiväkirjaankin aina, jos muutama oppilas oli poissa koulusta. yhdet suut vähemmän nälvimässä (ja purkamassa omaa pahaa oloaan).

Mutta niin se on, jotta voi olla aidosti onnellinen, on tiedettävä mikä sen vastakohta on. On käytävä pohjalla pimeässä, jotta tietää mitä sanoa kirkkaaksi ja sopivaksi.
Elämä on vain sitä, miten itse sen koen. Toki tämänkin hetken elämä voisi olla vain p*skaa, jos niin ajattelisin. En tiedä mitä haluan saavuttaa kymmenen vuoden päästä, muttei sillä ole väliäkään. Olen onnellinen tähän hetkeen. Tähän, jossa aurinko laskee myrskyisen päivän jälkeen. Tähän, jossa huomisen työpäivä on täynnä hektisyyttä ja muistettavaa. Tähän, jolloin en tunne ahdistusta itsestäni.
Tähän hetkeen, jonka historiaan kätkeytyy niin monen monta tunnetta.

Kesä/kevät, töitä ja sillei.

Huh, miten tässä on aikaa mennyt viime postauksesta!

Tässä on tapahtunut omassa elämässä vaikka ja mitä, sanottakoon heti, että ei, en ole tiettävästi rakastunut kehenkään.
Olen aloittanut työt sosiaalialalla, jossa yhdistyy koko pieni tieto/taito yhteiskunnasta ja päihdetyöstä sekä elämänhallinnasta.Työ ei ole helppoa, mutta onnistuessaan se on todella palkitsevaa. Sen enempää sitä kuvailematta.
Eli uuden opettelua ja työyhteisöön kiinni pääsemistä. Vaikuttamistoiminta jatkuu vapaa-ajalla yhdistyksissä ja luottamustoimissa kuten ennenkin.

Tuntuu, että on erittäin hyvä draivi päällä tehdä asioita, tiedän mitä haluan milläkin saralla saavuttaa ja olen valmis sille, mitä elämä antaa. Tai niin valmis kun vaan pystyy. Olennähnyt ympärilleni eri tavalla nyt, kun suuri stressiä aiheuttanut taloustilanne korjaanttui. Tunnen itseni jotenkin kevyemmäksi tällä hetkellä. Työn ja vapaan osaan pitää erillään. Työt ovat töitä, vaikka kyseessä ovatkin ihmiset, mutta jos näitä juttuja miettisi liikaa, niin kenenkään pää ei kestäisi.

Äidille kuuluu ihan hyvää, rahaa ei ole, mutta tas on paljon yhteisöllisempi olo sen myötä, kun käy  niillä kylässä.
Paljon olisi pohdittavaa ja sanottavaa kyllä, mutta pakko tehdä tälalinen nopea postaus tähän hätään, palataan astialle piakkoin :)

Ennakkokäsitykset

Jos mä sanon sanan "alkoholisti", niin minkälainen kuva sulle tulee mieleen?

Sellainen muovikassin kanssa kulkeva hoipertelija kylällä, jolla on risaiset vaatteet ja hiukset harottaa?
Nojoo, niin mullekin.
Entä jos sanon, että äitini on alkoholisti jaminä uskovainen, niin mitä luulet minun päihteiden käytön olevan?
En käytä koskaan mitään ja tuomitsen äitini vai käytän kahta kauheemmin ja rukoilen anteeksiantoa.
Tuo tuntuu olevan jokotai.

Pääsiäisen aikaan kuulin ystävältäni, että hänen kavereillaan oli käsitys, että en käytä alkoholia kun olen alkkiksen tytär ja uskovainen.
Niin noh, jos se nyt jollekin uudelle lukijalle tulee yllätyksenä, niin en ole absolutisti. Uskovainen kyllä, mutta tavallinen syntinen kuolevainen kuin muutkin ihmiset ja koen kirkossa synnin tunnustuksen ja synninpäästön joka kerta tärkeäksi.

