Joulu 2016

Kaikki edelliset joulut olen viettänyt vanhempieni ja pikkuveljeni kanssa. Välillä mukana on ollut kärsimysnäytelmää seuraamassa isosisko ja elinaikanaan mummi.

Kun aloimme avomieheni kanssa puhumaan ensimmäisestä joulusta, ilmoitin heti ensimmäiseksi, että emme vietä joulua ainakaan vanhempieni luona. Joko olemme kotona tai hänen sukunsa parissa pohjoisessa.
Olen innoissani tästä joulusta! Ensimmäinen joulu moneen moneen vuoteen, kun ei tarvitse laskea tunteja tai minuutteja siihen, kun väkisin ylläpidettävä perinnekulttuurinen juhlapäivä loppuu.
Viime vuoden joulu oli todella monen joulun jälkeen ensimmäinen joulu ilman riitaa, vaikka alkoholilla oli iso osa joulun vietossa.
Tänä jouluna minun ei tarvitse pitää väkisin yllä teennäistä hymyä, kiitellä sovittelevista lahjoista, ja olla reipas isosisko, joka haluaa tarjota jo aikuiselle pikkuveljelleen mukaviakin joulumuistoja.

Useana jouluna äiti ei ole muistanut seuraavana päivänä lahjojaan, tai hän on sammunut jouluruuan jälkeen. Tällöin olemme veljen ja isän kanssa jakaneet paketit ja nauttineet toistemme seurasta samalla kun äidin kuorsaus talon toiselta laidalta kaikuu ahdistaviksi seiniksi jokaisen joulumielen ympärille.
Toivoisin, ettei kenenkään lapsen -nuoren tai aikuisen- tarvitsisi jouluna kokea ahdistusta, masennusta, riitaa.

Huomenna jouluaattona olemme rauhassa asunnossa, josta on syksyn aikana muodostunut meidän yhteinen koti. Tässä kodissa ei ole teennäisyyttä tai alentavia syytöksiä. Täällä osataan puhua ja nauttia aidosti toisen läsnäolosta. Ajatuksiaan tai murheitaan ei tarvitse piilottaa pulloon (onhan pullot kuitenkin jonkin verran läpinäkyviä).

Voimme viettää kahdestaan rauhallisen jouluaaton ja lähdemme joulupäivänä käymään kylässä, sillä jotenkin haluaisin luottaa, ettei alkupäivästä alkoholi olisi vielä riistänyt muutoin ihania vanhempiani.

Rauhaisaa joulua kaikille tyypeille, isoille ja pienille <3

Marraskuu katosi!

Hei vain!

Jestas, tätä blogia en ole unohtanut vaikka aikaa mennyt lähes kaksi kuukautta edellisestä postauksesta.
Marraskuu vain meni sormien lävitse huomaamattani. Tein viikottain oman alan keikkatyötä ja suunnittelin joulua ja elin elämää. Mitään suurempia mullistuksia ei ole tapahtunut tässä välissä.
Autosta maksoin täyden vakuutuksen juuri, se on yhä vanhempien luona ajokunnottomana. Vähän ärsyttää, mutta noh.

Seuraavaksi kuitenkin virittäydyn jouluun ja kirjoitan parin päivän sisään postauksen ensimmäisestä joulusta, jota en vietä vanhempieni kanssa.

(auton) Napanuora venyy ja paukkuu...

Puolitoista kuukautta olen asunut yhdessä rakkaimman ihmisen kanssa.  

Ajattelin, että äidin ongelma olisi vain "haamu", mikä hälvenisi sumun lailla täällä. Etäällä entisestä kotipaikkakunnastani. 

Niin, eihän se mene niin.

Olen avokilleni kironnut sitä, että kun soitti koska tahansa äidille asiasta, niin ei voida olla selvinpäin.  Pitäisi saada selvitettyä autoasia. Jätin oman autoni vanhemmilleni huoltoon sielläkäydessäni yksi viikonloppu. Päätin, että laitan sen auton seisontaan tai käsken viedä romuttamolle. En tarvitse täällä sitä niin paljoa, ettenkö ilman pärjäisi.

