Mitä kuuluu tunteisiin?

Kuuntelen iki-ihanaa Kaija Koota ja fiilistelen jo valmiiks huhtikuussa olevaa keikkaa lähiseudulla.
Lattialla on kansio ja kansio täynnä laskuja, ei mitään tietoa tarkalleen, milloin saan enemmän rahaa. Nyt sitä on juuri ja juuri ruokaan. Odottelen Kelalta päätöksiä tähän uuden elämän vaiheeseen, kun olen työtön, tai työllinen työnhakija. Ohjaan edelleen viikon aikana joitakin lasten ja nuortenryhmiä.
Mutta koko päivätyötä ei ole enkä pysty sitä ottamaan.

Voisin sanoa tapailevani yhtä ihmistä, ollaan nähty pari kertaa ja viestitelty loka-marraskuusta lähtien. Nyt vasta tammikuun puolella nähtiin ensimmäisen kerran, vaikkei välimatkaa ole kuin tunnin verran autolla. Eilen nähtiin toisen kerran, ja jokin sykähti sisälläni. En sano olevani vielä ihastunut, mutta haluan viettää toisen kanssa vielä aikaa.
Kirjoitin kesällä merkinnän arkuudesta ihastua, tämä arkuus on yhä seurana, vaikka kohde on vaihtunut. Mun tekee mieli juosta pakoon, kun joku yrittää tulla lähelle ja haluaa tehdä työtä sen eteen, että näkisimme. Jouduin yhden tapaamisen perumaan tämän ihmisen kanssa, kun pakenin. Yhtäkkiä tuli olo, että ei, en pysty en halua. Mihin taritsen toista, tähänkin asti mennyt yksin.
On todella vaikeaa avata toiselle elämää. Nyt kun ollaan nähty nuo pari kertaa ollaan lenkkeilty ja käyty kahvilla. En ole pystynyt katsomaan toista silmiin muutamaa sekuntia kauempaa.
Kauhistuin jo ajatuksesta, että tulisimme minun luo kahville. Tämähän on minun tila, minun turvapaikka, johon on pääsy ihmisillä, jotka tietävät ja tuntevat minut. Ihmisillä, joiden kanssa puhuessa ei tarvitse varoa sanoja.
Pystyn puhumaan kyllä kevyesti paljon, ja laajasti asioista kaikkien kanssa, mutta jos puhe on minusta, niin syvällinen taso on vaikea saavuttaa. Hyvä, jos ystäville pystyn puhumaan.

Hassua on, että olen monesti kuvitellut katsovani toisen kanssa teeveetä, tai tulen kotiin ja toinen istuuu tietokoneella pelaamassa ja kierrän käteni toisen ympärille tai retkeilemme yhdessä lasten kanssa. Niin, mun kuvitelmissa on lapsia, yhteistä aikaa ja yhteistä elämää. Tuo vaatii toisen lähelle päästämisen. Tuntuu, että olen jonkin alussa, ja on vain pakko lähteä varovasti uimaan tunnustellen ensin pohjaa.
Eilen kuuntelin Pauli Hanhiniemen Hiekkalaulua. Mulle tuli mieleen kuva, jossa on tummanpurppura tausta ja ainoana esineenä kaatunut viinilasi, mikä makaa punaviinilammikossa. Lasissa on ihan pienen pieni särö, mutta sellainen mikä ei haittaa juomista. Lasinkaataja on vahingossa tyrkännyt sen liikevoimallaan nurin, eikä ole jäänyt nostamaan sitä pystyyn. Taiteilijaystävälle kertoessani visiosta tajusin lasin olevan minä. Niin vahva, että se ei hajoa täysin kaatuessaan, mutta johon on tullut särö.


Hiekkalaulu, Pauli Hanhiniemi

Kuinka kokematon, lopultakin, sydämeni on

Joutuessaan luopumaan siitä minkä kerran

Jo ehti pitää omanaan

Kokematonhan se on, aika kokematon

Vaikka joka päivä jostain täytyy irrottaa

Ja joka päivä jotakin jää taa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en

Mä en halunnut kuin hymyn sulta

Hymyn vaan

Kuinka petyinkään

Kun hymyn vain sain

Vaikka joka päivä jostain täytyy irroittaa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en

Vaikka joka päivä jostain täytyy irroittaa

Ja joka päivä jotakin jää taa

Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa

Päästää hiekka juoksemaan, hiekka juoksemaan

Läpi sormien

Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä päätä en

Ystävien tuki

Vielä kun joskus oppisi kuuntelemaan itseään, niin menee hyvin.