Mietin, että millaisia ennakkoluuloja liittyy äitiin, millaisena ihmisenä ihmiset häntä pitävät. Tällä asuinseudulla äiti on ollut vaikuttajana ja elinikänsä asunut tällä seudulla. Tämän vuoden puolella olen kohdannut neljä ihmistä, jotka ovat sanoneet "joo, kyl mä äitis tunnen", kun ovat tarkistaneet kenen tyttö olen.  Osalle tulee sellainen sekunnin pysähdys, et huomaa niiden jäävän miettimään jotain. Tekisi mieli kysyä, että kerro mullekin millaista asiaa muistelet, ei mua tarvitse suojella äidiltäni.

 Eilen mietin, että onko minun tehtävä kertoa veljelleni "perintönä" näitä kaikkia asioita, joita olen kuullut. Menin vahingossa lipsauttamaan tälle sen, että äiti tunnetaan vanhoista tavoistaan täällä ja tämä oli ihan sitä mieltä, että täytyy kysyä siltä tänään asiasta. "Tiedätkö et sul on juopon maine?", sanoin ettei sille tarvi asiasta muistuttaa, luulen tämän kyllä kohdanneen asian joskus pariinkin kertaan. Haluan, että äiti saa olla sellainen kuin hän itse haluaa. Alkoholi ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä äidilläkään, vaikka sitä sairaasti käyttääkin.

Tuulista tuiverrusta

Pitänyt istua koneen ja blogin ääreen viikon verran. Tarkoitus oli kirjoittaa ennen pääsiäistä, sillä olen huomannut tilastoja seuratessa, että juhlapyhien ja lomien aikaan kävijätilastoissa on piikki.

Oma pääsiäinen sujui lähes rauhallisesti. Äidin kanssa ei ollut ongelmaa, nautin itsekin alkoholia ystävien kanssa kiirastorstaina, muuten pääsiäinen on oman katsomukseni myötä sen verran harras, ettei bilettäminen tai baarissa käynti ole istunut omaan mieltymykseeni.
Pääsiäispäivä oli todella ihana, kristittyjen yhteinen juhlapäivä tuntui aamulla kirkossa kirkon työntekijöiden ja seurakuntalaisten kesken. Sellainen yhteisöllisyys, jota en tunne saavani muista yhteisöistä. Ystävät ovat tietysti omansa, mutta se on erilaista yhteisöllisyyttä, kuten myös töissä ja perheen parissa.

Jouduin pelaamaan vanhempien ja veljen kanssa sanapelejä pitkänäperjantaina,  pitkin hampain suostuin pelaamaan ja halusin van pelin loppuvan, vaikka ihan hauskaa se olikin lopulta. Ihan liian outo tilanne pelata perheen kanssa lautapeliä, kun yli kymmeneen vuoteen ei olla pelattu mitään lautapeliä nelistään. Selasin samalla ihmisten pääsiäiskuvia sosiaalisessa mediassa tabletilla ja perhe käski jättää laitteen syrjään. Suutahdin, sillä se laite tuntui sillä hetkellä olevan pelastusrengas perheen keskeisestä ajasta.

Tänään on  normaali arkipäivä, täysin vapaa sellainen, ensimmäinen arkipäivä pitkään aikaan ilman sovittua menoa. Mun olo on turhautunut. Kuin liian pieneen häkkiin suljetulla eläimellä.
Olen siivonnut vaatekaapin ja ja nyt odotan pyykkivuoroa neljän pyykkipussin kanssa. Tiskit pitäisi tiskata ja työpiste järjestää. Pari sähköpostia pitäisi myös laittaa liikkeelle. ei mitään varsinaista työtä siis. Mä oon niin tottunut siihen, että teen pienen stressin alla työtä ja tällainen vapaapäivä keskellä kaikkea on ahdistavaa jo. En tiedä mitä tehdä ja mihin mennä. Nojoo, koko elämässä en tällä hetkellä tiedä mitä tehdä ja mihin mennä. Löysin yhden työpaikkailmoituksen, jota olin jo hakemassa, mutta sitten iski ahdistus ja tunne, että tää ei ole mun juttu enkä hakenut paikkaa.
Muttei myöskään paikoillaan olo. En osaa heittäytyä virran mukaan vaan haluan päämääriä ja tavoitteita ja sitä mitä kohti mennä. Mä en tiedä mikä mun varsinainen ongelma on. Tuntuu, ettei äiti täysin ymmärrä mun elämää tällä hetkellä. Kirjoitin maaliskuussa olevani solmussa, sitä olen edelleen.