Lauantaina äiti soitti isän kanssa alkuillasta humalassa, että auton laturin remmi on poikki (?), ja että isä voi ottaa auton nimiinsä. Olin itse avopuolison kanssa juhlimassa kaverin synttäreitä, ja sanoin että on huono hetki ja soitellaan paremmalla ajalla, moikka. 

Soitin maanantaina äidille. Liian myöhään sinä päivänä. Sain selittää samat asiat kuin  lauantaina ja äiti ei muistanut enää koko asiaa mitä lauantaina puhuttiin. 

Tokaisin, että saan puhua samat asiat nyt toisen kerran ja luultavasti vielä kolmannenkin, mutta en halua maksaa vakuutusta autosta jota en tarvitse, että päättäköön nyt pian asiasta. Äiti sanoi puolustellen, että tässä on nyt vähän kaikkea muutakin ollut. (Sitä kun kerkiää kahdessa päivässä tapahtua sohvalla maaten tooodella paljon...)

En kiellä isää ottamasta autoa omiin nimiinsä, uhkana vain on ylimääräinen kuluerä ja tällä viikolla ratkeaa jatkuuko isällä työt joulun jälkeen. 

Tähän viisaammat toteavat, että anna niiden elää kuten elävät ja se ei ole sun  ongelma miten ovat. 

Niin. Niin, Niinhän se pitäisi ollakin. Mutta kun...niin.

Nyt pitäisi soittaa taas, ehkä paremmalla menestyksellä. 

Napanuora venyy ja paukkuu.....muttei katkea.

Syyskuun pilkut ja pisteet

Syyskuu on taas loppumassa tältä vuodelta.
Tässäpä niitä pieniä pilkahduksia elämästäni ja yhteenvetoa :)

Uusi vuokrasopimus alkoi.
Muutto uudelle paikkakunnalle.
Vakuutusten kummastelua, uusi asunto ja eri vakuutusyhtiö.
Keittiössä voi kokata kun tilaa on enemmän.
Opin itsestäni uutta yhteenmuuton myötä.
Opettelin kertomaan itsestäni enemmän ja syvemmin.
Nukuin huonosti ja kärsin niskasäryistä harva se pävä ja yö.
Pääsin hakemaan Kelalta pitkästä aikaa rahaa.
Kuihdutin vahingossa basilikan (näin painajaista tästä).

Olen kaikesta huolimatta iloinen tästä uudesta elämnvaiheesta,
vaikka mikään muutos tuskin tulee ilman murrosvaihetta.

Tervetuloa loistava lokakuu!

Puhelin soi 4:30 ja lukuisat kauhuskenaariot

Heräsin sunnuntai aamuyönä 4:30 puhelimen tärinään. Niin havahtui myös kumppanini.
Puhelimen näytössä oli luki "iskä", vastasin, mutta mitään ei kuulunut. Puhelu oli mitä ilmeisemmin haamupuhelu. Isä herää aikaisin, ja oli aiemmin lauantaina soittanu minulle. Näin saatoin olla pikavalinnassa ensimmäisenä. Tätähän sattui paljon etenkin näppäinpuhelin aikaan, kun näpäinlukitus on jäänyt laittamatta päälle. Isälläni on vielä peruspuhelin näppäimillä.
Vaikka selitys on ilmeinen, niin silti väsyneet aivoni jäivät puimaan kauhuskenaarioita.
Mitään en ole pelännyt joskus niin kuin sitä, että jompi kumpi vanhempi soittaa, ja kertoo jotain tapahtuneen.

Esimerkkejä siitä, mitä olen pyöritellyt elämäni aikana päässä;
Äiti on lyönyt päänsä pahasti.
Koira on kuollut (koiralla epilepsia).
Äiti on kuollut.
Äiti on loukannut itsensä muuten kaatuessaan.
Talo palaa.
Takan luukut on huonosti kiinni ja häkämyrkytys.

Niin, kaikki vain  teoreettisia vaihtoehtoja, mutta silti näitä on pohtinut päässään. Pahimpana nuo kuolemat, koska totuushan  on, että vielä joku päivä se puhelu tulee jotakin kautta.
Tämä haamupuhelu kummitteli mielessäni jonkin aikaa, ennen kuin  sain uudestaan unta, ja se muotoutui painajaiseksi ja ahdistukseksi uneen.
Siinä kylläkin kumppani muuttui raivotautiseksi hulluksi, mitä en usko koskaan tapahtuvan.