Viestettelin yhden ystäväni kanssa tässä päivänä eräänä. Myönsin, että syksyllä vaivannut unohtelu ja painajaiset eivät olleet stressiä opinnäytetyöstä. Ne olivat varoitusmerkkis iitä, että pitäisi ottaa aikalisä ja käsitellä asioita päänsisällä. Aiemmin kerroin tässä blogissa opparin tuomasta harmistuksesta. Luulen, että senkin takana oli osaltaan tämä, ettei pystynyt käsittelemään jotakin.
Kun äiti oli valmistujaisjuhlissa humalassa, kintaalla viitaten sanoin ystävilleni, etten jaksa edes välittää siitä enää. Tuo viisas ystäväni sanoi, että olettikin tuon kommenttini olevan vain pakokeino, koska olen niin empaattinen ihminen, etten osaisi olla välittämättä.

Ja nyt ystävä oli sitten valmis ottamaan kiinni, kun kompastun. Joskus vain katson kohti taivasta ja kysyn, että mistä näitä ihmisiä on tullut elämääni. Luojalle kiitos, että perhe ei ole aina se bioligisin vaihtoehto. Kunhan vain on jokin toimiva verkosto ympärillä. Välillä joku työyhteisö, ystävät tai muu verkosto saa tuntemaan kodikkaammaksi kuin oma perhe lapsuuden kotona.

Kahdeksannen päivän riidan aikana, kun söin samalla makaronilaatikkoa ja kuuntelin veljen ja äidin riitelyä, mietin, että söisin ennemmin näkkileipää ja vettä yksin kotona kuin kuuntelisin sitä riitelyä.
Mikä pakko minun on tehtävä uhrauksia mielenterveyteni takia, jotta voin käydä kotona syömässä? Ei mikään, olin ajatellut etten lähde porukoille pariin viikkoon, mutta jostain syystä sitten suostuin kun veli kysyi.

On asioita, joihin tuntuu, että saa täyden ymmärryksen vain vertaistuen tai hyvän ammattiavun kautta, ja on asioita, joihin ystävät riittävät.
Olen miettinyt, että pitääkö mun (taas) lähteä puhumaan jollekin ammattiauttajalle päätäni selväksi. Katsotaan miten tää fiilis tästä etenee.

Älä syyllistä, mutta...

Eilen olimme veljen kanssa syömässä porukoilla. Kun ajoimme pihaan, totesimme ettei isän auto ollut pihassa. Menimme sisälle, ja äiti on taas niin naamat, kuin vaan olla. Pysyi sentään pystyssä, mutta itse en saanut puoliakaan selvää siitä sönkötyksestä. Ihme kyllä veljeni ymmärsi joka sanan. Multa ilmeisemmin puuttuu nykyisin päänsisäinen kännitulkki.

Veljeltäni meni hermo, kun äiti yritti tuputtaa mainostaen jotain lähikaupungin halpaa kuntosalia.  Veljeni maksaa paikallisesta kuntosalista huomatavvasti enemmän, mutta tykkää käyttää kuntosalin ympäristön ja ilmapiirin vuoksi sitä. Sanoin äidille jotakin, mitä veljeni yritti sanoa, mutta äiti ei ymmärtänyt. Joten selvinsin asiaa, siihen asti olin ollut hiljaa. Ykskaks äiti huutaa mulle, että älä sinä nyt puutu tähän! Siis anteeksi mitä?! Otin sen niin suurena loukkauksena, että vieläkin sattuu. Äidin katse ja kiihko oli ihan uskomattoman julma ja paha. Tuntui, että se löi mua henkisesti niin hirveellä voimalla, että tyrmistyin täysn.
Ei mennyt miinuuttia kauempaa, kun veli huutaa äidille "älä sinä puhu halvasta salista niinkauan ku ostat viinaa, mä en halua sun rahoja niin kauan ku ei ole parempaa käyttöä niille". Kun äiti tarjoutui maksamaan osan veljen salikortista.