Huomasin pääsiäisen aikana kirkossa käydessäni, että olen kadottamassa itsevarmuuttani, mietin jotain ihan pieniä juttuja, miten olla ja miten sanoa asioita vähänkään vieraammassa paikassa, en ole enää niin spontaani tai varma. Kulutan vaatekaapilla enemmän aikaa ja mietin sopiiko vaatteet yhteen ja miltä näytän.
Tuntuu kuin olisin masentumassa ja haluan stopata tän fiiliksen heti samantein. Tunnustan, etten ole jaksanut avata sähköposteja pariin päivään tai katsoa asioita läpi ja puhelimen soiminen ärsyttää. Ei, tämä ei ole burnout, en ole suorittajaihminen, vaan teen työrintamalla asioita joista pidän ja joihin haluan antaa panostukseni. Silti on jotenkin tyhjä olo siitä kuka itse olen, ja miksi ulkopuoliset ärsykkeet rasittavat näinkin paljon.

 Pitää varmaan kaivaa vanhat testit persoonallisuudesta ja päivittää omat voimavarat.

Onnellisia asioita

Nyt on perjantai ja niin ihanan aurinkoinen päivä, ettei jaksa miettiä mitään synkeitä juttuja, niin teen listan mieleen tulevista hyvistä, voimaa antavista asioista.

Positiivisuuslista voimaa antavista asioista:

Aurinko
Kahvi
Musiikki
Livemusiikki
Teatteri
Raamattu
Rukoileminen
Koirat
Saippuakuplat
Elokuvat, joissa on Johnny Depp
Elokuvat, joissa on Julie Andrews
Disneyn elokuvat
Soliseva puro
Kova tuuli
Auttaminen
Kitaran soittaminen
Ystävät
Ystävien kanssa vietetyt hetket
Ketjukaruselli
Hattara
Vastaantulijan tervehdys
Hautuumaalla käynti
Vanhan kirjan tuoksu
Kukkien kasvattaminen
Halaukset
Puhuminen
Valokuvaaminen
Auringonlaskut
Auringonnousut
Ajaminen kesäyöllä
Unelmointi
Ryhmien ohjaaminen
Kylpyankat
Vessan siivoaminen
Aamut
Inspiraatio
Lenkkeily
Kevään ensimmäiset silmut
Joutsenet 



 
 

Unia kohtaamisista ja pakkopysähtymisestä

Jostain syystä tunnen olevani solmussa, tekisi mieli itkeä, mutta en löydä sitä kohdetta tai sitä perimmäistä ajatusta tähän tunteeseen.

Näin viime yönä painajaista, en tiedä johtuiko allergialääkkeestä vai mistä.
Siinä oli lauantaipäivä, olin jonkun tanssiryhmän kanssa vanhempieni luona harjoittelemassa jotain kevättanssia. Ihmiset olivat vieraita itselleni, mutta silti tiesin tuntevani heidät. Olin sopinut vanhempieni kanssa, etteivät ole kotona. Jostain syystä äiti tulikin kotiin täys kännissä. Petyin, huusin ja kirosin äidille ja pahoittelin tanssiryhmälle. Heräsin itkun tunteeseen ja siihen,että silmästäni valuu kyynel. Muistan tanssijoissa olleen jonkun nuorehkon naisen, joka katsoi minua kaikkien muiden kävellessä ohitse. Se katse tuntui jotenkin merkittävältä siinä unessa.

Vastaava merkityksellinen kohtaaminen tapahtui toisessa unessa muutama yö sitten.
Siinä unessa olin menossa jonnekin isompaan kaupnkiin junalla. Juna johon astuin olikin väärä ja kirosin sitä. Astuin seuraavalla asemalla ulos ja olin jossain asematunnelissa. Totesin ettei siihen kaupunkiin ole menossa ajoissa junaa, ja myöhästyn siitä tapaamisesta, johon olin menossa. Vieressä oli nuori mies, joka kirosi ihan samaa asiaa, että junat menevät kaikkialle muualle. Olin siinä todella stressaantunut ja hektinen ilmapiiri oli ympärillä. Kävimme miehen kanssa aurinkoisella kaupungintiellä ja palasimme käsikädessä takaisin maanalaiseen junatunneliin. Kun olimme astumassa junaan, tämä mies polvistuu eteeni ja sanoo, että tulee junaan vain jos suostun kosintaan. Olin iloinen ja helpottunut ja vastasin myöntävästi, junassa istuimme ihan lähekkäin ja hymyilin onnellisena.