Alitajunta on mielenkiintoinen asia ja ihmismieli keskellä yötä myös.
Nyt nauttimaan ihanasta syyspäivästä! :)

Tekniikka, tekniikoita ja teetä

Heippa!

Nyt on viikko oltu uudessa osoitteessa. Muuttopäivä oli melkein sellainen, mitä arvelinkin etukäteen.
Alkuun kaikkia ärsytti ja minä nielin kyyneliä ärsytyksessäni. Loppu puoli muutosta oli jo hyvällä mallilla ja oli ihan mukavaa loppusilteen.
Äiti oli huolehtinut kaikesta ruumiin voinnista, hän oli tehnyt valmiiksi voileipiä ja varannut suodatinpusseja.
Uudessa asunnossa avokki ja isä lähtivät tyhjäämään avokin asuntoa ja jäin äidin kanssa hetkeksi kaksin koiran kanssa. Koira joutui tulemaan epilepsiakohtauksen takia mukaan, joita oli saanut edellisenä iltana. Äidin kanssa ollessa oli jännä tunne, samanlainen mitä oli ensimmäisen kerran muuttaessa omilleen. Äidin katseessa oli jotakin, mikä jäi mieleen. Tietty irtipäästäminen ja onnellisuus itseni puolesta.
Varmasti oli ajatuksia äidin päässä, joita ei sanonut ääneen. Eikä ollut tarvekaan.

Nyt viikon aikana tavarat pikkuhiljaa etsiytyvät omille kohdilleen. Stressaavaa ja ihanaa, myönnän, että olen ollut hieman kireä uudesta tilanteesta ja asuinympäristöstä, ennen kuin pääsen sinuiksi paikan kanssa. Pidän alueesta ja kodistamme, ja rakkaastani.
Nyt meillä on yhteinen koti, ja opettelemme elämään uudella tavalla yhdessä kuin aiemmin asuessamme eri paikkakunnilla.

Maanantai

Huomenta ja päivää

Kello on puolipäivässä ja mä olen ihan tööt. Eilen alkoi ihan järkyttävä niskasärky, selkä ihan jumissa. Asuno on täynnä muuttolaatikoita, jolloin venyttelemään ei mahdu.
Mutta tänään oli aika ihana sanoa aamulla toiselle, että meillä on ensi viikolla muutto yhteiseen osoitteeseen. Tää on aika ihana ja kihelmöivä tunne. Vähän kuin suhteen alussa.
Odotan myös silläkin muuttoa, kun paikkakunta vaihtuu kauemmaksi vanhemmista. Se tarkoittaa oikeasti itsenäisempää ja ehjempää elämää. Nykyinen välimatka on tehnyt minusta välillä heittopussin vanhemmille. "Kun oot lähellä niin käy koiran kanssa ulkona kun ei olla kotona päivällä", niinpä niin.

Kaapit tyhjenee ja elämä oikenee <3 Rakkaus on aika ihana asia, ilman sitä mä luultavasti lusisin edelleen ties ja kuinka pitkään samassa asunnossa liian lähellä vanhempia ja kaupungissa, jossa ei ole juurikaan mitään.

Aurinkoista viikkoa! <3

Viinamäki - Kotiteollisuus

Olen Kotiteollisuuden kuuntelija.

Tänään bändi julkaisi singlen tulevata albumiltaa.
Viinamäki kappaleessa on erittäin paljon tuttua tarttumapintaa, se miten alkoholi vain kulkee mukana joka käänteessä ja mielentilassa. Miten katse vain vaeltaa kohti viinaa ja krapula kaipaa viiniä.
Tämä on epävirallinen arvostelubiisistä, mutta mielestäni biisissä kuulee hyvin sen epätoivon ja oravanpyörän millaisessa alkoholin kanssa painiva ihminen pyörii.

Tykkään.

Ei  muuta tähän erään, muuta kuin kuunnelkaa biisi ja kertokaa mitä mieltä siitä olette.

Rakkautta ja rauhaa viikonloppuun lukijat hyvät <3

Mikä tekee elämästä elämää?

Tässä kun pakkailen tavaroita laatikoihin ja lajittelen asioita roskiin ja kierrätykseen, pohdin:
 mikä elämästäni tekee elämää?