Syyllistäminenhän ei auta mitään vaan saa alkoholistin entistä kovemmin syyttämään itseään ja keksimään uusia syitä juomiselle ja sen salaamiselle. Alkoholisti ei voi mitään sille viinan himolle, mikä on vaivannut yli 30-vuotta naista.
Taistelen taas tän ahdistuksen kanssa, yksi laukaiseva tekijä oli joulun pyhinä.
Juhlin valmistumistani, olin äidille maininnut, että juhlat ovat päihteettömät, ja että kuohuvanakin on vain limsaa. Luotin, että äiti osaisi käyttäytyä. Kun äiti sitten saapui kakkujen kanssa juhlapaikalle, totesin heti, ettei tämä ollut täysin vesiselvä. En kerinnyt häpeämään tai sanomaan mitään sille. En kehdannut häätää sitä, juhla oli avoin tila, joten en pystynyt kauniisti ilmaisemaan äidille, että hän voisi olla muuallakin.
Juhlissa oli auttamassa lapsuuden aikainen ystäväni, ja veljeni, en tiedä minkälaiset juhlat olisivat olleet ilman heitä.
Juhlien vierailta sain tukevia sanoja siihen, että rakennan yhä itse itsenäisesti elämääni, vaikka äiti mitä tahansa sanoisikin. Niinhän se on, sen vain unohtaa joskus. Koska yleensä elossa oleva äiti kuuluu olla osana sun elämää...alan tässä vähitelleen tekemään surutyötä menetetylle äiti-tytärsuhteelle.

Kuuntelin tätä versiota tänään ja vihdoin se möykky uskalsi tulla ulos jostain syvältä sisältä kyynelvirtana, mikä nosti päätäänsä silloin, kun tämä esitettiin televisiossa syksyllä:

Päiväkirjamerkinää kymmenen vuoden takaa osa 1.

"Miksen muka saisi lähteä uutena vuotena kavereille yöksi tai kukaan ei saa tulla meille yöksi. Ei ne kuitenkaan meitä enää muista kahentoista jälkeen (kai). Mummi tulee kuitenkin meille ja vastaavaa. Joten ihan hyvin 13. uusi vuosi voisi olla ihan mukava kavereiden kanssa, jos muut uudet vuodet on ollut kotona ja vanhoja perinteitä noudattaen (eli paukutellaan raketit, valetaan tina, keitetään nakit)... Isä ja äiti on kuitenkin ottanu sen verran errei niistä ole kuin "riesaa""

Noin lukee päiväkirjassani 30.12.2004 00:30

En muista tarkkaan tuota uutta vuotta, mutta samassa päiväkirjassa 2.12005 lukee, että olin veljeni ja sen kavereiden kanssa. 

Luin eilen, tai no viime yönä, tuota kymmenen vuotta vanhaa päiväkirjaani. Tuo on yksi normaaleista merkinnöistä siinä kirjassa: isä ja äiti ovat humalassa. Olen miettinyt, että miksi en muista kunnolla seiska ja kasiluokkia. Olen ajatellut sen olevan ihan normaalia, että siitä ajasta ei vain jää mitään mieleen. Muistan tuon ajan sellaisena harmaana usvana, muistan, että kavereiden kanssa oli jotain kärhämää ja, että oli yksi poika, joka ei ollut enää kuvioissa myöhemmin. Siitä lisää joskus, sillä kun on yksi merkitys elämässäni. Muistan istuneeni paljon huoneessani ovi kiinni pohtien sitä miksi minun täytyy olla juuri tässä perheessä tytär, miksei vanhempani ole erilaisia. 

Kun luin koko päiväkirjan ajalta 29.12.2004-20.5.2005, en yhtään ihmettele, etten mitään muista. Eihän tuollaisesta pahasta olosta  haluakaan muistaa mitään. Ja sehän on ihan fakta, et hyvät asiat muistaa paremmin.  Tuolloin mua piti hengissä tukioppilastoiminta ja lapsuudenajan ystävä. 