Ystäväni totesi, että ehkä haluan/tarvitsen jonkun, jolle jakaa kokemuksia ja jonka viettää aikaa. Tarkoittaen poikaystävää, sitä kun ei ole tullut vastaan neljään vuoteen, ja olisi kieltämättä ihanaa, jos todella kolahtaisi jonkun ihmisen kanssa tässä joskus. Kaikella on aikansa, ja haaveilla saa.
Pidän itseni liikkeessä ja pelkään pysähtymistä, stressaannun tyhjänpäiväisestä joutenolosta. Ehkä sekin tuli selväksi tuossa unessa.


Junaunta fiilistellen kuuntelen Samuli Edelmannia

"Mä en kysyny sitä"

Helmikuu meni todella nopeasti. Lyhyydestään huolimatta se ei säästellyt pettymyksiään.
Oli siinä huippuhetkiä ja ihania kohtaamisiakin ihmisten kanssa. Stand up:n iloa, ohjattavien nuorten ryhmien ihania ajatuksia elämästä ja ystäviä. Kaikkea, mitä elämä tarvitsee ollakseen tasapainossa.

Viime viikon alussa ajattelin soittaa äidille ihan vain, koska halusin kuulla tämän äänen ja kertoa päivästäni. Samalla ajattelin kysyä autosta, sillä äidin auto on ollut rempassa ja katsastusaika oli ajankohtainen. Päivä ei ollut mitenkään kummoinen tai erikoinen, ja olin kävelemässä seurakunnalle yhteiseen illanviettoon. Kun pääsin pihalle rappukäytävästä otin puhelimen käteeni. Laskin hälytysten lukumäärät, jo siitä tiesin, ettei äiti ollut selvänä.

 Päädyin kysymään yksinkertaisesti, että onko auto mennyt jo katsastuksesta läpi. Tajusin samantein, että kysymys oli liian vaikea ihmiselle, jonka tiedon jäsentäminen ei ole sillä hetkellä selvää.
Unohtaen, että kävelin julkisella paikalla, puhuin puhelimeen niin ettei satunnaisille ohikulkijoille varmaan jäänyt mielentilani epäselväksi. Puolihuutoa pyysin äitiä kuuntelemaan ja olemaan hiljaa, sillä hän lähti analysoimaan omia ajatuksiaan sen pohjalta mitä oletti minun kysyvän seuraavaksi.
Huusin puhelimeen, etten kysynyt sitä, ja että unohtaa koko asian tuossa tilassa.
Olin odottanut tuon illan illanviettoa, mutta noh, fiilis meni aika hyvin puhelun myötä ja kurkkua kuristi.

Torstaina soitin äidille iltapäivällä, että voisin tulla katsomaan illalla Talvikisoja kotiin ja pitämään koiralle  seuraa, kun saisin ystävältä kyydin.  Äiti ilahtui, että tottakai saan kotiin tulla ja kiva kun tulet. En huomannut puhelussa sanoa, että olisi kiva, jos äiti olisi selvä. Kovasti kyllä yritti esittää selvää ja harha-askeleet kuulema johtuivat tällä kertaa "jalan kipuilusta", että välillä tulee sellaisia askeleita (kun tasapaino horjahtaa..). Niinpä niin. Isä oli silloin pahalla päällä, kun auto oli yhä rempassa ja katsastuksen läpipääsystä ei ollut mitään takuuta. Olin koko illan koiran kanssa omassa huoneessa katsoen televisiota yksin. Ihan samoin olisin tehnyt kotona ollessani.

Olin pettynyt, todella pettynyt siihen, ettei äiti voi olla äiti silloin kun minä haluan. Vaikka olen nuori itsenäinen aikuinen nainen, haluaisin myös joskus kokopäiväisen äidin.