Teinivuosien päiväkirjat huutavat tuskaa ja ikävää, kurjuutta ja kasvukipuja, menetettyjä ihastuksia ja tulenpalavaa kapinahenkeä.
Osa noista teksteistä hymyilyttää ja naurattaa. Miten onkaan kytännyt välitunnilla jotakin söpöä poikaa, ja elättänyt nyttemmin jo hassuja pieniä toiveita. Osa merkinnöistä ovat totuutta niistä tunteista, joiden vuoksi elämä on saanut ,myös rosoista ja ruosteista pintaa. Kyyneleet ovat hiertäneet haavoissa enemmän kuin koskaan, kun niitä tekstejä on kirjoitettu.

Nyttemmin nuorena aikuisena olen oppinut, että nuo kaikki kokemukset ja hetket, epätoivoiset huokaukset välitunneilla ja yöllä peiton alle piilotetut rikkinäisyyden kyyneleet ovat elämää, josta on kuoriutunut minuus nykyisin.

Ei ole elämää, johon ei aiemmat kokemukset vaikuttaisi. Kokemukset ystävien kanssa, teatterikäynnit, leffat, konsertit, lähes kaikista viimeisen 15-vuoden ajalta löytyy pääsylippu tai käsiohjelma. Ne ovat aarteitani, niitä pieniä valonpisaroita, joista lauletaan monissa lauluissa. Hetkiä, joita ei haluaisi muuttaa toisiksi. Ei edes silloin, kun kärsin valtavasta päänsärystä ja väsymyksestä yhden Harry Potter elokuvan ennakkonäytöksessä, johon pääsin. Muistan nukahtaneeni elokuvan loppukohtauksen aikana ja herääväni kun lopputekstit alkoivat.

Kokemukset kaikkinensa ovat tehneet minusta herkemmän näkemään asiota tekojen takana.
Tänään elämästäni tekee elämää se, että minulla on ystäviä, kumppani, sisko ja veli, koti, ja asunto täynnä muuttolaatikoita, ja uuni lämpenemässä pitsaa varten.

Pitkää uraa tehnyt gospelyhtye Exit laulaa kauneudesta ja kivusta. Joskus tämä kappale kertoo kaiken tarvittavan tästä postauksen aiheesta.

Elokuun tuumailut

Viimeinen päivä tämän vuoden elokuuta meneillään. Aika ynnätä tätä kuuta vähän yhteen.


Elokuun alusta alkaen olen ollut työttömänä.
Elokuun viikonloput olen ollut tulevassa kotikaupungissani poikaystävän luona, ja elokuun alussa olimme viikon yhteisellä lomalla vieraillen sukulaisissa.
Viikko oli hyvä ja opettava, se todisti entistä enemän sitä, että haluan todella asua ympäri vuorokauden toisen kanssa.

Elokuussa saimme myös vuokra-asuntotarjouksen, löysimme ensimmäisen yhteisen kodin.

Tämän asuntohässäkän keskellä olen nukkunut huonosti yksin, odotan viikonloppuja, koska nukun rakkaan läsnäollessa paljon levollisemmin.Erityisherkkänä ihmisenä aivoni käyvät ihan omissa luvuissaan ympäri vuorokauden. Joka pöydän kulmalla on jokin lista ja muistilappu siitä, mitä pitää tehdä ja ottaa huomioon.

40 neliötä on muuttunut pieneksi, kun joka vapaan tilan on täyttänyt laatikko.

Äiti-tytärsuhde ei ole muuttunut mihinkään, alkoholia kului äidin lomakuun aikana nähdäkseni paljon, ja vähän enemmän. Äiti on yrittänyt olla äiti, mutta hieman väärissä kohdissa.
Päätin, etten stressaa töiden hausta, samaan aikaan kun muutto- ja asuntohässäkät ovat menossa, sillä en vain pysty keskittymään kahteen isoon asiaan täyspainoisesti yhtäaikaa. Äiti sensijaan on stressanut töistäni ja siitä, tuonko kassillisen vai kaksi pyykkiä pesuun, kun taloyhtiössäni ei ole pyykkikonetta.