Mietin, että en pelännyt rikkoa ihmissuhteita. Pystyin naivisti päättämään, että laitan välit poikki. 

Ainoa ystävyyssuhde, mikä kesti tuon vaiheen ja kestää yhä, on esikoulussa solmittu ystävyys. Tämän ihmisen kanssa on omasta muististani tullut yksi isompi selvitys, ja sekin aikuisiällä.

Pakko avata teille enemmänkin tuota aikaa, tuntuu, että en ole käsitellyt kaikkea tuolta ajalta. 

Mietin, mikä tuohon oli syynä. Olin aina laittamassa välejä poikki jonkun kanssa, en kaihtanut riitoja. Pohdin vaikuttiko siihen se epästabiili ympäristö kotona. Se epätasapainoinen ailahtelu hyvien ja huonojen hetkien välillä vanhemmillani. Enmuista yhtään sitä lähdettä, että kuka kirjoitti juuri jonnekin siitä, mitä on olla alkoholistin aikuinen lapsi (linkatkaa juttu tähän kommenttina, jos joku tietää). Jutussa käsiteltiin itselleni tuttuja asioita. Kirjoittajalla oli tarve siihen, että jotain draamaa piti olla esillä, tai muuten sitä piti kehittää. Kun kotona on oppinut sen myrskyn mallin, ei osaa olla pitkään ilman kuohuja ja tuulta. 

Olen aina miettinyt, että miksi välillä haluaisin nostaa metakan jostain pienestäkin jutusta, ja miksi nautin siitä, että televisiosarjassa tai elokuvassa roolihenkilöillä on sukset ristissä ja he ottavat yhteen. Olen pitänyt itseäni jotenkin kieroutuneena hulluna, mutta ymmärsin tuota juttua lukiessani, että olen oppinut siihen. 

Rakastan myrskysäätä, kun tuulee ja sataa kaatamalla vettä. Silloin tuntuu, että voin hengittää vapaasti.

Toivoisin, että kun nostan metelin jostain pienestä, tai muuten tunnun ärsyttävältä, ystävien ottavan olkapäistäni kiinni ja kastsovan silmiin sanoen, että kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää. 

Sano suoraan, oksenna kasaksi, ole sinä!

Mietin tänään, että sitten kun äiti joskus kuolee. Miten mä kerron, miten mä puhun henkilöstä.
Kuulostaa ehkä kamalalta, mutta mainittakoon heti alkuun, en toivo äidin kuolemaa. Se vain on joskus, joku päivä edessä. Sitten lähdin miettimään nykyisyyttä ja itseäni.

Mietin, että äidin sairaudesta huolimatta tulen kertomaan miten paljon olen oppinut, ja miten olen päätynyt tekemään työtä sosiaali- ja kasvatusalan piiriin. Ilman äidin ongelmaa tuskin olisin pyrkinyt olemaan arki-iltoja pois kotoa mahdollisimman paljon. Ilman sitä en olisi löytänyt omia harrastusryhmiä ja saanut sitä kautta rohkeutta. Suurina ihmisinä elämässäni ovat olleet nuorisotyötä tekevät ihmiset, ne tavalliset, turvalliset aikuiset, jotka kysyivät koulupäivän jälkeen kuulumisia ja joille pystyy kertomaan, tai muuten osoittamaan, ettei ole hyvä fiilis ja ärsyttää. Nuo tavalliset ihmiset olivat roolimallejani kymmenen vuotta sitten.

Tuolloin ymmärsin, että nuorisotyöntekijöillä, ja muilla tasapainoisilla (tai ulospäin siltä näyttävillä) aikuisilla on suuri merkitys siinä, että nuorella ihmisellä on hyvä olla.
Tasapainoisuus: tasapainoinen perhe, tasapainoiset tulot, tasapainoiset ystävyyssuhteet. Kärjistettynä elämässäni ei ole ollut mitään noista kolmesta. Perhe on ollut muuta kuin tasapainoinen, se kuohuu välillä kuin meri tsunamissa, tulot ovat epäsäännöllisiä säännöllisiä, kuten myös vanhemmillani nykyisin, ystävyyssuhteet...noh, ne muuttuvat varmasti jokaisella elämän ajan.