Pikkuhiljaa elämä alkaa vaikuttaa taas seesteiseltä. Tuleva viikonloppu ollaan pitkästä aikaa yhdessä toisen kanssa minun kotonani, koska pakko sanoa, että joka viikonlopun reissaaminen alkoi tuntumaan hetki sitten. Rakkaudellakin on joskus rajansa, ja omalla jaksamisella.
Jaksan, kun saan olla yhden ja viimeisen ehjän viikonlopun kotonani. Hieman on haikeutta ilmassa, omalla kierolla tavalla tämä lapsuuteni kotikaupunki on tehnyt minusta minut.

Olen valmis vastaanottamaan syyskuun.

Ihan kohta! Muuttoa näköpiirissä!

Elokuu vaihtuu syyskuuksi ihan juuri ja ihan juuri vaihtuu myös osoitteeni pienestä kaupungista isompaan. 

Muuttoon poikaystävän kanssa on kahdesta  kolmeen viikkoa. 
Käytännön syistä tavarat liikkuvat kahdessa pienessä erässä uuteen osoitteeseen idylliselle luhtitaloalueelle.

Viimeiset kaksi viikoa olen nukkunut nykyisessä kotiosoitteessani huonosti, nukahtaminen on ollut vaikeaa ja olen heräillyt välillä useammin kuin kerran yössä.
Keväällä puhjennut ihottuma alkoi taas vaivaamaan enemmän ja olen herännyt raapimaan pieniä kutisevia vesikelloja, nyt tuo ihottuma on taas rauhoittumassa. Ihan kuin kroppa muistuttaisi joskus, että menee liian lujaa, ja ettei kaikkia asioita tarvitse tehdä samassa hengennedossa.

Mutta kun olen sellainen, asiat pitää tehdä heti kun mahdollista, kaikesta pitää huolehtia yksin ja katsoa, että eläimet, ihmiset, läheiset, kumpparit ja kumppani pärjäävät..... -Eikun mitä? Otan itseäni olkapäistä kiinni ja katson itseäni.
 Tunnistan itsessäni jotain tuttua, kun pysähdyn hetkeksi katsomaan itseäni; Sen ylihuolehtivaisuuden, kun nyt asioita on tekemässä myös se toinen ihminen, sellainen tasapainoinen ja rakas ihminen. Sitä huomaa, ettei ihan kaikkea tarvitse pohtia ja päättää yksin. Ei ole tarkoitus selvitä tällä kertaa yksin. Se vähentää stressiä, luo rauhaa ja hyvinvointia.

Asuntohakemukset, sähkösopimukset, muuton logistiikka, muuttoapu, kaikki tuntuu hieman kevyemmältä kaksin kuin yksin.
Tämä on vaihe, josta haluaisin puhua äitini kanssa kuten terveessä äiti-tytär-suhteessa voisi kuvitella tehtävän, mutta ei.

En muista, että olisin kuukauteen nähnyt äitiäni selvnpäin. Olemme puhuneet samat asiaat kahteen-kolmeen kertaan, koska äiti ei muisat asioista olleen puhetta. Olen käynyt noin kerran viikossa vanhempien luona, lähinnä lainaamassa veljelleni autoa.
Lopputuloksena on se, että minä hermostun ja loppuilta menee hengitellen höyryjä pihalle.

Erityisherkkyys ja vapaus

Muutama vuosi sitten totesin olevani erityisherkkä. Erityisherkkyys ja tunnistaminen on nostanut Suomessa päätänsä ja auttanut ihmisiä ymmärtämään itseään.

Itselläni erityisherkkyys näyttäytyy monessa asiassa, tuntemusten ja kokemusten kautta. Tässä aloin pohtimaan, että vaikuttaisiko äidin ongelma minuun eri tavalla, jos en olisi näin herkkä?
Ne kaikki sivallukset, joita yhä kuulen ja käskemiset lyövät joka kerta enemmän tai vähemmän kohti maata. Nykyisin en kaadu niistä samalla tavalla kuin aiemmin.

Yksi asia silti saa minut kilahtamaan yhä edelleen kuten aiemminkin: vapauden riisto.
Se, että perhe ajattelee minut kotona käydessä yhä tasavertaiseksi samassa talossa asuvaksi lapseksi kuin ennen itsenäistymistäni.
Olin tänään vanhempieni luona hakemassa pyykkiä (omassa taloyhtiössä ei ole pyykkimahdollisuutta), kun veli ja isä rassasivat ulkona autoa ja äidillä oli jossakin piilopullo.

Veli kävi sisällä, kävimme seuraavan dialogin:
Veli: Saat käyttää koiran sit ulkona.
Minä: Minäkö? Mä olen kipeä enkä tullu asumaan tänne.
Veli: Joo, ku me lähetään koittamaan autoa tielle ni ei keritä.
Minä: Aha, *tu, en käytä. Mä oon kipeä en lähde rykimään lenkkipolulle.

Vartti myöhemmin olin koiran kanssa lenkillä, kun en saanut äidiltä selvää vastausta, koska koiraa oli käytetty viimeksi ulkona ja koira alkoi kuljettamaan suussaan sukkia, joita haki veljen huoneesta. Tämä ele koiralla kielii huomion hakemisesta ja sen tietty katse siitä, että ulos olisi mukava päästä.

Minua raivostutti tämä pomputtelu, ihan kuin oma itsenäinen tahtoni olisi ollut taas hiekanjyvä autiomaassa. Tuntuu, ettei perhe ymmärrä sitä, etten halua olla samalla tavalla osa perheyhteisöä kuin joskus olen  joutunut olemaan. Tämä käskytys saa joka kerta kilahtamaan, en tiedä onko erityisherkkyys siinä osanaan, mutta se tunne on yhtä helvettiä. Aivan kuin suljettaisiin häkkiin eikä anneta vaihtoehtoja. Ja miellyttämisenhaluisena kilttinä tyttönä suostun aina lopulta (tiedän pääseväni helpommalla).

Erityisherkkyydestä myöhemmin lisää blogissa.

Flunssassa

Eilen koin sykähdyttävän hetken.
Olen pienessä flunssassa ja eilen kävin vanhempieni luona. (Anteeksi takkuava kirjoitustyyli, joudun kirjoittamaan tabletilla asunnon sähkörempan vuoksi).
Mietin äidille, et en tiedä olenko kipeä vai mitä kun on räkäinen olo. Äiti totesi, et oonhan mä kipeä ku sen jo näkeekin musta.
Kai se oli uskottava sillä äiti ole toviin ottanut mitään puheitani sen suuremmin korviinsa. Tästä tuli niin hyvä fiilid kierolla tavalla,  että pakko kirjoittaa kämäsesti peiton alta tämä huomio blogiin.
Palataan paremmilla yhteyksillä :)

Odottamaton tilanne

Olen miettinyt joskus, että minkälaisia tiedostamattoia tunteita ja asioita kokemukseni vielä herättävätkään. Nyt olen kohdannut yhden tunnemyräkän, johon vaikuttaa vahvasti menneisyyteni...

Kerroin aiemmin olevani parisuhteessa. Olen tiedostanut, että kokemukseni saattavat vaikuttaa jonkinverran käsityksiin myö poikaystävän alkoholinkäytöstä. Toisin kuin tutkimuksissa on todettu, poikaystävälleni alkoholi ei ole ongelma ja hän todella tietää paljon ja miten juo. Tiedän itsekin tämän, ja ei minulla ole pelkoa toisen juomisesta, mutta tapahtuipa kahdesti heinäkuussa todella vahva tunteenpurkaus, johon jäin etsimään vastausta.

Olimme poikaystävän vanhempien kotona maaseudulla juhlimassa kesää ja elämää. Paikalla oli sukua ja serkkuja. Koin itseni hieman ulkopuoliseksi välillä, kun yhteisiä kokemuksia ja tuttuja ihmisiä ole niin vielä tullut, ja poikaystävä saunoi ja paljuili miesten kesken minun ollessa naisväen kanssa pihan toisella laidalla.
Ilta oli kyllä ihan mukava ja join itsekin vähän ja pidin hauskaa hallitusti, kuten poikaystävänikin.
 Lähdin aittaan nukkumaan päin odottamaan poikaystävääni, joka jäi vielä suvun miesten kanssa päivittämään kuulumisia. Hän sanoi tulevansa kohta perästä. Minua paleli ja odotin toista viereen. Poikaystäväni tuli käymään, hän huomasi kitarani olevan vielä pihalla ja nosti sen sisäpuolelle ja sanoi olevansa vielä hetken pihalla ja tulee kohta lämmittämään.
Suutahdin ja petyin, kyyneleet nousivat silmiin ja itkin. Selasin rauhoituttuani tabletilla videoita ja muuta siihen asti kun poikaystäväni tuli vajaan tunnin kuluttua viereeni. Olin äkäinen ja väsynyt.