Välillä on saanut tehdä todella töitä omien ajatusten työstämisessä, kuka todella on ja kuka haluaa olla. Ja onko näillä yhtäläisyyksiä olemassa. Nykyisin olen suorapuheinen ihminen, olen elämäni aikana niellyt niin monet sanat, joita olisi pitänyt sanoa eri tilanteissa, mutten ole uskaltanut tai kehdannut. En pelkää, että satuttaisin niin pahasti, että piirini supistuisivat olemattomiin. Jos suorapuheisuuden myötä huomaan joidenkin lopettaneen yhteydenpidon, tiedän, ettei he ymmärtäneet kantaani, eikä edes yrittäneet ymmärtää. Väitän, ettei omat ajatukseni ole niin kummallisia, etteikö niitä edes hetken pohdinnalla ymmärtäisi. Jokaisella kuitenkin on oikeutensa olla ja puhua. Tällöin yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Se miten niistä selviää, riippuu kaikesta.

Olen joutunut harjoittelemaan rohkeutta sanoa asioita, ja jos jotain on sen seurauksena tapahtunut joskus, olen vaihtanut pakorefleksin päälleni. Pyrkinyt syömään sanani ja korjaamaan hyvityksillä sanani. En enää tee sitä. Jos joku saattuu puheistani pahoittamaan mielen, niin nostan käteni ilmaan, tarvittaessa pyydän anteeksi, mutten enää niele ja syö sanojani. Päinvastoin saatan välillä oksentaa sanani yhtenä ryöppynä -silloin tällöin niissä tilanteissa on yhä harjoittelemista, sitä kun voisi asiat sanoa myös kauniisti, eikä kyynisesti. Vai tarvitseeko miettiä sanojen asentoja? Onko vastuu aina sittenkin kuulijalla ja heikolla minäkuvalla?
Minä tiedän suurinpiirtein kuka olen, mutta tietävätkö muut, ketä he ovat, tai keitä haluaisivat joskus olla?

Uuden vuoden vaihde

Uusi vuosi on vaihtunut, tuntuu kuin tätä vuotat olisi eletty jo monta päivää. Uusista vuosista voisi kirjoittaa pari muutakin merkintää, mutta aloitan kuitenkin viimeisimmästä.

Olin vanhempieni luona kääntymässä, kun vein auton ja kävelin ystäväni luo.
Kun saavuin porukoilleni äiti imuroi. Kello oli puoli kuusi illalla, huusin ettei kukaan imuroi siihen aikaan uuden vuoden aattona!
Kuulema oli pakko imuroida vanhat pölyt pois... Isä kun oli vitsillä heittänyt äidille jotain, ettei äiti kävisi töissä muuta kuin istumassa. Äitini työskentelee puhtaanapito alalla ja kävelee töissään enemmän kuin minä liikun viikossa. Äiti ei ymmärtänyt vitsiä ja oli loukkaantunut tästä isälle.
Sittenpä riita oli valmis, vanhemmat jatkoivat aiheesta huutamista, kun kokosin tavaroitani ja valmistauduin juhlintaan.

"Johan tässä meni joulu riidoitta, niin pitäähän sitä ny jotenkin vielä tapella tänä vuonna!"
Huusin väliin, en jaksanut yhtään sellaista meininkiä mitä siellä oli.
Äiti kävi huoneessani/vierashuoneessa "raivaamassa" tilaa mulle etten yöllä kompastuisi tavaroihini. Huusin ettei sen tarvitse siellä olla, kun osaan itsekin varoa.

Olin laittamassa tässä kohtia kenkiä jalkaaan kun isä sitten tokaisee, et toinen sohva on ainakin vapaana. Tokaisin takaisin, että jos ei ole molemmat sohvat vapaana niin minä käännyn takaisin. Niin pienestä asiasta kuin tuokin riita oli lähtenyt, niin en hyväksy siitä tehtävän isompaa numeroa. Jos on asioita siellä takana hiertämässä, niin silloin puhutaan niistä. Ei siitä kuka vie roskat ja kuka imuroi.

Muuten uusi vuosi meni rauhassa itselläni. Kotiin yöllä mennessäni molemmat sohvat olivat tyhjät.