Puhimme yöllä tuntemuksistani ja korostin miten en halua kuitenkaan rajoittaa toisen menemistä.

Sattuipa viikonloppuna toinen vastaava tapahtuma. Olimme itselleni vieraassa kaupungissa toisen kavereiden luona yötä. Meillä oli oma huone ja poikaystäväni ei ollut nähnyt hetkeen ystäviään. Olimme menossa jo nukkumaan, kun sovimme avaavamme isäntäväelle oven kun nämä tulevat illanvietosta, johon emme/en jaksaneet osallistua. Poikaystäväni meni avaamaan oven ystävänsä tullessa kotiin, olin itse nukahtamassa, kunnes kuulin oluttölkin avaamisen ja poikaystäväni käy sanomassa et kaljoiks tää meni. En mitenkään yllättynyt tästä ja sallin sen ihan täysin, kun tiesin ettei siinä mene loppu yötä.

Sain samanlaisen itkukohtauksen kuin aiemminkin. Siinä vaiheessa tajusin, että taustalla on oltava jotain enemmän.
Lapsuuden turvattomuus ja hylkääminen. Ne ne olivat. Pelko siitä, että jotain sattuu, kun itse pitäisi nukkua. Ja koskaan en ole pystynyt nukkumaan, ennen kuin talo on hiljainen ja kaikki ovat täydellisessä unessa. Kokemani tilanteet toivat sen tunteen lapsuudesta, nuoruudesta.

Tätäkö se on, yllättäviä tilanteita parisuhteessa johtuen siitä, että äitini on alkoholisti?

Uudelleen käynnistys

Hei

Blogi ollut melkein vuoden telakalla. Edellinen postaus koski siskoni häitä, jotka pidettiin vuosi sitten.
Häissä äidille näytti olevan tärkeämpää viinan kittaus kuin häävalssit. Häistä ja häpeästä selvitty. Vuoden aikana olen tehnyt töitä, jotkapäättyivät eilen. Työsuhde oli määräaikainen ja keväällä alkoi tuntumaan siltä, että haluan vahvasti muualle.

Tällä viikolla tulee puoli vuotta siitä, kun tapasin todella loistavan ihmisen. Puoli vuotta tuntuu ikuisuudelta nähden siihen, mitä tunteita olen tuntenut erittäin voimakkaasti. Tuo loistava ihminen on poikaystäväni, joka tuntuu elämäni rakkaudelta. Välimatkaa on vielä reilu 100 kilometriä ja yhtä viikonloppua lukuunottamatta olen viettänyt kaikki edelliset viikonloput ja muut vapaat tämän ihmisen kanssa.

Etäsuhde on kasvattanut lujuuttani, luottamustani ja varmuuttani. Ensimmäisen kerran olin tämän luona yötä, kun olimme tavanneet kahdeti kotipaikkakunnallani.
Tiedättekö sen tunteen, kun tiedät olevasi kotona ja turvassa?
Siellä silloin, sinä helmikuun viikonloppuna, tuli sellainen olo ensimmäistä kertaa vahvasti koskaan. Tämä ihminen, jonka kainalossa olin, tuntui eräänlaiselta kotisatamalta, sellaiselta, josta ei tahdo pois.

On ehkä naivin kuuloista sanoa, että haluan olla loppuelämäni tämän ihmisen kanssa. Mutta minä, joka olen paennut enemmän tai vähemmän paennut parisuhteita viimeisten vuosien aikana, tunsin aidosti jotain todella suurta ja tunsin, että tämä ihminen vieressäni tuntee jotain vastaavaa.

Syksyn aikana pakkaan tavarani ja muutan tämän ihmisen kanssa samaan osoitteeseen. Molemmin puolinen luottamus ja rehellisyys ovat asioita, joita en ole kokenut äitini kanssa hetkeen, ja on aivan mahtavaa, että voin kokea näitä tuntemuksia korvaamattoman ihmisen kanssa.

uutta kasvua :)